
pe 25.1.2013
Isäni Unto Sorjonen olisi täyttänyt tänään 93 vuotta. Isästä tuli minulle läheinen oikeastaan vasta, kun äiti sairastui ja minä aloitin lukion. Sitä ennen olin täysin äidin tyttö.
Isäni oli äidin omaishoitaja tämän kuolemaan asti. Eikä mikään lempeä lullukka.
Muistan vieläkin ne perkeleet, jotka lensivät, kun äiti kiidätti jokaisen ruoanlaittovälineen pois ruoanlaittojan käden ulottuvilta, pesi ja pani lusikkalaatikkoon, kun isä koetti Maaseudun Tulevaisuudesta leikkaamistaan resepteistä opetella tekemään ruokaa.
Siperia opettaa. Isän vanhuuden päivillään opettelemalle luumuporsaspadalle ei vedä mikään vertoja. Leonidkin, lasten isä, tykkäsi siitä, vaikka Leonidille, perheemme super-Tatjanalle, kiitos Virkin Emma termistä, hyvän lausunnon antaminen jonkun toisen tekemästä ruoasta oli iso juttu.
Isäni piti yli kaiken Leonidin venäläisittäin raakapaistamista perunoista. Taisivat nämä elämäni miehet pitää toisistaan sen vuoksi, että molemmat olivat herkkusuita.
Eilinen meni sairastellessa. Tikkisen Hannele sai saman salaperäisen, ei-oikein-mistään-kotoisin-olevan viruksen päivää aiemmin.
Minä torstaina iltapäivällä, kun olin tapellut Marian uintifysioterapiaan epämenestyksekkäästi. Maria muurautui autoon ja sanoi, että suostuu sieltä ulos vain, jos Matti nostaa. Tyttö pelkäsi, että joutuu tuntemaan minut uimahallissa.
Puhe oli, että saan tulla uimaan vain siinä tapauksessa, että olen joku sivullinen lapinlahtelainen, joka vain sattuu olemaan samaan aikaan uimassa.
Toimimme näin.
Minä ensin olin vähällä saada tutun mummopaniikkikohtauksen uimahallin saunojen ovella. Iisalmelainen mummomuuri oli tapansa mukaan miehittänyt ylälauteet. Tuli hetken jopa ikävä Lapinlahden demareita, jotka äänestyttivät syksyllä valtuustoa omasta uimahallista, mutta päätin sittenkin muistaa, että vammaisneuvosto ottaa kantaa terveyskeskuksen uima-altaan säilyttämisen puolesta.
Syytä on.
Istuin ensin alalauteilla ja hampaani kalisivat. Siirryin sitten, kun tilaa tuli, ylälauteelle tärisemään.
Kuuntelin iisalmelaismummojen päivän puheenaihetta. Kaikki puhuivat lihavuudesta ja ravitsemuksesta. Joku pullan ystävä sanoi, että hänelle on alkanut riittää pullien katselu. Käy kuulema kahviloissa ja kaupoissa katsomassa pullia. Eiväthän pullat loppujen lopuksi ole kuin jauhoa, rasvaa, sokeria ja ilmaa.
Minusta se oli päivän paras laihdutusvinkki.
Ihmettelin, kun en lämmennyt ylälauteillakaan. Ja altaassa ajattelin, että uiminen on nivelvammaiselle ylimainostettu juttu. Ensin vihloi ranteita, sitten nilkkoja.
Sama toistui toisin päin. Saunassa palelin ja vetelin vaatekaapista kalsareita jalkaan vain vaivoin. Marian pukeminenkin oli hidasta.
Illalla ymmärsin, että olin tullut flunssaan. (tästä eteenpäin merkintä on lauantaita 26.1.2013)
jatko tästä eteenpäin la 26.1.2013
Vertailimme Tikkisen Hannelen kanssa flunssiamme tekstarilla. Minulla ei ollut ihan niin kipeä kurkku kuin tällä. Kurkku on kuulema kuin ruosteinen injektioneula, mutta vatsa oli minulla kipeämpi ja nukutti enemmän.
Illalla Hannele katsoi taitoluistelua ja minä sanoin, että vilkaisin Teemalta dokumenttia Frieda Kahlosta, Diego Riverasta sekä Lev Tortskista. Siinä vaiheessa oli kuitenkin sen verran torkkuinen olo, että en tajunnut, miten Trotski salamurhattiin.
Hannele muisteli tekstarilla, että salamurha-ase olisi ollut jäähakku. Minä hänelle takaisin, että eikös Trotski kuitenkin ammuttu. Ja asialla oli Stalin, Neuvostoliiton tiedustelupalvelu.
