Törkeän rajamailla

ti 22.1.2013

Luin vasta eilen illalla perjantaisen Kansan Uutisten viikkolehden. Kun pääsin Suuresti Ihailemani Pirjo Hämäläisen kirjoituksen Punainen lilliputti (http://www.kansanuutiset.fi/mielipiteet/nakokulma/2940790/punainen-lilliputti) loppuun, mietin, onko kirjoittajalla mahdollisesti nyt kaikki muumit laaksossa.

Pirjo Hämäläinen onkin viime aikoina artikkeleissaan kirjoitellut hieman omituisia. Olen pannut merkille. Kirjoitukset ovat hoiperrelleet sinne tänne ja melko monet olen niistä heittänyt kesken.

Jotain omituista on tapahtunut. Ennen oli toisin. Hämäläisen historiallis-etymologiset artikkelinsa veivät ainakin minut yli Kansan Uutisten vaikeiden aikojen. Kusarissa ei nimittäin ollut 2000-luvun taitteessa juuri mitään mielenkiintoista kuin Tuulaliina Variksen ja Pirjo Hämäläisen kirjoitukset.

Jo lehden kansikuvat olivat vastenmieliset silloin. Yksiä hävittäjälentäjiä.

Marraskuussa 2010 Pirjo Hämäläinen kirjoitti Otto-Ville Kuusisen lähipiiristä. Aloitin kirjoituksen lukemisen suurella mielekiinnolla. Kirjoittaja ei pettänyt taaskaan odotuksia. Kuinka ollakaan, Kuusisen lähipiiristä löytyi Hesarin Suuren Miehen Mikael Pentikäisen isosetä - muistaakseni - tämä minun pitää vielä tarkistaa, jos Hämäläisen artikkeli löytyy vielä netistä. Muistan, kuinka olimme matkalla puolueristeilylle ja luimme artikkelia pikku bussissamme toisillemme ääneen sävyllä: "Wau! Tätä emme tienneet!"

Löysin kirjoituksen netistä: http://www.kansanuutiset.fi/mielipiteet/nakokulma/2378460/ja-kaikki-ennusmerkit-toteutuivat

"...Jotakin samaa tapahtui myös Vilho Pentikäiselle, joka oli kansalaissotaan lähtiessään neljäntoista ja vankileirilläkin vasta viisitoistavuotias. Vilhosta tuli valkoisen Suomen painajainen: hän toteutti vallanpitäjien pimeimmät pelot ja yritti myydä maansa naapurin isännille. Hyvänä apuna tässä oli appi, Otto Wille Kuusinen.

Vilhon pikkuveli Veikko jaksoi sen sijaan luottaa suomalaiseen yhteiskuntaan. Vanhoillislestadiolaisena pappina Veikko vei talvisodan kuukausina suruviestejä Pohjois-Pohjanmaan äideille ja vaimoille ja siunasi kaatuneita kotoisiin kumpuihin. Jatkosodassa hän teki papin töitä sekä Uhtualla että Vienan kanavalla.

Veikon lapsista maineeseen nousi uskontotieteen professori Juha Pentikäinen. Juhan esikoispoika on puolestaan Mikael Pentikäinen, Helsingin Sanomien päätoimittaja ja lestadiolaisen perheperinteen jatkaja." (Pirjo Hämäläinen KU 2.11.2010)

Toivottavasti muuten Mikael Pentikäinen on ajellut kauheat viiksensä. Hän muistutti taannoin Pressiklubilla aivan liikaa alaistaan Juha Akkasta, jolla jo 80-luvulla oli kalapuikkoviikset.

Töitähän sitä vain ollaan hakemassa

Yöllä, kun olin valvonut ja pohtinut jonkin aikaa, nouseeko taas yöllinen verenpaineeni ja kuuluuko vasemmasta korvastani suhinaa, tajusin, mistä on kyse idolinin lilliputtikirjoituksessa!

Pirjo Hämäläinen on lukenut blogiani. Niinhän sen täytyy olla. Ei tästä nyt ole kauankaan, kun kirjoitin, että Hesariin näkyy pääsevän kolumnistiksi, jos sanoo jossain jotain niinkin raikasta kuin, että kommunistit ovat vastenmielisiä. Näin kirjoitti Tommi Uschanov ja pääsi Hesarin Unto Hämäläisen suosikkipojaksi.

