Kirkolliskokousspekulaatioita

la 24.11.2012

Eilisestä EEG:stä saan tulkinnan vasta pari viikon kuluttua. Parasta tutkimuksessa oli se, että sain maata 25 minuuttia selälläni ja parempi olisi ollut, että en olisi ajatellut mitään.

Sain osaksi aikaa tutkimusta jopa hiekkapussit silmäluomilleni luomien liikkeen minimoimiseksi. Enkä lähtenyt Kysin kliinisen neurologian poliklinikalta pälvikaljuksi parturoituna, kuten pelkäsin.

Arvelin, että jotta saisivat anturit päähäni, joutuvat ajamaan hiuksiini pyöreitä hakkuuaukkoja. Näin ei ollut. Minulle pantiin päähän uimalakkia muistuttava hattu, jossa oli ikään kuin muttereita. Niiden läpi hoitajat sörkkivät päänahkaani puutikulla hiusten siirtämiseksi antureiden tieltä.

Nyt tukassani on jotain antureiden liimamiseen tai johonkin sellaiseen liittyneitä kuivuneita limakökkösiä, mutta lähtenevät seuraavassa pesussa.

Matkalla Kysille pudotimme Nesteellä perästämme muulikärryn, jossa oli jotain rakennuslevyjä. Aku-Ville tuli ne saman tien hakemaan allekirjoittaneen volkkarilla. Näyttää taas kaikki yksityisautot olevan rakennustyömaalla.

RFU-Saabissa ei mene pakki päälle ja UKI:ssakin olisi takajousi poikki.

Kalustomme on kulunutta. Sen vuoksi Matti oli sopinut Kysille yhden varkautelaisen pakun näytön. Samaan aikaan, kun minä makasin selälläni neuropolilla, oli Maria sähkärinsä selkänojan sovituksesta. Koska Matilla oli sähkäristä muutakin valitettavaa, sähkäri jäi uudelleen asennukseen ja Maria sekä Matti tulivat Kysin aulaan, jonne oli kerääntynyt puoli Lapinlahtea.

Marian seurana istui vähän aikaa Sneckin Anja, Marian ratsastusterapiahovikuljettaja entisiltä vuosilta. Matti saattoi käydä koeajamassa tulevan uuden pakumme ja minäkin saatan päästä jossain vaiheessa takaisin oman autoni rattiin.

Volkkari on muuten tohtori Antti Teittisen entinen - automaattivaihteinen. Antti Teittinen luennoi ensi viikolla Kaskikuusen kansalaisopistossa lukiolla vammaispalvelulaista sekä sen käytännöistä että tulkinnoista.

Sitikka seisoo nyt talon päädyssä ja odottaa pohjan hitsausta. Voi olla, että ruostevauriota ei kannata edes korjata. Helmat ovat rapautuneet jo minunkin silmilleni ilmeiseksi.

Kysillä Matti oli parkkeerannut UKI-pakun sairaalan sisäpihalle apuvälineluovutuksen oven eteen. Apuvälineluovutus oli samalla sisäpihalla kuin obduktio ja kappeli, josta lasten isä lähti elokuun puolivälissä Pyhän Nikolaoksen katedraaliin siunattavaksi.

Muistan, kuinka Leonidista sana obduktio oli hupaisa. Leonid teki aina obduktioita, kun leikkasi broileria valmistamaansa valkosipulikanaan. Myös muun lihan käsittelyssä ei hänellä ollut kyse lihaleikkauksesta. Oli kyse obduktiosta.

Mies puhuu edelleen päässäni. Kuulen hänen äänensä lähes joka päivä ja joskus huomaan toistelevani. Usein sanoin: "Davai zhivjot v Kitae."

Vaikka Leonid oli luonteeltaan vieläkin kärsimättömänpi kuin minä, ei hän voinut sietää hoputusta. Jos sanoin, että davai, mikä tarkoittaa joissain tapauksessa hop hop tai annapas, vastauksena oli kiukkuinen: "Davai asuu Kiinassa."

Äsähdys tarkoitti sitä, että äläpä sinä, tsuhna ne myitaja, siinä pompi. Asiat lattian luuttuamisesta olivier-salaatin pilkkomiseen piti tehdä keskittyneen läsnäolevasti. Armeliasta hajamielisyyttä Leonid ei sietänyt missään elämänsä vaiheessa.

