Mikrokuituliina

la 1.9.2012

Marian kummi oli ostanut meille mikrokuituliinan sen vuoksi, että putsasimme koiran kakkoja linoleumlattialta ikkunanpesuaineella. Kummin nyt jo edesmennyt äiti oli ammatiltaan marttaneuvoja.

Eilen avasin liinapaketin suunnattoman epäilyksen vallassa. Meillähän miehen vanhat teepaidat ovat toimittaneet pesurättien virkaa. Annoin itseni yllättyä. Mikrokuituliina imaisi kissan vesikupista läikkyneen veden itseensä eikä liinasta tullut märkänä samanlaista vastenmielistä lätteröä kuin Matin vanhasta teepaidasta.

Kuten nyt kaikki huomaatte, aloin toissapäivänä lukea norjalaisen Karl Ove Knausgårdin elämäkertaa. Koen Knausgårdin elämäkerran nimen Taisteluni hirtehisenä. Kirjailja pukee sanoiksi kahden kirjoittavan ihmisen avioliiton; Knausgård ja hänen vaimonsa elävät lähellä kaaosta tai kaaoksen tunnetta. Kaikki voi milloin tahansa levitä käsiin ja pariskunta joutuu pakottamaan itsensä siihen mitä lapsiperheiden elämä vaatii.

Aloin melkein hysteerisenä hihittää sitä, että kirjailijaperheessä ruokatarvikkeiden osto päivällistä varten tulee joka päivä yllätyksenä. Perheen kaksivuotias pyörittää kaikkien elämää ja isä tuntee, kuinka lapsen raivo nostaa hänessäkin raivopylvään kuin verenpaine elohopean vanhanaikaisessa verenpainemittarissa.

Samaa henkeä olin lukevinani kirjallisuusdosentti Markku Soikkelin blogista. Soikkeli kirjoittaa itsepintaisesti kaikki liikenevät vapaahetkensä jotain kryptistä tieteiskirjallisuusopasta ja kun lapsi on jossakin, Soikkeli käyttää tilannetta hyväkseen. Käy aamukahvillakin ulkona, jotta ei joutuisi sen vertaa päättämään käytännön asioista, että miettisi, mitä panee leivän päälle.

Markku Soikkelin ja Karl Ove Knausgårdin tekstien ero on siinä, että Soikkeli ei tarjoa yhtään vapauttavan huumorin kohtaa. Soikkeli ei ole tippaakaan leikkisä. Kiehtovaa hänen teksteissään on jatkuva kestohappamuus, joka välillä kääntyy keskenkasvuisen marinaksi.

Lukisin rinnalla Soikkelin vaimon, Moby Doll -kirjailijan, Saara Henrikssonin blogia, mutta se on tehty niin monimutkaiselle alustalle, että tekstit avautuvat vain vaivoin.

Knausgårdin Taisteluni alkaa hätkähdyttävästi kuolemisen kuvauksella. Tai oikeastaan sen kuvauksella, mitä tapahtuu, kun ihminen kuolee. Mehän vasta vähän aikaa sitten olimme Kysin ruumishuoneella lasten isän ruumiin ääressä.

Tarkastelimme oikeastaan aika kiinnostuneena, kuinka Leonidin upea, iso ja suora nenä oli mennyt vähän vinoon ja selkäpuolella näkyi jo joitain sinistuneitä kohtia.

Jätän tämän blogikirjoituksen kesken. Jatkan myöhemmin. Lapsi soittaa talon toisesta päästä. Pitää lähteä nostamaan tämä vessaan. Marian kummi kohottelikin kulmakarvojaan, kun kerroimme, että hänen kummilapsensa saattaa joskus unohtua vessaan puhelimensa kanssa.

Soittelee talon kaikkiin puhelmiiin, että tulkaa nyt, herrajumala, nostamaan hänet pois. Onneksi lapsen kummilla oli kaikesta kokemastaan huolimatta paljon entisestä huumorintajustaan jäljellä. Tätä kirjoittaessa iski ikävä. Ne muutamat päivät, jotka kummi malttoi meille itsensä pakomatkalla pysähtyä, olivat odottamattomia ja mukavia.

Oli hauska seikkailla Kangaslammin vanhassa kunnassa. Karkuuttaa koirat ja miettiä, mikä tämä asetelma nyt on. Punainen Varkaus nielaisi Kangaslammin kunnan, jonne on vuonna 1923 rakennettu kirkkoa muistuttava suojeluskuntalo.