Mitä Eeva-lehti ei huomannut?

su 9.9.2012

Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen oli lumoava eikä haitannut, vaikka arvasinkin ennen kuin ehkä piti, keitä ovat Mimi, Kivi, Pierrot, Hero ja Babel. Tällaista kalikkaprosaistia häiritsikin alussa, miksi kirjailija ei vain kerro itsestään suoraan.

Samaa kummastelin iisalmelaisen Teppo Kulmalan Tupakoivassa kalassa. Ehkä nämä mimosanpersoonallisuudet ujostelevat itsensä kirjoissaan miltei näkymättömiin, kuten joku arvostelija sanoi J.M. Coetzeem ujostelleen omassa nuoruudenaikaisessa elämäkerrassaan.

Mimillä ja tämän kummallisilla ystävillä olikin Tapetinvärisessä ymmärrettävä merkitys. Ihan kaikkea ilmeisesti ei voi täräyttää päin lukijan kasvoja sellaisenaan.

Huvittaa kuitenkin Eeva-lehden syyskuun numeron kirjailijahaastattelu. Häpeä on tarttunut Hämeen-Anttilan lapsuuteen niin hankalan isän, periytyneen köyhyyden kuin luokkaerojenkin takia.

Luokkaeroista Eeva-lehdessä ei näköjään voinut hönkäistäkään.

"... ettemme olleet oikeasti keskiluokkaa, vaikka asuimme unelmalähiössä ja isä ja äiti kävivät töissä valtion virastoissa. Emme olleet enää työväenluokkaakaan. Emme olleet oikein mitään." (Hämeen-Anttila, Tapetinvärinen s. 115-116)

Kyse on luokattomuudesta, marginaaliin kuulumisesta. Tutkija Anna Kontula puhuu miljoonan marginaalista. Meitä on oikeasti paljon. Luokkaerot on vain pyritty häivyttämään ja työväenluokka suorastaan siirtämään pois näkyvistä - Olkiluodon ydinvoimalatyömaan näkymättömiin kyliin, marjametsiin, luovan luokan pätkätuskaan, Kiinaan, syvälle korvien väiin, rikastuvien psykoanalyyttikkojen sohvalle.

Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen on mukava esimerkki siitä, kuinka psykokulttuuria pikkuisen voi alkaa hilata kohti tiedostamista. Milloin uskallamme hypätä lopullisesti pois psykiatrien talutusnuorasta ja katkaista psykoanalyysinapanuoramme?

Marko Hamilo yrittää jo. Hän on sanonut, että lakatkaa nyt, herraparatkoon, säätämästä päätänne, kun vika on todellisuudessa.

Toistaiseksi me, jotka emme kuulu emmekä edes halua kuulua keskiluokkaan, tunnemme itsemme luokattomiksi. Me uuden työväenluokan jäsenet emme vielä oikein tunnista toisiaan. Koska emme tunnista toisiamme emme voi edes jakaa aavistusta, että Marx taisi olla oikeassa. Historia on pääomien ja työväenluokan jatkuvaa taistelua.

Ellei sitten tapaa toista samankaltaista oksentaessaan porvariskodissa eteisen kenkiin. Tällaisen kokemuksen kirjallisuustutkija Katriina Järvinen kuvasi Tuulikki Pietilän kanssa kirjoittamassaan kirjassa Vapaa nainen törmää todellisuuteen.

Tätä tarkoitan, kun niin väsymättömästi odotan Vastapainolta Beverly Skeggsin Elävää luokkaa. Beverley Skeggs on tutkinut brittiläisiä chav-naisia. Itsekin hän ilmeisesti on chav, työväenluokasta tullut tutkija.

"On ihmisiä, jotka eivät osaa esittää omaavansa oikeaa kulttuuria, oikeaa tapaa sanoa asioita ja yhtälailla tuntea oikeita tunteita." (Beverley Skeggsin haastettelu www.megafoni.org -verkkolehdessä)

Jossain vaiheessa Kansan Uutisten kolumnejani irvin Jutta Urpilaiselle. Kysyin, onko Jutta chav, kun puheenjohtajauransa alussa päkätti niin, ettei porvari saanut suunvuoroa. Wikipedia määrittää chavin tunnusmerkeiksi oppimattomuuden, vastuuntunnottomuuden, väkivaltaisuuden ja huonon maun. Itse lisäisin tähän vielä huonon käytöksenkin.

Jahah, työnantajani, esikoinen, haluaa herätä. Pitää lähteä nostamaan tätä vessanpytylle. Jatkan myöhemmin Beverley Skeggsistä ja chavista, sillä käsite kiinnostaa minua kovin. Chavin ymmärtämisessä auttavat yllätys, yllätys Tosi-TV ja jenkkitelevision Doctor Phil.