Tiedän, että esimerkiksi Toveri Vanhempi Huoneenrakentaja Viljo Heikkinen pitää Trotskia täytenä luopiona, kun meni Meksikossa lauleskelemaan omat epäilyksensä Neuvostoliiton suhteen.
Tuli sitten mieleen, että olin jostain kirja-alesta pelastantut hyllyyni Christer Pursiaisen Trotski-elämäkerran. Ei minulla ollut aikomustakaan sitä lukea. Pelastin kirjan, koska sen hinta oli aivan liian nopeasti alennettu.
Tekstaroin pikavauhtia Hannelelle: "Täällähän tämä on. Pursiaisen kirjoittaman elämäkerran ekalla sivulla. Jäähakku ja seitsemän senttiä aivoihin."
Vastaus kuului: "Noi voihan kukkuu! Mitähän tällä kaikella triviaalitiedollani oikein tekisin!"
Pyysin - tai olen pyytänyt jo useasti - Hannelea kirjoittamaan David Foster Wallacen tapaisen elämäkerran, joka koostuisi polveilevasta esseihdinnästä. Elämäkerrassa voisi olla pizzeriasosiologiaa samalla lailla, kun David Foster Wallacella oli Hauskaa, mutta ei koskaan enää -kokoelmassaan tarkka selostus hummerin sosiologisista ja yhteiskuntatieteellisistä ulottuvuuksista.
Lupasin kustantaa Hannelen pienelämäkerran, jos se sisältäisi väritettyjä seksikohtauksia Juhani Ahon ja Elisabeth Järnefeltin välillä.
Hannele nimittäin arvioi, että kustantamosta saattaisi tulla aika pieni, ellei Sofi Oksanen suostuisi kirjoittamaan tallissani Juhani Ahosta vasemmistolaisnäkökulman trilogiaa. Mutta sitten tuli siihen tulokseen, että saisimme lukijoita kyllä penkomalla kuopiolaisen kulttuuriälymystön yksityiselämää 1800-luvulta.
Sivumennen sanoen muuan lempitutkimuksiani on Jutta Julkusen historian gradu kymmenen vuoden takaa. Sen otsikko on: Pikkukaupungin parempi väki. Elisabet Järnefelt ja sivistyneistönaisten sosiaaliset verkostot Kuopiossa 1884-1888.
Kirjoitin edellisiin merkintöihin, että Pirjo Hämäläinen on suurin piirtein pelastanut elämäni kulttuurihistoriallisilla artikkeleillaan Kansan Uutisiin siinä vaiheessa, kun entinen päätoimittaja Jukka Parkkari valitsi joka jumalan Viikkolehden kanteen hävittäjälentäjiä.
Olin tuolloin unohdettu Kansan Uutisten Savon aluetoimittaja äitiyslomillani, kukaan ei kysellyt perääni, sillä samaan aikaan Kusarissa olivat vuoden 1999 eduskuntavaalitappion jälkeiset irtisanomiset. Minua ei tarvinnut irtisanoa, sillä tein kaksi lasta peräjälkeen.
Koska sopimukseni oli yrittäjäpohjainen, Kela maksoi äitiyslomani. Nekään eivät menneet työnantajan piikkiin. Ja kun tyttöjä tuli kaksi peräjälkeen, molemmat meinasivat syntyä saman vuoden 1999 puolella, sain huiman äitiyspäivärahan, vaikka en välillä ehtinyt edes ajatella töihin paluuta.
Asuimme mamu-vammaisperheenä Riistavedellä Niiralan kulman rumimmassa kerrostalossa, jossa oli koko vuokrataloyhtiön halvin luksuslukaali. Neliöitä oli 120 ja niihin kuului oma erillinen yksiö.
Yksiössä kuivatimme pyykkiä ja Leonid kävi sen vessassa tupakalla, sillä meillä ei ollut neliöihin tarvittavaa määrää huonekaluja.
Pirjo Hämäläinen kirjoitti samoihin aikoihin Kansan Uutisiin, että ihailemani Elisabeth Järnefeltin eno Max Clodt von Jürgensburg oli pietarilainen kuvanveistäjä ja umpitylsän Alexander Järnefeltin puolisona Kuopiossa kärsinyt Elisabeth venäläis-saksalaista aatelissukua.
Jotenkin helpotti oloamme Riistavedellä. On sitä ennenkin jouduttu johonkin provinssiin suurkaupungista. Myöhemmin löysin netistä Jutta Julkusen gradun. Pikku kaupungit ja pikku paikkakunnat ovat viheliäisiä. Ovat olleet ennenkin ja ovat sitä edelleen.
