Uudet paidattomat feministit

to 22.11.2012

On mielenkiintoista havaita, miten suuren maailman kaiut hiipivät jopa Pohjois-Savoon. Aina välillä suorastaan etuajassa. Komulaisen Heidi esiintyi Kuopion vappumarssilla kukkaseppele hiuksillaan ja yllään nätti mekko jo useita vuosia sitten.

Nyt sama sangen eurooppalainen kukkaisfeministinen liikehdintä on fuusioitunut slaavilaisperäiseen Pussy Riot -tyyppiseen feminismiin. Uusin Image (51/2012) kertoo, että Pariisissa koulutetaan neofeministien armeijaa, joka taistelee paljain rinnoin ja kukkaseppeleet päässä.

Femenin taistelijoiden aseita ovat kukkaseppeleiden lisäksi omat rinnat. He ovat riipineet yltään paidat ja tussaneet iskulauseet ihoonsa: "My body my rule" "Obscene, because of You" "New feminist".

He ovat rivoja meidän vuoksemme.

Arabitaustaiset femenit riisuvat aktioissa burkhansa ja kirjoittavat rintoihinsa: "No charia" Safia Lebdi on pariisilainen vihreä kunnallispoliitikko ja sitä mieltä, että naisen alastomuus on paras ase ääri-islamia vastaan.

Neofeministit pitävät visusti huolta, että ääri-islamin kritiikki tulee nimenomaan muslimien omasta piiristä. Waspit tai slaavit huolehtivat oman kulttuurinsa epäoikeudenmukaisuuksista. Siirtolaisvastaisia he eivät ole, vaikka burkha-anarkismi  haluttaisiin niin mieluusti tulkita.

Myös me Pohjois-Savon vasemmistonaiset olemme räävittömiä kaikkien alistettujen puolesta. Meillä on Ilotalomme edelleen, vaikka se joissain piireissä aiheuttaakin epämiellyttävää kutinaa - murashki na spine, muurahaisia selässä.

Ehkä jonain päivänä näemme Ylä-Savossakin lutkamarssin. Lähden marssille heti, kun mukaan ilmoittautuu se toinenkin yläsavolainen radikaalifeministi.

Paidat jätämme päälle, sillä arvelen, että se toinenkin yläsavolainen radikaalifeministi on keski-ikäinen.

Paidaton neofeminismi on lähtöisin Ukrainasta Kiovan yliopistosta, jossa allekirjoittaneella oli kunnia vierailla kaksikymmentä vuotta ennen uuden feministijoukon syntymää.

Kiovan femenit potkivat 80-luvun lopulla vielä vaipoissaan, kun me Tampereen yliopiston venäjän lukijat kävimme heidän tulevassa opinahjossaan. Liike pariisilaistui, kun Inna Sevtshenko hyppäsi parvekkeeltaan alas passi sekä kännykkä kourassa ja pakeni Kiovasta Varsovan kautta Pariisiin.

Poliisit olivat silloin Sevtshenkon ovella.

Inna Sevtshenkolla oli takanaan kaksi aika kovaa aktiota. Hänen ensimmäinen merkittävä aktionsa, Valko-Venäjällä, sai aikaan sen, että valkovenäläiset poliisit valelivat Sevtshenkon bensiinillä ja uhkasivat sytyttää tuleen.

Nyt hän sahasi moottorisahalla Kiovan keskustassa nurin neljä metriä korkea puisen ristin. Paljain rinnoin ja samana päivänä, 17. elokuuta, kun Pussy Riotin kolme jäsentä tuomittiin huliganismista kahdeksi vuodeksi vankilaan.

Pussy Riotista tuli suoranainen pain in the ass Venäjän valtaapitäville sekä Venäjän ortodoksiselle kirkolle. Punkryhmä tanssi Moskovassa oligarkkirahoilla rakennetun Kristus Vapahtajan Kirkon alttarilla ja rukoili Jumalansynnyttäjää poistamaan Putinin.

Onko kukaan muuten katsonut Pussy Riotin kuvia tarkemmin? Minusta ryhmä ei edes ollut alttarissa. Solealla pikemminkin. Solea tarkoittaa alttarin uloketta, josta luetaan seurakunnalliset tiedotukset.

Jos Pussy Riot olisi ollut alttarissa, ei aktiosta olisi saanut mitenkään näppärästi kuvia kansainväliseen levitykseen.

