Suvi-Anne Siimes osa 2

ma 4.2.2013

Vaikka nyt tiedän, että Ärräpäät-sähköpostilistalla alkavat varmistimet rapista, sanon tähän heti alkuun. Kaikesta huolimatta Suvi-Anne Siimeksessä oli jotain hyvin uljasta.

Hän otti vallan. Ei nuoleskellut esimerkiksi puolueen entistä puheenjohtajaa. Siimes istahti ministerin auton takapenkille kuin se olisi ollut maailman luonnolisin asia.

Jutta Urpilaisesta (sdp) taisin kirjoittaa Pohjois-Savon Vasemmistoliiton keskustelulistalle, kun tämä oli valittu Lipposen jälkeen demaripuheenjohtajaksi, että Urpilainen oli Siimekseen verrattuna kuin pieni nököhampainen orava, joka kiipeää puolueen johtoon isojen miesten, Lipponen ja Heinäluoma, selkää pitkin.

Suvi-Anne Siimes ei koettanut ostaa kenenkään hyväksyntää, uskokaa pois.

Paavo Lipposen (sdp) Siimes mainitsee kirjassaan jotenkin vinosti. Vähän takakireästi. Vaikuttaa siltä, että Vasemmistoliiton puoluejohtaja ei mitenkään erityisesti ollut oikeistodemarien joukossa. Eduskuntavaaleissa vuonna 2007 Siimes sanoo äänestäneensä demarinaista.

Loikka demareihin ei hänen viimeisinä puheenjohtajavuosinaan ollut kaukana, mutta jokin silläkin suunnalla hiersi.

Pahuksen mulqvistit

Jaakko Laakso (vas.) tai Esko Seppänen (jokin entinen vapaa vas.), jompikumpi, lanseerasi Siimeksestä ja Liisa Jaakonsaaresta termin natokiimaiset. Termi kertonee enemmän keksijästään kuin kohteistaan.

Politiikan julkisivussa Suvi-Anne Siimes kertoo, mitä tarkoitti sillä, että kannatti EU:n nopean toiminnan joukkoja. Nopean toiminnan joukkojen asiasta Siimes menetti yhden kannattajansa Lapinlahdelta Vasemmistoliiton puoluekokouksessa keväällä 2004.

Matti Valkonen on monta kertaa kertonut, että hänen teki mieli vääntää Siimeksen sihteerinä työskennelleeltä Jouko Lobbari Nuutiselta nenän niskaan, kun arveli, että Nokke oli kirjoittamassa Siimeksen puhetta junassa matkalla puoluekokouspaikalle.

Ei se kuitenkaan niin ollut. Suvi-Anne Siimes kirjoitti itse puheensa, kolumninsa ja lausumansa. Ainakin Politiikan julkisivun mukaan.

Jos oikein ymmärsin tekstiään, Suvi-Anne Siimes vilpittömästi uskoi, että EU:n yhteiset pikku joukot ovat riittävä myönnytys Naton suuntaan. Ja se, että Siimes inhosi enemmän ja enemmän Jaakko Laaksoa (vas.), johtui siitä, että tämä vääristeli puoluejohtajan sanomisia.

En minäkään Jaakko Laaksosta pidä. Mutta älkää kertoko tätä Vantaan vassareiden valtuustoryhmän puheenjohtajalle Kati Tyystjärvelle, joka ei todellakaan pidä minusta, sillä luulee, että pidän Jaakko Laaksosta.

Antaa tämän nyt olla siinä luulossa.

Olen 90-luvun alussa Vasemmistoliiton EU-koulutuksessa istunut Jaakko Laakson vieressä. Siinä tuolillani kyyristellessäni tajusin, että vieressäni on mies, jonka ylipaisunut ego ei mahdu samaan huoneeseenkaan kuin tavallinen ihminen.

Olimme jossain puoluetoimiston neukkarissa, mutta vähintäänkin kolme neljäsosaa Laakson egoa jäi Hakaniemen torille.

Suvi-Anne Siimeksen analyysiä kuitenkin kummastelen. Siimes oli päättänyt, että kaikki, mikä on ollut ennen Vasemmistoliittoa ja ollut hieman keskiverto-SKDL:oa punaisempaa, on suoraan belsbuubista. Ja kaikki kommunistit, senhän jo tiedämme, syövät pikku lapsia aamupalakseen, tuntuu Suvi-Anne Siimes joka välissä sanovan.

Siimeksen inhoamilla Jaakko Laaksolla, Esko Seppäsellä, Esko-Juhani Tennilällä ei minusta juurikaan ole tekemistä todellisten kommunistien kanssa. Kuten ei minullakaan ole aviomieheni näkemyksen mukaan. Olen hänen mielestään atari-kommari. Ilmeisesti Matti Valkonen sanoisi samaa Laaksosta, Seppäsestä ja Tennilästä.

Seppäsen kirjoittamia finanssikapitalismianalyyseja arvostan, mutta miehen ympäriinsä kylvämää omahyväisen latistavaa tunnelmaa inhoan varmasti yhtä paljon kuin Suvi-Anne Siimes aikoinaan.

