Suvi-Anne Siimes osa I

ma 3.2.2013

En pääse aloittamaan päivän töitä ennen kuin saan käsistäni pois Nikon ja lentäjäveljekset. Matkahuolto aukeaa vasta yhdeksältä. Täkäläiset vasemmistopojat näköjään jättivät tehtäväkseni kantaa kela lähtemään Lapinlahdelta.

"Siihen asti aikaa ja muutama lantti mammonaa. Mielin määrin kahvia ja tupakkaa." Kolmannen naisen sanoin, vaikka en polta ja aamukahvitkin on juotu.

Pakko kirjoittaa Suvi-Anne Siimeksestä.

Ortodoksiuskon veljeni Matti Grönlund, joka nykyään tekee vallankumousta Etelä-Espanjassa, ei ollut Suomessa silloinkaan, kun oli Suvi-Anne Siimeksen ensi ilmestys. Siksi hän kysyikin Ärräpäät-sähköpostilistalla, mistä ihmeen uuslibraaliviemäristä tämä nostettiin Vasemmistoliiton johtoon.

Vastasin, että sieltä samaisesta 60-luvulla syntyneiden viemäristä, mistä samoihin piireihin hiimailemaan osui allekirjoittanut.

Olin vuonna 1994 työnantajani Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton jossakin rankassa kokouksessa Helsingissä. Hotelliaamiaisella SDNL:n liittojohtajan, nyt jo edesmenneen Marko Aution viereen, ilmestyi jostain siilitukkainen tyylikäs nainen.

Näin Suvi-Anne Siimeksen silloin ensimmäisen kerran. Hänellä taisi olla jokin alustus meille nuorisoliittolaisille kokouksen toisena päivänä ja oli tullut alustuspaikalle jo hyvissä ajoin aamulla.

Seuraavaksi me Kuopion nuorisoliittopiirissä keksimme kutsua Suvi-Anne Siimeksen alustamaan Kuopion yliopiston Lukemaan. Aiheena oli muistaakseni talouskoulu. En muista, oliko paikalla ketään Kuopion yliopiston opiskelijaa, vaiko pitikö Siimes talouskoulun vain minulle, järjestötyöntekijälle.

Varsinaisia nuorisoliittolaisia ei paikalla ollut. Eiväthän he yleensäkään olleet. Nuorisoliitto oli 90-luvun alussa siinä tilassa, että järjestötyöntekijä keksi leikit, tiedotti, leikki leikit itsekseen ja maksoi paikalle vaivautuneille osallistujille matkakorvaukset sekä kokouspalkkiöt.

SDNL:n 90-luvun alun tilasta voi lukea netistä otsikolla Vasemmistonuorten vaikeat vuodet: http://www.vasemmistonuoret.fi/60/artikkeli3.html

Silloinen pääsihteeri Mikko Cortes Tellez kirjoittaa: "Nuorisoliitto muistutti tuolloin enemmän maanlaajuista kaveriporukkaa, kuin järjestöä, johon kuuluvia yhdistävät yhteiset poliittiset tavoitteet. Porukkaa yhdisti ennen kaikkea kaveruus, samanlainen musiikkimaku, pukeutuminen ja elämäntapa. Siihen joukkoon oli uusien ihmisten vaikea tulla mukaan."

Paitsi tietysti Suomen anarkistiliittolaisille, joita tuli Työnkulmalle innoissaan ja kirjaimellisesti ovista ja ikkunoista. Otan sulkana hattuuni, että olin Helsingissä perustamassa Suomen Antifaa ja Kuopiossa toimi jonkin aikaa varsin poikkitaiteellinen Antifa. Siinä olivat mukana itseni lisäksi SAL sekä Kuopion luterilaiset seurakunnat.

Varsinaiset SDNL:n jäsenet Pohjois-Savossa eivät Antifasta kiinnostuneet. Eivätkä valitettavasti paljoa muustakaan.

Kauppahallissa patongilla

Lukeman alustustilaisuuden jälkeen vein Suvi-Anne Siimeksen Kuopion kauppahalliin syömään SDNL:n piikkiin täytettyä patonkia. Oman palkkani lisäksi järjestön toimintarahat olivat vähissä. Jos rahaa olisi ollut käyttää toimintaan vielä vähemmän, olisin maksanut patongin omasta pussistani.

Sen verran kuitenkin toimintavaroja oli, että pystyin jalomielisesti tarjoamaan puolueen nousevalle tähdelle jotain. Puolueen nouseva tähti oli mutkaton ja reilu. Patongin nakertaminen kauppahallin käytävällä seisaaltaan ei tuntunut lainkaan oudolta.

Eikä sekään, että vein hänet lentoasemalle pienellä Suzuki Altolla. Matkalla juteltiin kaikenmoista. Muistan, kuinka Suvi-Anne Siimes kertoi murrosikäisestä lapsestaan.

