Kapeneva näkökenttäni

pe 15.2.2013

Mikä on tämän päivän opetus?

Se on se, että jos raivon vallassa koettaa saada aviopuolisoa ymmärtämään vaikeita kodin logistiikan kysymyksiä, pitää riidan lopuksi tarkentaa, ovatko kaikki osapuolet ymmärtäneet, miten toimia juuri tässä nimenomaisessa tapauksessa, joka on kauden haastavinpiin kuljetuspoliittisiin kysymyksiin kuuluva.

Voi hevon vittu. Heräsin tänään kello 4.50 jännittämään sitä, onko Matti muistanut panna herätyksen päälle. Luulin, että tämä tajusi lähteä Aku-Villen kanssa samalla autolla valokuvaamaan Kuopion työmaan rakenteita järjestelmäkameralla ennen kuin strategiset rakenteet jäävät puhallusvillan alle.

Alunperin olin kyllä sitä mieltä, että tulevan restaurointimestarin kuvaukset ovat riittävää tasoa, vaikka tekikin ne pikku pokkarilla. Eihän tässä nyt taidetta ole museovirastolle tarkoitus tehdä.

Ei ollut muistanut pannan herätystä päälle eikä ollut aikeissakaan lähteä Aku-Ville kanssa samalla autolla. Tulin myöhemmin alakertaan ja Matti pakkasi koiria UKI-pakuun.

Siinä vaiheessa tajusin, että niinpä sitä meidän perheestä ja firmasta lähdetään tänään kolmella autolla Kuopioon ja muuan niistä, niin se Antti Teittisen automaattivaihteinen, jää Kysille, sillä enhän minä voi silmäpolilta ajaa mihinkään silmäpohja- ja näkökenttätutkimuksien jälkeen.

Moneen tuntiin, tarkoitan. Lapinlahdelle on kuitenkin palattava, sillä Marialle ei perjantaisin ole iltapäivähoitoa.

Kaikki hienot logistiset suunnitelmat olisivat tietenkin menneet uusiksi, mikäli tämä talo olisi tänäkin aamuna ollut kulkutautisairaala.

Hieman Maria koetti vingahtaa, että hänellä on toinen silmä punainen eikä sen vuoksi voi mennä kouluun, mutta tälläkin kertaa jouduin olemaan jyrä: punainen silmä tai ei, minun on nyt vihdoin päästävä talosta ulos.

Melkein aloitin saarnan siitä, kuinka STT:n nuori ja kaunis naistoimittajatar jäi kotiin sairauslomalle, kun nassuun oli ilmestynyt ruusufinni. Olisin saarnannut, että ennen vanhaan sellainen ei yksinkertasesti onnistunut.