Pyhimyslegendan ainekset

ti 18.9.2012

Osuin Uspenskin katedraalin palvelukseen Helsinkiin keväällä 2009 samaan aikaan kuin Jouko Lehtola, myyttis-legendaariseksi pikku hiljaa muuttuva valokuvaaja. Jouko Lehtolasta tuli viime sunnuntai-iltana televisiodokumentti.

Dokkari jäi näkemättä, sillä luin sunnuntai-Hesarin ja eri lehtien televisiosivut onnistuneesti vasta maanantai-iltana.

Tunnistin Lehtolan Uspenskin palveluksessa sen perusteella, että joskus 80-luvun lopulla meillä Tampereen toimittajaopiskelijoilla oli taideteollisen korkeakoulun valokuvaajien kanssa yhteinen projekti.

En muistele Jouko Lehtolaa hyvällä. Minusta tämä oli juuri niitä helsinkiläisiä Suuria Taiteilijapoikia, joilla oli paljon kusta päässä. Oman proggikseni tein joensuulaislähtöisen valokuvaajaopiskelija Sanni Sepon kanssa.

Sanni Seppo on myöhemmin tullut tunnetuksi muun muassa karhumorsianvalokuvistaan, jota voimme ihailla Siilinjärven Kunnonpaikka -kylpylän käytävillä.

Jouko Lehtolan mielestä me Tampereen toimittajaopiskelijat olimme aivan liian innokkaita. Emme taitaneet helsinkiläisten taiteilijapiirien käyttäytymiskoodia: "Ole cool! Näytä ylimieliseltä! Muut ihmiset, erityisesti maalaiset, ovat saastaa!"

Keväällä 2009 Uspenskin katedraalissa oli meneillään sairaanvoitelusakramenttiin liittyvä pitkä palvelus. Jouko Lehtola tuli pyhäkköön laihana ja ryppyisenä. Näytti kuoleman varjolta. Kävi sytyttelemässä tuohuksia ikonien eteen. Ajattelin, että jahah, tästä on nyt kyse. Mies ei taida kovin kauaa enää elää.

Jouko Lehtola kuoli seuraavana syksynä maksasyöpään.

Seurasin 80-luvun jälkeen Lehtolan uraa etupäässä Imagesta. Imagessa, voi olla, että muuallakin, kirjoitettiin paljon hänen valokuvanäyttelystään, jossa ei enää esiintynytkään hurjan kauniita ja himottavan pelottavia pissiksiä.

Näyttelyssä oli kuvia rappukäytävistä, joihin oli kuollut narkomaaneja.

Uusimpaan Iiris-lehteen (6/2012) Leena Virtanen oli haastatellut Jouko Lehtolasta dokumentien tehnyttä Riitta Riihosta. Olen miettinyt, pidänkö Iiriksestä vai en. Lehti on Sanoma Magazinesin uusimpia konseptijournalismin tuotekehitystuloksia.

Iiristä johtaa Kodin Kuvalehden pitkäaikainen päätoimittaja Leena Karo. Näyttää siltä, että toimittajajoukkoon on ilmestynyt myös Ulla-Maija Paavilainen, Me Naisten entinen päätoimittaja. Paavilainen on sittemmin kirjoittanut usemmankin kirjan, mutta vain yksi niistä löytyy kirjahyllystäni. Se on Sinulle luotu.

Uteliaisuuttani luin Paavilaisen debyytin sivulle 190. Sitten uuvuin. Kirja on kieltämättä häijy satiiri, mutta sen maailma aivan liian kaukana omastani, vaikka kuinka olen istunut Ulla-Maija Paavilaisen työhaastateltavana joskus ammoisina aikoina. En päässyt Mimmeihin töihin, mutta arvelen, että ilo siitä oli loppujen lopuksi molemminpuolinen.

En ehkä ole Iiriksen, kuten en Paavilaisenkaan, toivelukijakuntaa, sillä tuloni ovat  varmasti liian alhaiset sekä yhteiskunnallinen asemani epävarma. Sen verran on pakko kuitenkin kiittää lehteä, että sen jutut etenevät tavallisesti miltei kaunokirjallisesti kutkutellen. Jokaisessa jutussa on jokin ryppy tai roso, joka tekee tietoisen naarmun luksustuotteen puhtoiseen pintaan.

Esimerkiksi jutussa amerikkalaisesta huippututkijasta, Barack Obaman kanssa samalle Time-lehden rankinglistalle päässeestä, Derrick Rossista vasta jutun loppupuolella käy ilmi, että Rossin vaimo on suomalainen.

Vihonviimeisessä kappaleessa tulee kauan odottamani särmä; olivat miehensä kanssa olleet Time-lehden kekkereissä, joihin nämä sata maailmanhuippua olivat kutsutut - ja rouva Nina Korsisaarella oli yllään kirpparikolttu.

Koko Iiriksen läpi luettuani olin kummissani. Lehtolasta dokumentin tehneen Riihosen haastattelusta puuttui särmä kokonaan. Haastattelu oli sliipattu niin, ettei lukija taatusti pelästy maailmaa, jonka Lehtola tunsi läpikotaisin.