Ei tässä ole montaakaan vuotta sitten, kun Suomenkin televisiossa näytettiin dokumentti Venäjältä, jossa kirkkoliput liehuivat Kremlissä. Kun näin sen, olin vähällä oksentaa. Tuli mieleen, että olen istunut peräti kahdesti Pietarin metropoliitan kekkereillä.

Nyt te varmaan odotatte innolla, kuinka blogisti kuljettaa merkintänsä sadan aasinsillan kautta takaisin Lapinlahdelle.

Meillä Lapinlahden hautausmaalla on metrejä korkea ortodoksinen risti. En kuitenkaan aio viuhahtaa moottorisahoineni ristin juurelle kaivamaan verta nenästäni. Ihan riittävästi sitä olen saanut aikaan jo näinkin. Esimerkiksi vanhat kirjoitukseni on poistettu www.ortodoksi.netistä.

Tyydyn vain toteamaan, että risti on vähän pompöösi ja pikkuruisen megalomaaninen. Ihan kuin Iisalmen ortodoksinen seurakunta, joka ristin on pystyttänyt.

Tällä kertaa Iisalmen ortodoksisen seurakunnan hotelli Arthos -hanke ei ole kaatumassa Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokoustajien niskaan, kuten joskus 2000-luvun alussa. En muuten ole käynyt katsomassa, joko Arthoksen tontilla kaivurit mylläävät.

Hotellin korjaus ja laajennus oli täkäläisten ortodoksien seurakunnan valtuustovaalien jonkinlainen teema. Tai sitä koetettiin saada keskusteluun, mutta eihän ortodoksisissa seurakunnissa saa mistään keskustella. Ei ainakaan seurakuntalehdessä. Sen opin ortodoksisina vuosinani 2002-2011 - kirkosta eroamiseeni asti.

Jatkan merkintääni aamulenkin jälkeen. Mies tuli terveyskeskuksesta sokerirasituksesta ja nyt lähdemme yhdessä torjumaan diabetesta.

Pussy Riot ei jätä rauhaan

Uskokaa tai älkää, Pussy Riot liittyy jopa siihen, että television ei-eduskuntapuolueiden kunnallisvaalikeskustelussa oli SKP:n Yrjö Hakasen lisäksi myös toinen ääni vasemmalta. Oli keskustelussa kolmaskin, KTP:n varapuheenjohtaja Mikko Vartiainen.

Toinen oli Tommi Lievemaa STP:stä. Mietin, että oikeastaan hyvä näin. Jos ei olisi KTP:tä ja STP:tä, televisiossa olisi siinä kohtaa ollut vain yksi ääni vasemmalta. Hakasen.

Keväällä 2010 SKP:n edustajakokouksen aikaan Tommi Lievemaa oli vielä SKP:n riveissä. Heräsin siihen, että näin ei ehkä enää olekaan, kun aiemmin syksyllä googlailin Pussy Riotia.

Kuten kaikki tietävät, maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen järjesti alkusyksystä globaalipoliittisia kiertokävelyitä Helsingin keskustassa. Uspenskin katedraalin edessä Teivaisella oli jokin Pussy Riot -mukaelman tapainen performance, jossa megafoniin sanottiin useaan kertaan: "Free Pussy Riot."

En usko, että professori olisi silponut broilereita tai edes virtsannut kirkon portaille, mutta jotain sensuuntaista Johan Bäckman oli kertonut venäläisille tiedotusvälineille. En henkilökohtaisesti tunne Teivaista, mutta olen tätä vahingossa tervehtinyt Vapaus valita toisin -foorumilla Helsingissä syksyllä 2011.

Havaintojeni mukaan Teivainen ei ole kovin punk. En usko, että mukana kävelyllä oli edes virtsakanisteria.

Seuraava googlaus kertoi, että Johan Bäckman ja liepeissään saman puolueen Tommi Lievemaa vaativat Teivaisen eroa Helsingin yliopistosta. Sanoma Oy:n omistava Moscow News tosin ehti uutisankkana kertoa, että Teivainen erotettiin jo ja sai samalla kolmen vuoden vankilatuomion.

Oudossa seurassahan Tommi Lievemaa nyt on, mutta toivottavasti vain sen vuoksi, että on nuori kuumakalle.

