Ulla-Maija Paavilainen henkilöstöjohtajana

ke 6.2.2013

Heräsin aamuyöstä hikisenä ja sydän takoen. Verenpainetta ei ehkä ollut, sillä vasen korva oli hiljaa. Ei kuulunut sieltä paniikkiin liittyvää veren kohinaa: tsuuh, tsuuh.

Tänään on hieman tiivistettävä, sillä on tehtävä kahden päivän työt. Huomenna on tarkastuslautakunta. Lisäksi on luettava ajatuksella kaikki viime vuoden peruspalvelulautakunnan kokouspöytäkirjat. Olen niitä tähän mennessä vain printtaillut ja selaillut.

Siksi aamuöinen paniikki. Nyt on päästävä hiihtämään, jotta rauhoittuisin.

Ahdistaa sekin, kun iso työmaa Kuopiossa on hiljenemässä ja olen jaellut lomautuslappuja kuin abit penkkareissaan karkkeja. Tuleva kevät ahdistaa.

On pakko tunnustaa. Ensimmäisellä lukemalla otin Ulla-Maija Paavilaisen Sinulle luodun aivan väärin. Lukeminen tyssähti sivulle 42. Sen jälkeen vain selasin kirjaa. Aloitin eilen kirjan uudelleen.

Takakansilieve oli jossain vähän ennen loppua, mutta sivun 42 jälkeen en ole tajunnut kirjasta mitään. Olen ollut oman vihani sokeuttama.

Sivulla 42 Ulla-Maija Paavilainen kirjoittaa: 

"... He ovat aloittaneet tiensä Eirasta tai Munkkiniemestä tai Töölöstä; miten heillä voisi olla aavistustakaan täydellisyyden vaatimuksesta, sillä he eivät tiedä, miten huonosti asiat voivat olla, miten aina löytyy joku, jota vastaan taistella ja kapinoida, miten nöyryytetyn on paras jatkaa toisen nöyryyttämistä, sillä se on ainoa kieli, johon hänellä on todellinen taito ja koulutus, vain loppututkintoa vailla."

Olen ollut Ulla-Maija Paavilaisen työhaastattelussa, kun tämä oli Me Naisten päätoimittaja.

Työhaastattelu oli nöyryyttävä kokemus. Se meni suurin piirtein niin kuin televisiossa pyörivässä rekrytointi.fi -mainoksessa. Päätoimittaja tuntui ajattelevan etupäässä täydellisesti lakattuja kynsiään ja rekrytoitava saattoi tuntea nahoissaan, että koko show on täysin turha.

En päässyt Me Naisiin. Minulla oli väärä asenne. Asenteeni oli pelokas. Se herätti rekrytoijassa vain halun murskata edessä oleva vapiseva ja hikoileva nuori ihminen. Minun olisi pitänyt ottaa tappajan ilme.

Pääsin kyllä muualle silloin, mutta meni monta vuotta ennen kuin avasinkaan tuotepakettia nimeltä Me Naiset.

Todennäköisesti ymmärsin Me Naisten päätoimittaja Ulla-Maija Paavilaista silloinkin väärin. Kerron joskus, missä vaiheessa aloin ajatella, että ei tämä ehkä olekaan sellainen kuin luulin.

SPR:n vapaaehtoiset ja fantasiaa

Pakko kertoa. Eilen Anna heilutteli Matin ja minun SPR-vapaaehtoistyöntekijän tunnistinkortteja. Ja sanoi iloisesti, että äiti muistuttaa kuvassa vauvaa, jolla on otsatukka, ja Matti lähinnä syöpäpotilasta.

Nauratti, mutta pitää varmaankin Annalle tarkentaa, että pitää ymmärtää konteksti. Kaikki eivät ehkä voi ottaa vastaan värikästä kieltä.

Joskus pelottaa, kun Annan paras kaveri on hiljainen, rauhallinen ja hienotunteinen Amppu. Ettei Anna vain rätkisi verbaalileimojaan liian innokkaasti.

Anna antoi suuresta armosta minun lukea kouluun kirjoittamansa fantasiapätkän. Oli saanut siitä hyvän arvosanan. Pätkä oli upea ja aivan aiheesta tyttö pomppi jännityksestä yhdellä jalalla ympärilläni, itkeekö äiti tarinan lopussa vai ei. Oli vähällä, etten itkenyt.

En kestä nyt mitään surullisia loppuja tai tarinoita, joiden päätös jää aukinaiseksi. Toivon todella, että Annan fantasiatarinassa kadonnut kevättyttö löytää uuden elämän jossain toisessa todellisuudessa.

Nyt ladulle. Saan aviomiehestäni seuraa.