En kyllä ymmärrä, miksi Siimes ei voinut asettaa kolmikkoa omaan ekologiseen lokeroonsa Vasemmistoliitossa. Olisi ajatellut tyynesti, että siinä meillä joukko suurisuisia, isoegoisia, ikääntymään päin olevia ukkoja, jotka eivät näe maailmaa ympärillään.

Esko Seppänen kulkee pitkin maata toistelemassa samaa mantraa; vasemmisto ei mitään, ei mitään, ei mitään, ei yhtään mitään.

Ei ole nähnyt uutta ja hänenkin henkikökohtaista vapaata vasemmistoaan vapaampaa vasemmistoa, vaikka toisella puolellaan istuisi Marissa Varmavuori (Occupy) ja toisella Heikki Patomäki (vas.), kuten SKP:n vastavirtafestivaaleilla Helsingissä viime syyskuussa.

Olen kirjoittanut tämän ennenkin.

Jotain hyvää, mutta oudossa muodossa

Politiikan julkisivuilta paistaa läpi Siimeksen tahto uudistaa ja demokratisoida Vasemmistoliittoa, tuoda puolueeseen avoimuutta, keskustelevuutta ja jotain uuttaa. Tämän huomasi myös Paavo Arhinmäki (vas. pj.) Punavihreässä sukupolvessaan.

Hyvä on, Siimes oli toisaalta myös uusliberalistiakka, jolle ei tehnyt lainkaan kipeää kannattaa EU-parlamenttiin nuorsuomalaista Risto E.J. Penttilää vuonna 2009, mutta kyllä hän halusi, että ihmiset puolueessa keskustelevat.

Ahdistavaa oli se, että ne, jotka todella keskustelivat, tulivat leimatuiksi ja nonchaleeratuiksi. Vasemmistoliitto puolueena tuntuu edelleen skitsofreeniselta.

Toisaalta on vilpitön halu puolueen uudistamiseen, mutta aina jostain nurkasta löytyy jokin sympaattinen ja ystävällinen henkilö, joka isällisellä otteellaan hieman yläviistosta tappaa kaikki uudet ajatukset: "Tätä on kokeiltu jo SKDL:n aikaan 70-luvulla, sotien jälkeen tai sisällissodassa. Ei tule onnistumaan."

Vasemmistoliitto pelkää hysteerisesti stalinistista henkeä. Niinpä pitää projisoida.

Patologinen alemmuuskompleksi

Vasemmistoliitto tuntuu kärsivän jatkuvasta patologisesta alemmuuskompleksista. Puolue kärsii, koska me sen jäsenet kärsimme.

Uusliberaali hegemonia on saanut meidät vassarit asettelemaan paperipussia päähämme. Ettei vain nyt kukaan huomaisi, että me olemme vasemmistolaisia. Hieman olemme uskaltaneet nyt kävellä ulkoilmassa ilman Petri Sarvamaa (kok.) -naamaria.

Vaatimattomat ovat horjuvat ensi askeleet meillä poloisilla julkiavoimina vassareina.

Projisoinnin ja patologisesti huonon poliittisen itsetunnon vuoksi Erkki Virtanenkin (vas.) joka käänteessä korostaa olevansa ylin ystävä milloin Paula Risikon (kok.), milloin Sauli Niinistön (kok.), milloin itse kuntauudistustyöryhmän asettaneen kuntaministerin Tapani Töllin (kesk.) kanssa.

Parempi lymyillä sellaisessa seurassa, jossa valta piilee. Ehkä siinä itsekin hieman rinta pullistuu.

Sama ilmiö on muuten Vasemmistoliiton Oulun koulukunnassa.

Risto Kalliorinne (vas. kaiketi) huomautti viimeisimmässä Kansan Uutisten viikkoliitteessä, että Markus Mustajärvi (vas.ry) liikkuu ympäri Lappia haukkumassa hallitusta. Voihan se olla, mutta kun Iltalehteä myöten ihmetellään Risto Kalliorinteen kokoomusmyönteisyyttä.

"Myös muissa puolueissa on näkyviä ensikertalaisia. Kääriäinen kiittelee vasemmistoliiton Risto Kalliorinnettä hyvänä ja rohkeana esiintyjänä. Tosin hänen mielestään Kalliorinne kiittelee liikaa kokoomusta ja hallitusta." (Seppo Kääriäinen Iltalehdessä http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013010616520806_uu.shtml)

Anteeksi, mutta Risto Kalliorinteen esiintyminen kunnallisvaalien alla A-Studion kuntauudistuskeskustelussa kirvoitti Matti Valkosessa (korpikommunisti, Lapinlahti) karmean karjaisun minulle, vaimolleen: "Kuka tää tyyppi oikein on? Onko tämä meikäläisiä vai kuuluuko tämä kokoomukseen?"

