Kaislikossa suhisee

la 12.1.2013

Sontivesi on todella parhaimmillaan jäätyneenä. Ei haise muta. Ylitin tänä aamuna itseni. Heräsin seitsemältä. Torjuin ärtymyksen siitä, että Matti sairauslomallaan saa jäädä nukkumaan kuin pieni viaton possu.

Kampesin itseni alakertaan, keitin kahvin, nautin kaikessa rauhassa Robert Misikin jokamiehen Marxista ja pungersin sukset jalkaani. Pyrin lähtemään jäälle aamuhämärissä, sillä melkein joka kerta vetokoira onnnistuu kiskaisemaan minut nurin kohdissa radan varren yhdysladulta pellolle tultaessa.

Äärimmäisen noloa. Ja polvet mustelmilla.

Nyt tiedän, miksi pidän Lapinlahtea jotenkin latteana. Osa tästä selvästi on järven pohjaa. Latteista järvenpohjista on se ilo, että ylipainoisen keski-ikäisen naisen motoriikalla voi hiihtää, jos kestää pieniä mustelmia.

Viihdyn täällä vain hetkittäin, mutta hyvä niinkin, kuten huomaatte. Eilen viihdyin mainiosti lähestulkoon koko päivän kunnantalolla. Aamulla oli palaveri, jossa vammaisneuvostona neuvottelimme, sosiaalijohtaja Virpi Nevalaisen kanssa Lapinlahden kunnan vammaispoliittisessa ohjelmassa.

Neuvottelu meni hyvässä hegeliläisen dialogin hengessä. Meillä oli teesi - tekemämme vampo, jossa suorin sanoin sanottiin, että kehitysvammaisten päivätoiminnassa Jussinpihassa on jotain mätää - virkamiehillä oli vastateesi, että asiaa ei saa sanoa vammaispoliittisessa ohjelmassa niin suoraan.

Synteesi syntyi, kun käsittelimme asian eilisessä palaverissa. Kissa on nyt nostettu pöydälle ja voimme poistaa tai ainakin loiventaa kohtaa vammaispoliittisesta ohjelmasta.

Istuimme Virpi Nevalaisen huoneessa epähierarkkisesti ringissä puolitoista tuntia. Sen jälkeen lähdimme lounaalle Pipastiinaan. Oli mukavaa, että Rusasen Mirja jaksoi sähkäritakseineen Varpaisjärveltä tulla puukirkolle jo aamulla ja oli mukavaa, että saimme riveihimme Hilja Rannan, uuslapilahtelaisen ja vammaisneuvoston Neuropattien edustajan.

Pipastiinan yrittäjä Pippa huhki taas ruokaa niin, että teki mieli nostaa baskeria kunnioituksesta. Pipastiina on lounasaikaan yleensä täpötäysi ja niin mekin luovutimme paikkamme, kun ovesta tuli isohko ryhmä. Pipan tyttö Heidi oli kasvanut niin isoksi, että taas piti sanoa tutut tätimäiset sanat: "En ollut tunnistaa."

Muistan aikaa, kun Heidi kävi meillä. Käytiin joukolla ratsastamassa ja mukava oli, kun pieniä tyttöjä heräsi aamulla tuvan lattialta siskon pedistä.

Iltapäiväksi palasimme kunnantalolle, kokoushuone Ainoon. Kunnantalo tuntui taasen kansalaistalolta. Ilmapiiri on todella muuttunut. Toivottavasti Ossi Martikainenkin ymmärtää tämän, jos hänestä tulee taas valtuuston puheenjohtaja.

Tätä en olisi ikinä uskonut. Että viihdyn Lapinlahden kunnantalolla. No, en pelkää enää, että nykyinen kunnansihteeri, niin kuin Matti Sollo aikoinaan, hyökkää jostain kulman takaa ja huutaa: "Mitä valllheita sinä kirjoitat Mattiin ja Liisaan?"

Enkä edes kirjoittanut valheita, vaan kysyin eri valtuutetuilta, saako kipeistä asioista keskustella poliittisesti. Silloin kipeä asia oli Valion jätevesistä laskuttaminen.

Vieläkin joskus sydän alkaa tykyttää, kun kävelen S-Marketin parkkipaikan poikki. Sollo teurasti minut henkisesti juuri siinä kohtaa. Onneksi jossain oman autonsa luona olivat Kulinit, jotka osoittivat minulle henkistä myötätuntoa ja tukea.

Missä muualla viihdyn?

Talvella viihdyn Onkiveden takaisessa kaislikossa, kun horisontissa siintää kirkon torni. Harmi vain, että eilistä talvisen aamusumun näkymää ei saanut kamerakännykällä tallennettua. Kun katsoi horisonttia kännykän kuvaruudulta, ei näkynyt sen enempää kirkon tornia kuin niitä oranssinharmaan sävyjäkään.

Oli kuitenkin hyvä signaali, että edes teki mieli ottaa valokuva.

Olen niin täysin siirtynyt entisestä elämästäni muuhun maailmaan, että tunsin torstaina Tuovisen valokuvaamossa lähinnä kauhua. Kauhussa oli myös hitunen helpotusta. Minua kuvattiin. Minun ei tarvinnut kuvata.

Asia on ymmärrettävä näin, että on omassa ammatissa tullut mitta täyteen. Ja olen siirtynyt marxilaiseen utopiaan, joka saattaa tosin olla engelsin jälkeen päin Pääomaan lisäämä parodia:

"Asiahan on nimittäin siten, että heti työnjaon päästyä alulle itse kullekin tulee jokin määrätty yksinomainen toimintakehä, jossa hänen on pakko pysytellä tai jostain hän ei pääse ulos; hän on metsästäjää, paimen tai kriittinen kriitikko, ja hänen on pysyttävä siinä, jollei hän tahdo menettää toimeentuloaan - kun taas kommunistisessa yhteiskunnassa, jossa kenelläkään ei ole mitään yksinomaista toimintakehää, vaan kukin voi täydellistyä mille tahansa alalle, yhteiskunta sääntelee yleistä tuotantoa ja juuri sen kautta luo mahdollisuuden tehdä tänään tätä, huomenna tuota, aamupäivällä metsästää ja iltapäivällä kalasta, illalla hoidella karjaa ja syönnin jälkeen kritisoida, aivan kuten mieleni tekee, ilman, että olisin aina metsästäjä, kalastaja, paimen tai kriitikko."

Aamulla Sontiveden kaislikossa keräsin voimia tämän päivän omaishoitajan rupeamaan. Nyt Maria on jo viisi kertaa soittanut lastenhuoneesta. Edessä on tukan pesu ja se tarkoittaa aina pientä painia sekä henkistä boxingia. Ei olekaan tehty sellaista äitiä, joka osaisi pestä jotenkin vähemmän ällöttävästi murrosikäisen tytön tukan.

Roiskaisen tämän nyt julki kaikkine kirjoitusvirheineen. Korjaan joskus.