Kirkolliskokoustajat kokoontuvat Valamoon

En millään keksi, miten silloittaisin merkintäni Tommi Lievemaasta ortodoksien kirkolliskokoukseen Valamoon. Teen sen ilman siltoja. Kirkolliskokoustajat kokoontuvat Valamoon ensi maanantaina.

Innostuin ortodoksien kirkolliskokouksesta Soleallani - tiedättehän, edesmennyt ortodoksisten seurakuntakuutosten seurakuntariepu eikun -lehti - syksyllä 2008. Helsingin metropoliitta Ambrosius oli työryhmänsä kera valmistellut kirkon pitkän tähtäyksen suunnitelman Etsivä kirkko.

Anteeksi, että on pakko hieman irvailla. Olin vast´ikään itse suorittanut johtamisen erikoisammattitutkinnon ja ihmettelin, olinko mahdollisesti ainoa Suomen ortodoksisessa kirkossa, joka on kiinnostunut kyseisestä aiheesta. Johtamisesta.

Ilmeisesti en ollut, sillä samoihin aikoihin metropoliitta Ambrosius julkaisi yhdessä Henrikki Tikkasen ja Timo Kietäväisen kanssa kirjan Henkinen johtajuus. Kirja ei ollut mitenkään erityisesti tajuntaa räjäyttävä. Olisin odottanut jotain parempaa.

Sanon noin, sillä metropoliitta Ambrosius sanoi samat sanat allekirjoittaneelle vuonna 1998. Olin tuolloin ties kuinka monetta kertaa Aamun Koiton pätkäpäätoimittaja.

Myöhemmin kävi ilmi, kun taas vuonna 2009 olin muun muassa Aamun Koiton päätoimittaja, että Suomen ortodoksisessa kirkossa on muitakin, jotka opiskelevat johtamistutkintoa. Ilomantsin kreikkalainen kirkkoherra.

Sovimme alustavasti, että teen hänen opinnoistaan juttua Aamun Koittoon ja minusta oli jotenkin hupaisaa, että meillähän oli pian johtamisessa sama koulutus: kirkkoherralla ja pätkäpäätoimittajalla.

Ilomantsin kirkkoherrasta seikka ei ollut juuri lainkaan hupaisa.

PTS - Etsivä kirkko oli aivan mainio visio-strategiapaperi. Ainoa ongelma oli, että metropoliitta Ambrosius ja työryhmä kiipesivät takapuoli edellä puuhun. Kenttä hirmustui, sillä PTS annettiin syksyn 2008 kirkolliskokouksen käsittelyyn ylhäältä päin.

Kirkolliskokoustajat mylläsivät koko PTS:n. Se palautettiin lausuntokierrokselle. Minä siinä vaiheessa läimin Solea-riepuuni isä Harri Peiposen erinomaisia kirkolliskokouskuvia. Valamossa oli draivia.

Solean kirkolliskokousselostuksen otsikoksi kirjoitin: "Kirkon PTS pitkistyy ja
suunnitelma sen kun sitkistyy". Minusta oli huimaa, kuinka ihmiset olivat täynnä energiaa. Nyt saamme sanoa, tuntui moni ajattelevan.

Ikään kuin isä Mikko Kärjen sanoiksi pukema kirkon ihmisten ihmeellinen liikehdintä, josta on hieman vaikea ottaa selvää, olisi puhjennut kukoistukseen Valamossa ja isä Harrin valokuvissa.

Jossain kuvassa Valamon kansanopiston rehtoritar kurkistaa kirkkoherrojen kainaloiden välistä - uteliaan vakavana. Kuva oli niin paljastava kirkon suhtautumisesta naisiin, että en uskaltanut panna sitä lehteen. Naiset saavat toistaiseksi todellakin vain kurkkia uteliaina vallan kainalossa.

Olin siinä vaiheessa päätoimittanut Soleaa neljä vuotta ja alle torihintojen. Ajattelin, että vielä minä yhden vuoden jaksaan, kun kerta kirkon PTS:kin menee uusiksi.

Seuraavana vuonna taisin olla toimittajan urani huipulla. Olin kahden ortodoksisen lehden päätoimittaja ja jemmasin koneellani Ortodoksisen veljestön Hehkuvaa Hiillosta. Toivoin hiljaa, että kukaan ei muista sen olemassaoloa.

