Lanttu- ja porkkanalaatikkoa

ma 17.12.2012

Matin käsi kipsattiin tänä aamuna. Kämmeselän luita on murtunut eilisessä kompuroinnissa. Oli hakemassa veljensä tontilta meille joulukuusta. Hieno homma. Elämämme käy yhä monimutkaisemmaksi. Tänä aamuna huomasin, että mies ei ollut saanut napitettua paitansa kaikkia nappeja.

Miehen paidan voin kyllä napittaa. Ei siinä mitään, mutta kotitöistä ei voi kuvitella pääsevänsä yksikätisenäkään.

Onneksi Matilta meni vasen käsi. Voi allekirjoittaa tänään sopimuksen Kuopiossa. Ja ajaa autoa yhdellä kädellä. Minulla puolestaan on sellainen tunne, että itselläni on toinen aivopuolisko pois käytöstä. Päänsäryt ovat verenpainelääkityksen myötä helpottaneet, mutta vasen puoli kasvoista on turta.

Eilen tuli sellainen olo, että emme näillä eväillä oikein täydennä toisiamme. Kun on väsynyt, tulee tappelu siitä, että toinen ei älyä pyyhkiä pöytää tai tyhjentaa pyykkikonetta. Minusta kumpikin työ kävisi mainiosti yhdelläkin kädellä. Olihan minunkin keksittävä metodi, jolla nostan Mariaa, vaikka kyynärpää oli lastassa.

Onnistuin sellaisen löytämään. Sen sijaan sain selkääni pinteen, kun asetuin puolimakuulle tietokoneen ääreen ja itsepintaisesti näpyttelin näpyttimiä lastoitettunakin. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä sain Kelalta sairauspäivärahaa. Vastasin kuitenkin tunnollisesti päätoimittamastani lehdestä, vaikka olin sairauslomalla.

Tarvitsisin koko ajan enemmän apua Marian nostoissa. Asetelma on meillä kuin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni kakkososassa. Kulttuurivihkojen kolumnistaan luin, että kirjailija-kirjallisuusrosentti Markku Soikkeli oli jo David Foster Wallacen lukenut. Pitänytkin lukemastaan.

Niin minäkin. Hurmaannuin Wallacen lähestysmiskulmasta sekä hummeriin, pornoteollisuuteen, Illinoisin tuuliin että ihmisiin.

Eilen jäi kesken toissaviikonlopun Taloutta, sosiaalipolitiikkaa ja demokratiaa -seminaarin miettiminen. Tai Eurooppa-seminaarin lyhyemmin. Li Andersson ei päässyt paikalle kertomaan Euroopan demokratiavajeesta - tämä minun pitää Ärräpäihin nyt tiedottaa.

Eilisessä Hesarissa (su 16.12.2012) Työ-teemasivulla Esko Seppänen arvelee vasemmiston suhtautuvan epäluuloisesti perustuloon. Olen vakuuttunut siitä, että perustulo kuitenkin vapauttaisi meidät prekaarit tekemään hyödyllisiä töitä. Seppäsen kolumnista paistoi kummallinen työn fetissointi.

Ehkä Seppänen ei kuitenkaan tarkoittanut ihan sitä, miten minä kolumnin luin. Jos meillä olisi perustulo, voisimme kevyemmin pääomitettuna ryhtyä yrittäjiksi, luomuviljelijöiksi, lampaankasvattajiksi, omaishoitajiksi tai kotiäideiksi.

Viime viikonloppu oli antoisa. SPR:n ja Kaskikuusen kansalaisopiston pakolaiskoulutus oli perjantaina sekä lauantaina. Koulutuksessa ovat Lapinlahden parhaimmat tyypit. Eilen teimme Hilkan kanssa kahden naisen talkoilla jouluruokia. Ehkä seuraavana vuonna saamme mukaan Hannelen ja Riston Kuopiosta. Tai muita talkoohenkisiä, joiden mielestä ruoan laitto on mukavampaa seurassa.

Jouluruokatalkoot toivat mieleen Konevitsa-ryhmän ahkeroinnin Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa 90-luvulla. Meistä ei ortodokseja ollut monikaan. Puhumattakaan siitä, että meistä joku olisi ollut synnynnäinen pitoemäntä. Vuotensa täyttänyt Koskela oli tietenkin mukana talkoissa ja sitten kun pariutui Susannan kanssa, saumautui Susannakin jengiin rypyttömästi.

Porukka hajosi, kun minä ja Leonid lähdimme maaseutujeremiadillemme ja Emma Juran kanssa tekemään lapsia Helsinkiin. Ensin kuoli Kaija ja sitten Lasse. Joitain meitä on vielä hengissä, mutta olemme ystäviä muuten. Ilman yhteisiä talkoita.

Tuntuu siltä, että ystävyys on tiukempi sidos kuin parisuhteet. Koskelahan tuntee minut pidemmältä ajalta kuin lasteni edesmennyt biologinen isä tai Matti.