Voimauttava Paavali

ma 31.12.2012

Aloitin Alain Badioun, tuon entisen maolaisen ranskalaisfilosofin, kirjoittaman apostoli Paavalin, universalismin perustaja.

Ensimmäisillä sivuilla hikoilin tällaisten lauseiden kanssa: "Olennaista on, että juuri tämä paradoksaalinen yhteys identiteettiä vailla olevan subjektin ja tukea vailla olevan lain välillä tekee mahdolliseksi universaalin ilmoituksen."

Hikeä pukkasi, sillä huomasin, että taisi jäädä Tampereen yliopistossa filosofian peruskurssit käymättä.

Oikeastaan tämän päivän merkinnän otsikon pitäisi kuulua Voimauttava Alain Badiou, mutta nyt kokeilen rienausta. Taistelevat ateistit putoavat Paavalilla kyydistä heti kättelyssä ja teekutsuliikkeen myötäilijät poistavat varmistimensa kohdassa maolainen ranskalaisfilosofi.

Apostoli Paavalista innostuin jo, kun tutustuin Aleksander Meniin. Meniä henkilönä en löytänyt vielä Moskovan-opiskeluvuotenani, vaikka ensimmäinen uutinen opiskelukaupungissani, jonka kuulin, oli juutalaislähtöisen ortodoksipapin kirvesmurha. Ja tietysi Kino-yhtyeen Viktor Tsoin kuolema auto-onnettomuudessa.

Vasta sen jälkeen tulivat tärkeysjärjestyksessä Neuvostoliiton siirtyminen markkinoille. Joka ilta puoli yhdeksältä Gorbatshov kyseli  televisiouutisissa muilta päättäjiltä: "Idti k rinky?" Mennäänkö markkinoille? Kysyi lasten iltalaulun jälkeen: "Odejala i poduhska tebja zdut". Peitto ja tyyny odottavat sinua, laulettiin neuvostoliittolaisessa lasten iltaohjelmassa.

Sehän oli jo melko demokraattista. Joka puolella keskusteltiin. Sitä tosin emme tienneet, että Moskovan ympärillä oli sotilaspiiritys. Joukot olivat muka perunannostossa. Olivat ehkä sitäkin, mutta samalla valmiina vyörymään kaupunkiin. Niin kuin maaliskuun 27. päivänä 1991 tekivät.

Minä, Riitta Turunen, Arja Paananen ja Mauri Ratilainen jäimme Gorbatshovin sotilaiden sekä kymmenien mielenosoittajien väliin. Riitta Turusesta tuli myöhemmin STT:n Pietarin-kirjeenvaihtaja, Arja Paanasesta Iltasanomien Venäjä-toimittaja ja valokuvaaja Mauri Ratilaisesta kaiketi tämän virallinen puoliso.

Apostoli Paavalin pinnistely kristinuskon alkutiellä jotenkin kummasti muistuttaa vasemmiston tai kommunismin historiaa. Jostain puskasta putkahtaa yli-innokas äkkikäännynnäinen ja alkaa tehdä aatteen työtä käärityin hihoin. Näinhän aina välillä on vasemmistossakin sattunut käymään.

Kristuksen aikalaiset, alkuperäiset, oikeauskoiset, kokivat, että nyt meni lapasesta tämä homma ja saapuvat nuhtelemaan Paavalia Antiokiaan. Kas, kun pakanat eivät noudattaneet juutalaista lakia. Järjestettiin apostolien kokous Jerusalemissa. Elettiin vuotta 50 tai suurin piirtein.

Sen jälkeen ekumeenisia puoluekokouksia oli useampiakin. Ohops, kirjoitin vahingossa väärin. Piti kirjoittamani, että kirkolliskokouksia.

Puoluekokoukset kesällä 2010

Vuonna 2010 päätin kilpailuttaa Puolueita.

Puhumalla ympäri puheenjohtajan Yrjo Hakasen käyttäen säksättävää ja hengästynyttä Duracell-puputyyliäni pääsin SKP:n edustajakokoukseen toukokuussa 2010. Hakanen ei muuta puhelimessa keksinyt ja sanoi, että ole sitten kokouksessa vaikka valokuvaaja.

Eihän sitä erikseen autonkuljettajia kommunistien yläsavolaisilla edustajakokousedustajilla ole tavallisesti ollut. Sanoin, että mitäs jos nyt olisi.

