En saa lapsiani lukemaan yhtään mitään. Kapinoivat äitiään vastaan parhaiten niin. Selkeä itsensä ilmaisemisen tarve heillä on.

Eräänä iltana, kuten tapana on, riisuin esikoistani Mariaa suihkuhuoneessa. Nostaessani häntä pyörätuoliin, suustani pääsi erään käsitteitä opettavan muumikirjan lauseita: “Muumipeikko on pieni. Pikku Myy on pieni.”

Maria nojautui taaksepäin pyörätuolissa, johon olin hänet nostanut, ja sanoi ylimielisellä, hieman narisevalla pissiksen äänellä: “Tuollaisia lauseita me kirjoitettiin, kun olimme pieniä.”

Sen jälkeen naureskelimme yhdessä Eric Hillin Puppe-koirakirjoille. Jostain käsittämättömästä syystä tytöt rakastivat Puppe-kirjoja yli kaiken. Ehkä meidän maailmamme oli niin monimutkainen ja käsittämätön, että Pupen hyvin pomppiva pallo edusti turvaa ja ennustettavuutta.

Onhan se hyvä, että tyttärieni varhaislapsuudessa oli ennustettavuutta edes lastenkirjallisuudessa. Minä olin kuitenkin julma ja joskus en mahtanut sille mitään, että protestoin Puppe-kirjaa iltasaduksi lukiessani ääneen.

Kuinka joku voi kirjoittaa tällaisia lauseita: "Pallo pomppi hyvin."