Kaikillahan on tiedossa, että Pirjo Hämäläinen on tiedekirjailija, jolla tulot putosivat alle eläkemaksujen. Tämän voi tarkistaa jokainen nettiarkistosta Hämäläisen omasta Kusarin kolumnista. Kirjoittaja haluaa vain itselleen töitä.

Sama töiden epätoivoisen haluamisen palo siivitti ilmeisesti tutkijatohtori Anu Suorantaa antamaan PAM-lehdelle seuraavanlaisen lausunnon, kun oli pääsemässä SAK:hon töihin: "..tutkija Anu Suoranta ja SAK:n puheenjohtaja tapailevat yhteisen sävellajin tunnistamista pätkä- ja silpputyöntekijöiden työelämän hyventämiseksi! ... Ja (handsfree) ensitreffien jälkeen jää tunne, että sitä jotenkin janoaa syvempää suhdetta."

Seuraavaksi jutussa lainattiin Ratsian biisiä "ole hyvä nyt, mulle hyvä nyt, eka kertaa oon tässä tilanteessa, ole hyvä nyt ja anna mun koskettaa..." (http://anusuora.blogspot.fi/2009/06/treffaiillaan-moninaistuva-edunvalvonta_12.html) 

Hurjaa tekstiä. Vähän kuvottavaa, mutta jätti eittämättä lähtemättömän vaikutuksen allekirjoittaneeseen.

Satuin Helsingin ensimmäisen Vapaus valita toisin -foorumin jälkeen soittamaan Anu Suorannalle. Olin samassa prekariaattikeskusteluryhmässä ja ajattelin, että Anu Suorannastakin olisi mukava puhelimessa jutella Suomen toisiksi vanhimman prekaarin kanssa.

Ei ollut. Tutkijatohtori tuntui olevan sitä mieltä, että jos hänelle soittaa joku nobody jostain vitun Ylä-Savosta, hän voi puhua tälle myrkyllisen alentuvasti. Kysyin Tiedonantajan Marko Korvelalta, mikä tämä Suoranta oikein on. Korvela kun oli tätä hiljattain haastatellut Tiedonantajaan.

Marko Korvela sanoi, että ihan ok tyyppi.

Sitten minulle kirkastui, että kun on pääsemässä johonkin niin arvostettuun paikkaan töihin kuin SAK, ei sitä ole niin hirveän kiinnostunut entisten paksujen punkkareiden soittelusta. Sehän on päivänselvää sekin. Ja sitten voi laususkennella euforiassaan kaikenmoista hieman kummallista.

Itkeskelin tutkijatohtorin tylyä asennetta Sonkajärven kommunistijohtaja Asko Julkusen olkapäätä vasten. Lohduksi tämä kaivoi arkistostaan esille vähän himmeän värikuvan. Anu Suorantahan se siinä. Kuvassa oli joukko Julkusen kanssa Moskovan puoluekoulussa opiskelleita suomalaisnuoria.

Talletin valokuvan Suorannan väitöskirjan väliin. Kun tuli selväksi, että väitöskirja kirjahyllyssäni olevine kavereineen ei sittenkään siirry Lapinlahdelta Sonkajärvelle, annoin Halvennetun työn Julkuselle Suorannan valokuvineen ikään kuin jäähyväislahjaksi.

Hämärää muistitietoa

Vasemmistoliiton kesän 2010 puoluekokouksessa näin Kusarin kirjoittajaidolini Pirjo Hämäläisen. Olen jopa alkanut ulkoisesti muistuttaa häntä, sillä olen kasvattanut itselleni ylipitkän otsatukan ja peitän punaisten hiuksieni juurikasvun tulipunaiselle pannalla siitäkin huolimatta, että aviomieheni inhoaa sekä punaisia hiuksiani että punaista pantaa.

Pirjo Hämäläinen säteili kuitenkin ympäriinsä sellaista infernaalista kiukkua - en päässyt selvyyteen, ketä tai mitä kohtaan, joten jätin tälle sanomatta, että pidän hänen kirjoituksistaan ja ne ovat pelastaneet henkeni.

Kun olin yöllä vähän aikaa valvonut Hämäläisen kirjoitusta miettien, päätin jälleen suhtautua idoliini ymmärtäväisesti. Kirjoittaahan Pirjo Hämäläinen oikeastaan aika osuvasti: "Television vaalitenteissä SKP voi nousta esiin, mutta katsojat eivät näe sitä, vaan vanhan SKP:n, josta heillä on muistitietoa."