Ajatus siitä, että olimme Leonidin ruumiin viimeisen matkan sisäpihalla, ei ollut lainkaan ahdistava. Tuhkauksen jälkeen Leonid teki vielä matkan Lapinlahdelle Antti Teittisen volkkarin etupenkillä, matkan keittiöstään Koivupihaan Sitikan kyytiin ja lopulta matkan Lapinlahdelta Puumalaan kirkon uuden ruumishuoneen hyllylle.

Matka mullan alle on vielä tekemättä.

Niin ne spekulaatiot...

Kysin jälkeen kävimme Marian ja Matin kanssa hienostelemassa. Maria valitsi tällä kertaa ravintolaksi Fransmannin. Tytön kanssa on ilo syödä ulkona, sillä tämä maistelee ennakkoluulottomasti oudompiakin juttuja.

Lisäksi tytöllä on CP-vammansa vuoksi lihakset jatkuvasti jännittyneet, spastiset. Proteiinin tarve on suuri. Maria söi päivällä pihvin sekä pavut lihan ympäriltä. Illalla ratsastusterapian jälkeen hävisi Pielaveden Puustellin leipomon lihapiirakka kuin tyhjää vain.

Marian mielestä Fransmannin maalaisperunat olivat maukkaammat kuin meikäläisen tekemät lohkoperunat. Mietimme yhdessä asiantuntevasti, miksi näin on.

Luonaalla huomasin evästäväni aviomiestä ortodoksien kiemuroista. Koska piispa Panteleimon on lähdössä eläkkeelle, näkemykseni mukaan kaikkein paras vaihtoehto Oulun hiippakunnan piispaksi olisi igumeni Sergei.

Näin piispa Arsenin ei tarvitsisi muuttaa Lapinlahden Pajujärveltä minnekään. Hän voisi käydä Kuopiossa töissä kuin tunnollinen virkamies ikään ja järjestää residenssissään edelleen lapinlahtelaisia sivistäviä Tehni-iltoja.

Olen kerran uskaltanut Tehni ry:n iltaan. Kun Isä Esipaimenen vieraana oli kirjailija Torsti Lehtinen, pyysin nyt jo edesmeennen kirjailija Matti Pulkkisen mukaan Pajujärvelle. Pulkkinen lähti mielellään, sillä oli Lehtisen vanha tuttu.

Pulkkinen tuumasi, että olisihan siinä eläkeläiselle ohjelmaa. En lausunut ääneen, mutta arvasin Pulkkisen ymmärtävän myös sen, että tarvitsin hänet kilvekseni ja suojakseni. En osaa olla tilanteissa, joissa vallitsee porvarillinen kulttuurikoodi.

Porvariston hillitty charmi

Koska sisälläni elää pieni karjakko ja näytän hienostuneelta kuin Hantta Krause, pelkään pönöttävää kulttuuriporvaristoa. Kaikenlainen hillitty charmi ei vain ole meikäläisen juttu. Sen huomasin jo ortodoksisen tieni alkutaipaleella. Sekä Tehni ry:n tilaisuudessa Pajujärvellä piispan residenssissä.

Pääsin 90-luvun alkupuolella mukaan Kuopion silmäätekevien tuoreiden ja tulevien ortodoksipiiriin. Meistä tehtiin jokin ajankohtaispätkä televisioonkin, sen muistan. Ansioni piiriin olivat seuraavat: Työskentelin Kansan Uutisten Savon aluetoimittajana sekä kirjoitin ortodokseista ihastelevia juttuja tyyliin: "Ikonit ovat ihania."

Onneksi Kansan Uutisten pomoni Pertti Jokinen jossain vaiheessa sanoi lempeän suoraan, että ortodoksijutut riittävät.

Olin ortodoksien kannalta hyödyllinen hölmö. Niin kauan kun en ollut ortodoksisen kirkon jäsen, minusta olikin hyötyä. Olin potentiaali ja kirjoitin tavallaan vihollisleiriin maireita ja miellyttäviä juttuja.

Enhän minä Ambron talliin koskaan sopeutunut. Tajusin sen viimeistään siinä vaiheessa, kun lähellä keskustapuoluetta ollut Ylen tietävä ortodoksitoimittajatar, Asta Partanen, tiedusteli minulta ensin ystävälliseen sävyyn, missä olin töissä. Hän vaikutti ensin vilpittömän ilahtuneelta siitä, että Ambron olkkarissa oli toinenkin toimittaja.

Vastasin, että Kansan Uutisisssa. Keskustelu hyytyi siihen. Asta Partanen käänsi katseensa pois eikä sen jälkeen puhutellut minua missään. Sen jälkeen olin Asta Partaselle kuin ilmaa.