Tosiasiassa Tiedonantajan Marko Korvela rekrytoi minut haastattelemaan Venäjän kommunistisen puolueen edustajia. Kävelin erään edustajan perässä kokouspaikalta hotelliin muutaman kymmenen metrin päässä ja miehen habitus vain oli sellainen, että en keksinyt mitään sanomista.

Haastattelu jäi tekemättä. Die Linken nuorelle kaverille olisin jotain ehkä uskaltanut sanoakin, mutta Korvela haastatteli tämän itse. Ehkä myöskään englannin taitoni ei olisi haastatteluun riittänyt.

Koetin paikata asiaa valokuvaamalla puoluekokousta tarkasti ja mukavaa oli, että kuvani kelpasivat Tiekkariin. Samalla pääsin kuuntelemaan puheita. SKP:n edustajat pitivät pitkiä puheita rajoituksetta, olivat valmistelleet ne kotona huolella ja tuli sellainen olo, että edustajien valmistautumista ja puheita kunnioitettiin.

Tunnelma oli jopa harras.

Kesäkuussa 2010 oli Vasemmistoliiton puoluekokous Jyväskylässä. Olin virallinen puoluekokousedustaja, mutta lähdin matkaan juuri niin penseänä kuin jostain Taka-Hikiältä väkisin raahattu edustaja voi lähteä.

Muistaakseni www.sosialismi.netissä joku nuori vallankumouksellinen oli pongannut meidät Näimälän Lähikkäälän penseilijät. Keskustelu käytiin riippumattomassa mediassa heti puoluekokouksen jälkeen. Mutta sen vannon, että ainakaan minä en ollut oksennellut puoluekokousyönä hotelli Laajavuoren vessaan. Sekin tuntui jotakuta nuorta ärsyttäneen.

Olin tyttöjen ja Matin kanssa uimassa, kun muut viralliset puoluekokousedustajat kiskoivat kaljansa ja karaokeannoksensa. Mutta minähän olenkin se raitis ja uskovainen kommunisti.

Sain pitää viimeisen puoluekokouspuheenvuoron. Olin sanaton. Ei minulla ollut enää mitään sanottavaa. Olin istunut koko puoluekokousrupeamien ajan puoli-istuvassa asennossa omassa rivissäni suu auki valmiina hurraamaan jokaiselle minua edeltäneelle puhujalle.

Koetin kampata Lapin kapitalismikriittisen puheenvuoron pitäjää Ilkka Kapraalia, sillä tahdoin printtiversiona tämän puheen, jota ei saanut pitää minuuttirajoituksen vuoksi. Ilpo Haajalta pyysin sähköpostilla puheensa osuuskunnista. Eihän tällä mitään printtiä siitä ollut, kun oli puhunut, mitä sylki suuhun tuo - suoraan sydämestä siis, mutta täyttä asiaa.

Anssi Repo sanoi sen, mitä minä ajattelin sanoa. Että olin palannut Vasemmistoliittoon sen vuoksi, että puolue ei oikein ollut sellainen, mitä kaipasin. Muuttamaan sitä.

Pidin jopa vantaalaisen tädin Kati Tyystjärven puheenvuorosta, vaikka osoittautui myöhemmin, että tämä ei pidä minusta Puolueen kuntarhmässä. No, lohduttaudun sillä, että Kati Tyystjärvi ei mitä ilmeisemmin pidä Jaakko Laaksostakaan.

Ja tätä pitämättömyyksien kehää voidaan ajatella niin, että voin vallan hyvin itsekin olla pitämättä katityystjärvityyppisistä puoluetoimijoista, sillä projisoin. Pelkään itse hysteerisesti muuttuvani iän myötä sovinnaiseksi tädiksi, jonka suusta tulee vain uusliberalismeja.

Kun luin lehdistä Vasemmistoliiton puoluekokouksesta, tuntui kuin toimittajat olisivat istuneet aivan eri kokouksessa kuin me muut. Ilmeisesti olivat nuokkuneet krapuloissaan jossain ja nostivat sitten vasta nenänsä sylkisestä muistiinpanolehtiöstä, kun puolueen puheenjohtajaksi valittiin taas Paavo Arhinmäki.

Oikeastaan Vasemmistoliiton puoluekokouksessa tulin ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että vasemmisto kuitenkin on kaikesta huolimatta jonkinlainen kansaliike - ja loppujen lopuksi on sama, kuka Puoluetta johtaa.

Mitä vähemmän johtajat sotkeutuvat esimerkiksi meidän maakunnan asioihin, sitä parempi, sanoo Matti mieheni, Varpaisjärven Itäkosken korpikommunisti.