Nauratti nimittäin, kun kaksi Varpaisjärven itäkoskelaissyntyistä vanhempaa valtiomiestä, joista ainakin Matti Valkonen on selkeä korpikommunisti, tuumaili Pohjois-Savon vasemmiston viime piirikokouksessa, että ei ole nykyinen SKP sama kuin ennen. Minun teki mieleni kiskaista kumpaakin tukasta ja kiljaista, että ei todellakaan ole.

Kun ripitin aviomiestäni lausunnosta keittiöparlamentissamme, hän sulki suunni terävällä havainnolla: "Senkin atarikommunisti!" Olen aviomieheni mielestä ajanviete- ja tapakommari. Laughtivismin hengessä, laughtivismin hengessä, sanoisi tähän kirjallisuustohtori Markku Soikkeli, kiitos vain termistä.

Oikeastaan Pirjo Hämäläisen kirjoitus on hyvä. Tämäkin pitää paikkansa: "SKP on vasemmistoliiton yksityinen hallusinaatio, psyykkinen vamma niistä taistoista, joita työväen ystävät ovat keskenään käyneet."

Sen jälkeen Hämäläinen ottaa vertauksen kasvitieteestä. SKP on loiseläjä, humalanvieras. Humalanvieraan ajatuksena Hämäläisen kolumnissa on, että todellinen humala on käynyt laimeaksi, joten sitä pitää omalla olemuksella väkevöittää.

Näin on näppylät! Siitä juuri on kyse. Olin yöllä huudahtaa ääneen, kun oivalsin tämän.

Vasemmistoliitto on käynyt laimeaksi. Niinhän monet kesän 2010 puoluekokousedustajat innostuneissa puheissaan sanoivat. Olivat siksi juuri lähteneet mukaan. Tukevoittamaan liuosta.

Susi

Kovin tuntuu Pirjo Hämäläistä kaivelevan Tiedonantajan eläkkeelle siirtynyt päätoimittaja Erkki Susi. Susi kun kuulema on kaikkitietävä. Ehkä näillä kahdella on jokin keskinäinen "Kumpi tietää Venäjästä ja sen historiasta kaiken?" - kamppailu. Mistä näistä jättiläisistä tietää.

Itselläni ei ole Erkki Sudesta paljoakaan sanottavaa. Ihan ok tyyppi, jos minulta kysytään. Vähän puiseva, mutta eihän SKP:n puheenjohtaja Yrjö Hakanenkaan ole mikään loistava seuramies tai vauhdikkaiden keskustelujen mestari.

Jos joutuisin kuljettamaan jomman kumman Rissalan lentokentälle autossani, voisivat ehkä kämmenet hiota pari kertaa kauhusta: "Mistä vitusta näiden kanssa vääntää small talkia?"

Muistan kun joskus 80-luvun lopulla purjehdimme Savosta Helsinkiin Tiedonantaja-seminaariin, jossa tähtinä oliva Kari Kontio ja Erkki Susi.

Muistan kuitenkin elävämmin samaiselta reissulta karjalanpiirakat, joita teimme kuvataiteilija Leena Luostarisen kotona ja sen, että taiteilija kiitti jälkeenpäin, kuinka nätisti hänen asunnollaan kämpänneet vieraat olivat tiskanneet sekä astiat että pyyhkineet keittiötasot.

Tämän merkinnän otsikko Törkeän rajamailla tarkoittaa sitä, että aion kuunnella tänäkin tiistaina Jari Sarasvuota Ylen puheessa. Sarasvuo liikkuu tunnin monologeissaan herkullisesti mauttoman rajoilla. Hiki kohosi tällä kertaa otsalleni viime kertaista jälkisarasvuolaista radiopuhetta kuunnellessa.

Jari Sarasvuo pyöritteli puhetta armosta isännän ja naapurin emännän pyykkikorista varastamien likaisten pikkuhousujen kautta. Se oli taitavaa, sanon minä. Olen koukussa, vaikka inhoankin suuresti kaikkea sitä, mitä Sarasvuo ja hänen lanseeraamansa sarasvuolaisuus on edustanut.

Laura Dern ja Renny Harlin

Luulin, että myöhälauantai-illan televisiosarjan Valaistunut Laura Dern on yhtä uusi ilmiö kuin eilen munittu muna. Ei ole. Tikkisen Hannele tekstaroi minulle blogiprinttejäni postissa saatuaan, että Laura Dern on Renny Harlinin tyttöystävä vuodelta 1991.