Minua ei ollut olemassa. Törmäsimme kuitenkin jatkuvasti. Olimme monta kertaa samoissa lehdistöinfoissa ja törmäilimme Kuopion ortodoksisen seurakunnan salillakin.

Jossain vaiheessa Kuopion kirkkoherra Mikko Kärki vaihtoi Solinan Soleaksi ja päätoimittajapariskunnan Rauni sekä Aarre Väinämön Asta Partaseen ja yhtä kummallisen keneltäkään mitään kysymättä Solean päätoimittajaksi Asta Partasen tilalle minut.

Olin tuota ennen alkanut arvella, että Asta Partasellakin on pimeä menneisyytensä, jota häpesi tavatessaan minut Ambron hovissa varhain 90-luvulla. Kävin pienen pätkän Pielavesi-Keitele -lehdessä 2000-luvun alussa. Samaan saumaan osui Pie-Kei-lehden 40-vuotisjuhlat sekä -julkaisu.

Asta Partanen oli lähtöisin Pielavesi-Keitele -lehdestä. Oli siellä jonain konttorihenkilönä. Lehden historiikissa oli nuoren Asta Partasen kuva. Siinä arvoisa ortodoksimatroona, joka tiesi tarkkaan, kuinka päin ristin poikkipuu on, näytti suurin piirtein samalta kuin Aila Meriluoto nuorena. Älykkösilmälasit, tötterötissit ja hoikka uuma.

Tajusin, että jokaisella arvonsa tarkkaan tuntevalla rouvalla on menneisyytensä. Että hekin ovat olleet nuorena luottavaisia, hymyileväisiä, naiivin vilpittömiä ja jopa hieman yksinkertaisen tuntuisiakin.

Olin vanhemmalle kollegalleni ehkä epämiellyttävä muistuma nuoruudesta. Olin pilkahdus liian lapsekkaasta innosta - ja vielä epämääräinen työnantajakin. Kuinka julkeaa.

Tuolloin Ambron olkkarissa tunsin itseni Pussy Riotiksi, vaikka käsitteen syntymiseen meni hetkestä yli 20 vuotta.

Tabut

Voiko isä Sergeistä sanoa, että igumeni? Igumeni tarkoittaa luostarin johtajaa ja Sergei joutui Valamon hyllylle loppuvuodesta 2011. Ilmeisesti voi sanoa igumeni, sillä viime torstaina igumeni sai palata luostarin johtoon.

Igumenina Sergeistä huokui enkelimäinen autuus. Ikään kuin tämä olisi kaikkien maallisten kähinöiden ja luostarin sisäisten intrigien yläpuolella. Autuas. Asioiden todellista tilaa en tiedä. Ehkä liian kauas intrigien yläpuolelle asettuminen onkin tässä se ongelma.

Ehkä johtaja ei voi eristäytyä liian pitkään. Sitten kun koettaa puuttua asioiden kulkuun, on yleensä liian myöhäistä.

Jos igumeni Sergei lähetettäisiin Oulun hiippakunnan piispaksi, osa Valamon veljestöstä - olen ymmärtänyt, että luostarin johtajalla on ollut arvostelijansa - ja talousjohtajakin pääsisivät epämieluisaksi käyneestä igumenista näppärästi eroon. Näin myös koko ortodoksinen järjestelmä säilyttäisi kasvonsa.

Luostarin talousjohtajaa ei minulla riitä tietämys arvostella. Sanon kuitenkin sen, että luostarissa on investoitu siihen malliin, että luostarikävijältä häviävät setelit lompakosta heti, kun henkäisee luostari-ilmaakin.

Tai no, ehkä se, että turisti saa luostarissa hengittää, sentään on ilmaista.

Valamon ilmapiiri on kaiketi puhdistumassa muutenkin. Ymmärsin näin, että äkkijyrkät fundikset, Kosmas Aitolilaisen veljestö, joka on Valamossa pitänyt omia suljettuja ja puhdasoppisia palveluksiaan, on perustamassa omaa yhteisöään Etelä-Hämeeseen.

En kertakaikkiaan ymmärtänyt, miksi ortodokseilla on niin monta tabua. Ei saanut esimerkiksi sanoa, että Suomen ortodoksisen kirkon sisällä - ja osin ulkopuolella - on fundamentalistista, opin puhtauteen pyrkivää, liikehdintää.

Kosmas Aitolilaisten pyrkimys on hyvä. Kirkastaa oikea oppi.

Kuitenkin oli vieroittavaa, että Kosmas Aitolilaisiin oli piintynyt merkillinen homofobia. Ikään kuin seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvat olisivat ortodoksisen kirkon ongelma numero yksi. Sitäkään tosin ei saanut sanoa, että papistossa on seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvia ihmisiä.