Nyt joudun taas lainaamaan netistä. Ylen Ykkösaamun slipoverikaveri, jolla on pojannappulan naama, ei kuitenkaan Juha Hietanen - vaan Jakke Holvas - on sanonut Kansan Uutisten haastattelussa laittamattomasti näin:

"– Vasemmistolainen on hienohelmainen opportunisti, joka ei pysty edes sanomaan `Nyt saa riittää lähihoitajien riisto!´ koska pelkää leimautuvansa vulgaariksi keuhkoajaksi. Vasemmistolaiset jättävät työläiset vaikka mätänemään ongelmiensa kanssa kunhan eivät itse leimaudu punaniskoiksi, raivoaa Holvas." http://hirvasnoro.blogspot.fi/2006/01/lssyvasemmistosta-ei-ole-vaihtoehdoksi.html

Jutun kirjoittaja, toimittajatutkinnon poika 80-luvulta, Kai Hirvasnoro käyttää sanaa raivoaa. Minusta on aihettakin raivota. Itse raivoan tästä joka päivä.

Ehkä pitäisi suhtautua asiaan näin, että Vasemmistoliiton sisällä on monta fraktiota. Ja halleluja, hyvä niin. Muuan fraktioista on Oulun koulukunta. Oululaiset vassarit ovat eläneet aina kaupungissaan vakuumissa, jota muualla ei ole. Vasemmistoliitolla on ollut siellä perinteisesti populaa ja todellista poliittista merkitystä.

He ovat olleet poliittisesti uskottavia. Valitettavasti poliittiseen uskottavuuteen on liittynyt paljon liudentumista oikealle.

Meuhkaavat vasemmistomiehet

Huvittavaa oli, että Suvi-Anne Siimes niputtaa Politiikan julkisivussaan Markus Mustajärven (vas.ryhmä) meuhkaavaksi vasemmistomieheksi. Oletteko koskaan koettanut puhua Markus Mustajärven kanssa puhelimessa?

Minä olen.

Mielestäni mies saisi meuhkata vähän enemmän. Mustajärvi on niin lappilaisen harvasanainen, että muutaman kerran olen luullut puhelimessa yhteyden katkenneen tai Mustajärven ajaneen katvealueelle.

Martti Korhosta (vas.) Suvi-Anne Siimes pitää lupuisana kaikkia miellyttämään haluavana heppulina, joka ei kuitenkaan ole harmiton. Kaikkiin suuntaan kumartavana Martti Korhonen putoaa kirjassa epäluotettavien joukkoon.

Minulla on Korhosesta vähän samat fiilikset. Vuoden 1998 puoluekokouksen alla Vasemmistoliiton puheenjohtajaehdokkaat kiersivät myös Pohjois-Savossa ja minä Kansan Uutisten Savon aluetoimittajana kirjoitin kiertueesta jutun. Kysymykseen homoliittojen hyväksymisestä Martti Korhonen vastasi, ettei hyväksy.

Soitti kuitenkin jälkikäteen asiakseen minulle, toimittajalle, että enhän vain kirjoita niin lehteen. Hän sanoi kyllä, että ei hyväksy, mutta tarkoittaa mieluummin lehden palstalla, että hyväksyy.

Perkele, ajattelin. Jos on konservatiivinen sovinisti, on sitten konservatiivinen sovinisti, mutta olisi sitä jotenkin ryhdikkäästi. Joka suuntaan nuoleskelu on kyllä myötähäpeällistä.

Suvi-Anne Siimes peräänkuulutti kirjassaan useaan otteeseen myös modernia vasemmistoa. Ja oli kyllä pannut merkille, miten tiukassa on puolueen herrakerhon käsitys siitä, että naiset ovat parhaimmillaan kaatamassa kahvia tai muuten vain keittiössä.

Politiikan julkisivussa esiintyvät myös SAK-laiset ihmekaksoset: Kaarlo Julkunen ja Matti Huutola. He olivat Suvi-Anne Siimeksen uskolliset sancho panchat.

Kaarlo Julkusesta minulla on ollut jotenkin hyvä kuva jo aiemmin. Johtuu varmasti jostain maakuntahengestä, sillä Julkunen on Siilinjärveltä. Siilinjärveläisethän ovat lähtökohtaisesti sympaattisia, sillä aika usein kaipaan kuntaan, jossa vain harvat ovat aboriginaali-siilinjärveläisiä.

Matti Huutolaankin suhtaudun nyt vähän positiivisemmin. Hän oli vain puoluejohdolle vilpittömästi uskollinen ja tällä hetkellä jotenkin huutavan hukassa. Eihän Huutola olekaan ihan niin opportunisti kuin luulin. Hämmentynyt tällä hetkellä pikemminkin. Ei oikein tiedä, mitä sanoa.

Ja silloin on parempi tosiaan olla sanomatta mitään.

Matti Viialainen (sdp, nyk. maakuntajohtaja) ei saa Suvi-Anne Siimeksen Politiikan julkisivussa minkäänlaista armoa. Entisenä taistolaisena tämä on Siimeksen mukaan yksinkertaisesti mulkunderi ja loikattuaan demareihin sitä kaksinkertaisesti.

Viialainen kuitenkin ansaitsisi tässä blogissa oman merkintänsä, sillä jos haaveileekaan ihmisarvoisesta elämisestä Etelä-Savon Puumalassa on syytä olla vähintään kepulainen. Demarikin on niissä piireissä melkein kuin itse paholaisesta. MOT.