Vaikka olen saman ikäluokan ihmisiä, olin vasta laskeutumassa Helsingin yöelämästä tilanteeseen, jossa tulevat lapseni saattoivat ehkä harkita syntymistä. Kuuntelin kiinnostuneena, kuinka Siimes sanoi lasten murrosiän olevan sitä varten, että vanhemmat osaavat irrottaa lapsestaan.

Murrosikäisen tehtävänä on olla vittumainen ja hankala. Se oli hyvä neuvo ja muistelen sitä yhä.

Muistan myös, kun ajaessamme kohti Rissalan lentokenttää, Suvi-Anne Siimes sanoi, kuinka häntä aina alkaa ahdistaa, kun ajetaan kohti sellaisia paikkoja kuin Rautavaara. En tosin voi olla satavarma, oliko se juuri samainen kerta. Vuosi oli vasta 1994 eikä Suvi-Anne Siimes nyt niin montaa kertaa vielä Savossa ollut.

Ymmärsin kuitenkin, että Siimes oli yhtä neuvoton kuin muutkin Vasemmistoliiton puoluejohtajat pienten, syrjäisten kuntien suhteen.

Seuraava havainto Suvi-Anne Siimeksestä oli vappuna 1995, jolloin kuljetin samaisella pikku perheemme pikku Suzukilla ystäväni Koskelan Jussin ja kuopiolaisen vasemmistovaltuutetun Jaana Savolaisen Rauhalahteen Suvi-Anne Siimestä kuuntelemaan.

Silloin Suvi-Anne Siimeksen ympärillä paikalliset vasemmistomiehet pyörivät ja pörisivät kuin mehiläiset hunajakuningattaren ympärillä. Ymmärsin, että Siimeksellä ei olisi mahdollisuuttakaan lähteä niistä piireistä enää Kuopion kauppahalliin täytetylle patongille.

Siitä vasemmistomiehet pitivät hyvin huolen. Kirjassaan Politiikan julkisivu (2007) Suvi-Anne Siimes itsekin ymmärtää, että häntä loppujen lopuksi haluttiin puolueeseen vain julkikuvan kiillottajaksi.

Arja Alho (sdp) on kuvannut pamfletissan Kovan tuulen varoitus asiaa seuraavasti: "...miehiset valtarakenteet uudistavat itseään valikoimalla eliitille sopivia naisia - kuin sattumalta nuoria ja kauniita. Elittii ottaa naiset katseita vangitsemaan, koruiksi sen sijaan, että nuorille naisille - tai miehille - annettaisiin oikeasti tilaa kyseenalaistaa ummehtuneita ajattelutapoja ja politiikan käytäntöjä." (Arja Alho, Kovan tuulen varoitus s. 9)

Kyllähän minäkin näin, kuinka vasemmisopiirisihteeri Jouko Nuutisen silmät syttyivät, kun tulin 90-luvun alussa samaan taloon, Kuopion Ruplalle töihin. Akateeminen, ei puoluetaustaa, ei vasemmistotaustaa, nuori.

Ei mennyt kuin silmänräpäys tuike oli Nokke Nuutisen silmistä hävinnyt. Tyyppi kun löysi kaikki Kuopion kaksi SKP-läistä Vaihtoehto EU-liikkeessä sekä järjesteli kaikenlaista anarkistista joitenkin epämääräisten nuorten kanssa.

Viimeinenkin valo Nokke Nuutisen silmistä oli kuollut keväällä 2004. Kävin piiritoimistolla miettimässä, olisiko minulle vielä liikkeessä käyttöä. Nokke ei sanonut mitään, mutta luin oheisviestinnästä, että jos on nainen ja ylipainoinen, viiksekäs sekä synnyttänyt, on täysin passé.

Vasemmistoliitto 90-luvulla

Suvi-Anne Siimestä ei valittukaan puheenjohtajaksi vielä Turun puoluekokouksessa 1995. Hänet valittiin vasta  varapuheenjohtajaksi. Puheenjohtaja Siimeksestä tuli Kuopiossa vuonna 1998.

Silloin minä olin viimeisiä aikoja liikkeessä, sillä Suomeen oli juuri muuttanut lasteni tuleva isä ja olin kiinnostunut lähinnä tulevien lasteni tekemisestä. Kuopion puoluekokouksessa olin Kansan Uutisten toimittajana.

Pahus. Matkahuolto on jo auki. Pitää lähteä viemään filmiä. Jatkan tästä vielä. No niin. Nyt on liki 23 kiloa painava filmikela kannettu Matkahuollon portaita ylös. Sen päälle sauvoin vähän aikaa Honkaharjulla ja nyt on alli paasikivet kipeänä.

Jostain kumman syystä suksi ei luistanut, vaikka luulisi, että on optimaalikeli. Jouduin sananmukaisesti sauvomaan. Pimukin tuntui työlääntyvän minun vetämiseen perässäni, joten tein vain pienen lenkin. Jatkan vielä muutaman sanan Suvi-Anne Siimes -kirjoitukseeni.