Mimosanherkkiä miehiä, osa melko itsekeskeisiä. Asian teki monimutkaiseksi se, että kuuluisa homoherkkyys näyttää johtavan joskus myös hengen miehellä henkiseen yliherkkyyteen, jopa hysteriaan. Siitäkin kertyi allekirjoittaneelle kokemusta.

Kaiken lisäksi kun minua edeltävä Aamun Koiton päätoimittaja koetti sanoa jotain seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksista, kreikkalaisfundamentelistit tekivät hänestä häväistys- ja teloitussivut nettiin.

Itse en olisi pystynyt Aamun Koiton päätoimittajana niin syvällisiin skandaaleihin.

Päätin kuitenkin ennen pestiä, että pääkirjoituksiani luetaan. Se mielessäni jouduin kieltämättä käyttämään vulgaari-ilmauksia pettämättömällä karjakon tyylitajullani.

Pääkirjoituksiani luettiin. Niinpä Aamun Koiton toimituskuntaan kuulunut, Valamon kansanopiston rehtoritar, tuli pöydän yli kirkon pääkonttorissa tapahtuneessa päätoimittajan kurinpalautustilaisuudessa ja heristeli sormiaan: "Päätoimittajalla on tulosvastuu."

Olin kuulema romauttanut Aamun Koiton levikin kahden ensimmäisen  päätoimittajaviikkoni aikana. Toimituskuntaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, kun koetin piipittää, että ensinnäkin lehden koko tilausjärjestelmä on sekaisin kuin seinäkello.

Huomasin sen omasta aiemmasta Aamun Koiton tilauksesta. Tilaus katkesi itsekseen ja kun aloin ihmetellä, miten kauan lehden jouluilmestymistauko oikein kestää, tulikin puhelu, jossa minua pyydettiin päätoimittajkasi.

Emmin jonkin aikaa, mutta sitten ajattelin, että eihän tässä nyt voi sen huonommin käydä kuin edellisilläkään päätoimittajilla. Ei käynyt. Paremmin kävi, sillä pestini oli määräaikainen.

Pöydän yli tullut toimituskunnan jäsen oli lukenut tarkkaan itselaatimansa kirkon henkilöstöhallinnon suunnitelman. Suunnitelma muistutti uusliberalistista ohjelmanjulistusta. Se oli falski kuin mikä.

Pestini Aamun Koiton päätoimittajana oli kaikin puolin haasteellinen. Todellisuudessa olin nukkepäätoimittaja. Todellisia marionetin lankoja veteli ylipäätoimittaja Jyrki Härkönen, hirmuiseksi Härköseksi mielessäni nimeämä.

Jostain sivusta ujutti Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunnan toiminnanjohtajatar lehteen kuvia, jossa poseeraa Konstantinopolin patriarkan kanssa. Ja jostain lehteen tupsahteli samasta reissusta yli 11 000 merkin matkaselostuksia.

Kun silvoin matkakertomuksen noin puoleen alkuperäisestä, olivat minulle vihaisia kaikki. Ylipäätoimittaja sen vuoksi, että lehteen meni ylipitkä matkakertomus. Kirjoittaja sen vuoksi, että uskalsin lyhentää Hänen Hengentuotettaan sekä toiminnanjohtajatar sen vuoksi, että huomasi pitkät hampaani kuvan julkaisemisessa.

Kaikki olisivat tahtoneet erottaa minut paikaltani sillä siunaaman hetkellä. Ongelma vain oli, että olisin lähtenyt vapaaehtoisesti jo aiemmin. En voinut, sillä aiemmin hanskat tiskiin iski toimitussihteeri. Sitä paitsi kaikki tilalleni kykeneväiset oli jo aiemmin erotettu tai muuten nitistetty.

Jäljellä ei ollut muuta kuin minä.

Upea portto

Aamun Koiton pestini oli haasteellinen myös sen vuoksi, että ensimmäiset puoli vuotta alaisenani oli Lintulan luostarin entinen noviisi. Tämä oli siirtynyt maalliseen perhe-eloon railakkaasti ja luulin, että nuori rouva on yhtä epäsovinnainen kuin entinen elämänsä.

Kun tämä näki minut, esimiehensä, ensi kerran, huomasin alaiseni pään yläpuolella ajatuskuplan: "Jahah ja siinä on pomoni, nobody." Luottamusta välillemme ei syntynyt.