Voi olla, että Panu Rajala on tyhjentänyt Juhani Ahon ideologiat kirjassaan Naisten mies ja aatteiden. Juha Siltalan sisällissodan psykohistoriasta käy ilmi, kenen puolella Juhani Aho oli. Ahon mielestä työväki on laiskaa ja itsekästä.
Lisäksi esseisti Markku Envall huomasi, että Aho suhtautuu palvelusväkeen ja maalaisiin pappilansa kuistilta kuin hupaisiin kotieläimiin. Esimerkiksi kaikki Juhani Ahon ihailijat Lapinlahdella vaikenevat kuin hauta siitä, että Venny Soldan-Brofelt ja Ahon tämän kanssa tekemä poika, Heikki, olivat punaisten puolella.
Jos Elisabeth Järnefelt on kuitenkin bylsinyt kansalliskirjailijaamme, en voi häntä siitä moittia. Ehkä suurempaa mulkkua ei siihen aikaan tunkkaisessa pikkukaupungissa ollut saatavilla.
Kröhöm.
Nyt te kaikki huomasitte, että eilen nukuin parikymmentä minuuttia ja sen jälkeen oli hieman parempi olo, jolloin pystyin lukemaan parikymmentä sivua Hännisten veljesten Haluatko todella kirjailijaksi? -opasta.'
Kun olin saanut sen loppuun ja tullut siihen tulokseen, että pitää vain opetella kirjoittamaan tyyliin "Turpiin tulee niin, että tukka lähtee", luin samalla pätkätekniikalla Dan Koivulaakson, Marko Brunilan ja Li Anderssonin Äärioikeisto Suomessa.
Olin tutustunut Sirpa Puhakan Perisuomalaiseen jytkyyn ja ajattelin, että siinä on vähän aikaa persuista tarpeeksi. Kolmikon äärioikeistokirja kuitenkin mukavasti täydensi Puhakan kirjasta.
Seuraavaksi alan penkoa avoimen fasistista verkkolehti Sarastusta, kiitos Dan Koivulaakson, kun viittasi siihen Joensuun-alustuksessaan viime perjantaina.
Sarastukseen kirjoittaa Timo Hännikäinen, joka puolestaan saa ulos ajatuksiaan Jari Sarasvuon Yle Puheessa.
Hännikäisen ja Tommi Melenderin Liberalismin petos oli äärimmäisen mielenkiintoinen kirja. Liberalismin petoksesta tuli elävästi mieleen Vasemmistoliiton viimekeväinen kannanotto kuntauudistusraporttiin.
Kirjoitin kannaotosta kommentin Ärräpäät-sähköpostilistalle. Tai sinne sen oli tarkoitus mennä. Jostain kumman syystä kommentti lipsahti puolueen kuntaryhmän sähköpostikeskusteluun. Kommenttini kuului näin:
"Puolueen kannanotto kuntauudistusraporttiin on kuin Jope Ruonansuun sketsi touretten oireyhtymästä kärsivästä puhujasta. Puhujan on tarkoitus sanoa: 'Teen tätä nuorille...", mutta suusta tuleekin '...huorille!'"
Kannanoton joka toinen lause oli hyvä ja kannatettava. Joka toinen oli tarkoitettu kokoomuksen lipomiseksi. Kerroin senkin kommentissani ja lisäksi kommenttiini oli liimautunut Pentti Straniuksen kiukkuinen viesti siitä, että Lapinlahden kamariseksin papitar voisi nyt sulkea tyhmän suunsa.
Siinä vaiheessa Vantaan sovinnaistäti Kati Tyystjärvi repäisi jakkupukunsa helman raivosta ja sanoi, että tykkää kirjoituksistani kuntaryhmä sähköpostilistalla ihan yhtä paljon kuin Jaakko Laaksosta kotikaupunkinsa valtuustossa. Lakkasi lukemasta minua ja minusta tuli Puolueessa Persona Non Grata.
Sain äsken Hannelelta tekstarin. Eero Heinäluoma on telkkarin aamustudiossa ja mitä enemmän aivoihin tunkee, sitä enemmän sinne mahtuu.
Ai, niin. Sain eilen puhtaat paperit neuropsykologin testista. Palikkatestit menivät huonosti, mutta enhän minä olekaan vaihtamassa ammattia arkkitehdiksi. Neurologin yhteenveto on ensi keskiviikkona ja klovnin tyräleikkaus tiistaina.
Pitää mennä telkkarin ääreen.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]