Siimeksen erokirja Politiikan julkisivu oli niin ahdistavaa tekstiä, että joudun sulattelemaan sitä vielä yhden yön ylitse. Kun olen saanut tunnelmani purettua tänne blogiin, toimitan kirjan Hannulan Ullalle Alapitkälle sekä Komulaisen Heidin myssyn Kuopioon. Myssy tuli vastaan tässä eräänä päivänä, vaikka luulin sen jo Matin Nooran vauvanvaatekassin kanssa Heidille toimittaneeni.

Tehtävänäni oli tuoda Kansan Uutisiin Vasemmistoliiton kokouksen human feature -puoli. Kävin esimerkiksi Rautavaaralta hakemassa kokoukseen sikäläisen Vasemmistoliiton 90-luvun tähden ja tein repparia, kun tämä lähti neljän lapsen rinneratkaisuomakotitalostaan kokoustamaan. Mukavia juttuja ja mukavia muistoja.

Itse puoluetta pidin koko 90-luvun melko mielenkiinnottomana. VEU-kommunistit päättelin kuolleiksi, sillä heistä ei EU-äänestyksen jälkeen kuulunut mitään.

Koetin pysytellä Vasemmistoliitosta erossa ja visusti toimittajan roolissani. Täysin se ei onnistunut. Huomasin olevani Kuopion ympäristölautakunnan jäsen sekä myös käräjäoikeuden lautamies.

Käytännön kaupunkipolitiikka olisi ollut antoisaa, jos jossain olisi ollut foorumi, että me Vasemmistoliiton kaupunkipoliitikot, pienet, kuten minä, ja Suuret Tähdet, kuten Markku Söderström, olisimme voineet kohdata ja puhua sitä perkeleen politiikkaa, mutta Kuopion kunnallisjärjestö oli pahainen yhdistysrekisteripapereiden täyttöorganisaatio.

Erkki Virtasta (vas.) en osannut kaivata keskusteluihin, sillä tämä oli jo 90-luvulla täynnä itseään.

Homma ei lähtenyt millään lailla lentoon. Olin iloinen, että luulin päässeeni koko touhusta eroon, kun muutimme Pielavedelle. Toistelin mielessäni lausetta, että kuntapolitiikasta ei pääse eroon kuin kuolemalla tai vaihtamalla paikkakuntaa.

Mutta oikeastaan. En minä kuntapolitiikasta halunnut eroon. Halusin eroon umpitylsistä ja typötyhjistä järjestörakenteista. Se onnistui aikansa.

Sitten huomasin, että olen taas naimisissa koko touhun kanssa. Kirjaimellisesti. Naimisissa Matti Valkosen kanssa ja Pentti Ryth seisoi edessäni kunnallisvaaliehdokaskaavakkeen kanssa ja jemensi: "Toisen teistä on suostuttava!"

Vihreätä Lankaa seurasin ja sellainen käsitys minulle jäi, että uusi raikas hyvin poliittinen ja globalisaatiokriittinen liikehdintä ei ainakaan siivilöidy työnantajani Kansan Uutisten sivuille.

Jonkin verran siitä oli merkkejä Vihreässä Langassa. Mistä muuten olisin oppinut termin prekaari ennen kuin kukaan Pohjois-Savossa oli siitä kuullutkaan?

Kuopion musiikkikeskuksen portaissa tapasin ensi kertaa livenä 90-luvun korkeimman esimieheni, Kansan Uutisten Yrjö Raution. Koska jouduin tälle esittelemään itseni: "Hei, mä olen sun alainen!", tulin siihen tulokseen, että siinäpä vasta elämäni paras päätoimittaja.

Paras päätoimittaja on mielestäni kautta aikojen ollut sellainen, joka ei häiritse käytännön työntekijöidensä työn tekoa tai muuta elämää ollenkaan. Myös Matin ja Liisan päätoimittaja Heikki Valkonen on ollut elämäni parhaita esimiehiä. Tosin voi olla, että hänelle minun ei ehkä tarvitse esitellä itseäni; onhan tämä melkein sukulainen.

Koska minulla ei ollut mitään pahaa sanottavaa Yrjö Rautiosta - ei kyllä erityisen hyvääkään - muistan järkyttyneeni sydänjuuriani myöten, kun istuin autossani tammikuussa 2004 Siilinjärven apteekin parkkipaikalla.

Olin hakemassa lapsiani Pilvilinnan päiväkodista, matkasimme kohti Pöljän punaista mökkiäni ja sitä ympäröivää unelmien pikku peltoa, kävin välissä pikaisesti Siilinjärven drive in -apteekissa, ja poks, pommi putosi.

Kuulin radiosta, että Yrjö Rautio on eronnut Kansan Uutisten päätoimittajan paikalta.

Muistikuvissani Siilinjärvellä satoi vettä kuin esterin takapuolesta, mutta en ole enää säästä niin varma. Netin mukaan oli 7. tammikuuta 2004.

Olin aina ajatellut, että puoluejohtajia menee ja tulee, mutta päätoimittajat ovat ikuisia. Seuraava järkytys oli parin vuoden päästä, kun Suvi-Anne Siimes käveli ulos puolueesta Outi Ojala ja Anne Huotarin muassaan.