Arvostan kuitenkin silloisen alaiseni rehellisyyttä. Heittäessään hanskat tiskiin hän kertoi avoimesti siitä, mitä oli sopinut lehden julkaisijan kanssa. Minä saisin päätoimittajana ottaa vastaan loppuvuoden sylkiroiskeet ja hän suunnittelisi seuraavan päätoimittajan kanssa lehden tulevaisuutta sen jälkeen, kun Logosmedian sopimus päättyy.

Kyllä se minulle passasi, sillä tiesin, että lähtölaskentani oli myös Soleassa alkanut. Olin laskeva tähti, jolle ei enää peukutettu.

Onneksi sain Aamun Koiton loppupestiksi uuden toimitussihteerin, kirjallisuustuntija, Esko Karppasen.

Karppanen tuli vastaan viime viikolla Vartija-lehden sivuilta. Oli kirjoittanut Upeasta portosta, Maria Magdaleena -aiheesta Marja-Liisa Vartion runoudessa.

Hihkun Karppaselle jossain vaiheessa sähköpostilla jälleennäkemisestään. Pitää kuitenkin sitä ennen vähän sulatella ja lukea artikkeli uudestaan sivistyssanaston kera. Joudun purkamaan osiin muun muassa lauseen: "On myös havaittava, että samamotiivisen kertomuksen eräät redaktiot näyttävät sekoittuneen jo evankeliumin kirjoittajalla."

Nikean uskontunnustus

Nyt kuulen virnotusta jostain Asikkalan suunnalta. Asikkalassa asuu vasemmistolainen teologi Paavo Lounela, joka taannoin arveli, että jossain vaiheessa palaan takaisin ortodoksiseen kirkkoon.

Voi olla. Voi olla, että en palaa. En tiedä. En minä uskoani ole menettänyt, kuten olen täällä blogissa moneen kertaa todennut.

Uskon Jumalaan ja jopa Kristuksen jumal´olemukseen. Olen teologi kaapissa, joka epätoivoisesti raapii ovea saranapuolta: "Hei maailma, tahdon ulos!" Ehkä rymistelen vielä loukostani komeron oven puitteet olkapäilläni.

Uskon, että koko maailmankaikkeus on Kristuksen ruumis ja uskon myös siihen, että sama Jumala puhuu muslimeille Allahin nimisenä, muinaissuomalaisille Ukko Ylijumalana sekä luonnonkansoille toteemipylväästä.

Ehkä myös kirjailija Matti Pulkkiselle kristallinpalasesta aivoinfarktin jälkeen. Näin röyhkeästi tulkitsen apostoli Paavalia ja tämän sanomaa: "’Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen’ (Gal. 3:28)!”

Jossain vaiheessa olin sitä mieltä, että jaan ainoastaan vasemmistolaisten sosiologigurun Antti Eskolan yksinkertaisen uskontunnustuksen "Minä uskon".

Minä uskon. Piste. Ilman erittelyitä ja takautuvia lyöntejä harhaopeille.

Olisi mielenkiintoista käydä uudelleen avoimen yliopiston yleisen teologian kirkkohistorian luennot. Löytäisinköhän jostain luentomuistiinpanoni? Kirkkohistorian opettajani kävi läpi uskontunnustuksen eri versioita ja niiden avulla ovelasti eri harhaoppeja.

Eri kirkolliskokouksissa hyväksytyt uskontunnustukset olivat aina vastaus kunkin ajan kilpaileviin uskonoppeihin. Tuntuisi, että sellainen ei enää ole tarpeellista. Tai sitten seurakuntalaisten tulisi tietää, mitä toistelevat.

Mielestäni tulisi opettaa meille taviksille, mitä nyansseja kuuluu esimerkiksi Nikean uskontunnustuksen kohtaan:

"....Ja yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainosyntyiseen Poikaan, Isästä syntyneeseen, joka on peräisin Isän olemuksesta, Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä, jonka kautta kaikki on tehty niin taivaassa kuin maan päällä; meidän ihmisten ja tähden ja meidän pelastuksemme tähden hän astui alas ja tuli lihaksi, tuli ihmiseksi, kärsi ja nousi ylös kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin, tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita."

Tärkeää on kohta syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä. Tahtoisin saada kiinni sen hetken kesällä 2007, kun apofaattisesti kärsimyksen kautta - ja kiitos Kallistos Waren - koin, että näinhän se on.

Jotta Jumala olisi ymmärtänyt, miltä ihmisestä tuntuu, oli tämän synnyttävä ihmiseksi, kärsittävä ja vielä kuoltavakin.