Olenko sittenkin natsi?

pe 7.9.2012

Katsoin joskus 90-luvun puolivälissä televisiosta Shoahin. En kokonaan, myönnän, enkä tosin muista, näytettiinkö dokumentti edes kokonaisuudessaan - yhdeksäntuntisena.

Shoah on Claude Lanzmannin dokumenttielokuva, jossa haastateltiin keskitysleirin kapoina työskennelleitä saksalaisia ja puolalaisia.

Hätkähdyttävää oli, että kapoina sekä muissa juutalaisten tuhoamistehtävissä on ollut täysin tavallisia ihmisiä. Eivät he Shoahissa vaikuttaaneet erityisen pahoilta tai edes vastenmielisiltä.

Itselleni läheinen ihminen sanoi, että minusta on tällä välin tullut natsi. Emme olleet tavanneet useaan vuoteen.

Jäin miettimään. Ainakin olen altis vaikuttumaan fasistisista elämyksistä. Muistan, kuinka kesällä 87 pääsin Itä-Savon kesätoimittajana loisimaan Savonlinnan oopperajuhlille ja näkemään elämäni ensimmäisen oopperan.

Se oli Verdin Aida. Kun ihastelin silmät hevosen suitsirenkaina Aidan joukkokohtauksia, huomautti toinen Itä-Savon kesätoimittaja, Pirjo Auvinen, että oopperan joukkokohtauksissa käytetään hyväksi samoja virtauksia ja elementtejä kuin Hitler aikoinaan teki. Molemmat vetoavat samoihin alhaisiin ihmisen vietteihin.

Olin nauttinut melko fasistisesta elämyksestä.

Eikä minusta myöskään olisi ollut samaan kuin Maria Skobtsovasta, ortodoksisesta nunnasta, joka Ravensbrückin keskitysleirillä oli ottanut monilapsisen äidin paikan ja omalla kuolemallaan säästänyt lasten äidin hengen.

Ehkä kylässä piipahtaja koki asenteeni jotenkin säälimättömänä, kun en hypännytkään hänen kanssaan samaan avantoon. Sekin olisi voinut minulta onnistua.

Tulkoon se nyt tässä sanottua, että en hyväksy työntekijöiden raakalaismaista kohtelua työpaikoilla tai sitä, että heikoilla olevat usutetaan toistensa kimppuun.

Mutta ratkaisu ei mielestäni ole itsetuho tai edes protestinomainen itsemurha, mikä tarkoittaisi loppujen lopuksi vain kapitalismin työntämistä yhä syvemmälle omien sekä samoista asioista kärsimään jäävien korvien väliin.

No, nyt kuulen sieluni hörökorvin, kuinka joku painaa raivoissaan kännykän punaista nappia: "Älä tee sieluni haavasta poliittista kysymystä!" Mutta jos tarpeeksi moni tekisi sielunsa haavoista inhottavia, häiritseviä ja kiusallisia poliittisia kysymyksiä, jotakin saattaisi muuttua.

Nämä asiat näyttävät pyörivän mielen päällä. Tänä aamuna koetin karkuun ajatuksiani Haukkuvan metsään, jossa metsänomistaja-metsästäjä oli mukavan leppoisalla tuulella. Juttelimme ystävälliseen sävyyn ja metsänomistaja-metsästäjä muistutti minua huomisista dreeveriajokokeista. Silloin ei Haukkuvalle virkistyskoirilla ole asiaa.

Kävin lenkin jälkeen Lapinlahden kirjakaupassa. Vaikka olin toimittamassa vain postiasiaa, silmä osui Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinväriseen. Eilen kirjoitin, että se ilmestyy syksyllä. Nyt on näköjään syksy.

Koska Knausgårdin Taisteluni Toinen kirja ei ollut vielä Lapinlahdella asti, nappasin hyllystä Tapetinvärisen. Kirjakauppiaan rouva, johon minut sekoitetaan, alkaa vetää kansalaisopiston kirjallisuuspiiriä. Ilmoittauduin piiriin ja aion tällä kertaa pitää puoleni.

Eikö ole oikeus ja kohtuus, että minullakin saa olla edes yksi oma iltameno kuukaudessa?

Kirjallisuuspiirissä on yksi varma nakki. Luemme siellä Sofi Oksasen uusimman. Hyvä. Muuten ehkä odottaisin sen lukemista siihen asti, kunnes se ilmestyisi pokkarina. Riikka Pulkkisen Totta voisin ehdottaa luettavaksi myös.

Olen sen oikeastaan luvannut lukea. Lupasin - vain omissa mietteissäni tosin - uudelle ystävättärelleni.

Tämä on nyt sitten kirjoitus- ja tyylikoe. Voiko samassa blogikirjoituksessa puhua fasismista ja sanoa varma nakki?