Onneksi koko järjestö hoippui haudan partaalla, sillä jos minun olisi Hehkuva Hiilloskin vielä vuonna 2009 pitänyt lätkiä kasaan, olisin varmasti nyt vainaa. Hehkuva Hiillos oli pieni kopiotasoinen lehdykäinen, jossa oli Suomen ortodoksisen kirkon korkeimpien teologioppineiden kirjoituksia.

Kirjoitukset olivat pitkiä ja perusteellisia. Siksi niitä oli ilo taittaa. Opin paljon taittaessani.

Syksyn 2009 kirkolliskokousta seurasin Aamun Koiton virtuaalitoimituksesta. Tunnelma Valamossa ei ollut enää samalla tavalla draivikas. Jotain oli tapahtunut. Ehkä kurinpalautus oli jo silloin alkamassa.

Myöhemminhän saimme valtauutisvälineistöstä seurata esimerkiksi Valamon igumenin potkuja. Solea-riepuni lopettaminen oli vain nolo tikki siihen verrattuna. Kun lopulta päätoimittajakin sai sattumalta tietää lehtensä lopettamisesta, klikkasin itseni eroon Suomen ortodoksisen kirkon jäsenyydestä.

En protestiksi, vaan sillä hetkellä tajusin, mitä olin monta vuotta, oikeastaan kirkkoon voidelluksi tulemisesta lähtien, potenut. En allekirjoita ortodoksisen kirkon keskeisiä teologisia prinsiippejä eikä hierarkkinen naisia alistava järjestelmä vain ole meikäläisen juttu.

Myös sellainen rintalihaksiin takominen, että nyt minulla on Oikea Usko, on minulle vaikeaa. En edes oikein kykene olemaan Oikeauskoisten seurassa.

Joku voi sanoa, että onpas sillä rekkakuskilesbolla paha auktoriteettiongelma. Väittäisin pikemminkin, että tietyntyyppisillä auktoriteeteilla tulee aina ongelma minun kanssani. Tunnustan kyllä sellaiset auktoriteetit, jotka auttavat kasvamaan.

Ja sellaisiakin seikkailuissani ortodoksien parissa tapasin. Parhaita heistä minun ei ole lupa mainita nimeltä blogissani.

Kirjoitan vielä, kun kykenen muistamaan

Joskus vielä kirjoitan ortodoksiset muistelmani vuosilta 1990-2011. Kirjoitan siihen, kuinka saavuttuani opiskelemaan Moskovaan Neuvostoliiton kuolinvuoden aattona syksyllä 1990 pitkin Arbatia kulkivat nuorisokulkueet, jotka kantoivat Viktor Tsoin valokuvia.

Kino-kokoonpanon Viktor Tsoi oli saanut juuri surmansa auto-onnettomuudessa. Samaan aikaan Moskovassa kuhistiin isä Aleksander Menin murhasta. Kerrottiin, että Menin olivat murhanneet kommunistit.

Nyt, kun olen lukenut Menin ajatuksia, arvelen, että asialla olisivat vallan hyvin saattaneet olla omat. Aleksander Men oli vallankumouksellisen paavalilainen uskova.

Kerron myös sen, kuinka valokuvaaja ja luostariopas Aleksander Fedorenko puki minut neuvostomummon näköiseksi omalla vasemmistolaisella kukkahuivillani ja antoi minun kulkea moskovalaisen Donskoijn luostarin, turistikierroksella perässään.

Samassa yhteydessä kirjoitan, millaista oli olla Suomen ortodoksisen kirkon hyödyllinen hölmö. Tottahan olin systeemille mukava 90-luvulla, sillä olin potentiaalinen kirkkoon liittyjä. Sen jälkeen, kun liityin, huomasin, että enpä enää niin mukava ollutkaan.

Joutunen tekemään muistelokseni omakustanteena, sillä veikkaan, että minua ei kutsuta mihinkään maireaan "Nyt kaikki puhumme hymistellen mukavia Suomen ortodoksisen kirkon menneistä" -julkaisuun. Niitä on ilmestynyt ihan tarpeeksi.

Siinä, että uin ortodoksien joukkoon kukkahuiviin piiloutuneena, oli jotain hyvin symbolista. Tunsin itseni vakoojaksi ja sellaiseksi tunsin itseni koko ajan -etenkin kirkon jäsenenä.