Metsästyksen sosiologia
henkilökohtaisesta näkökulmasta

ke 13.2.2013

Ensimmäisen kerran ajattelin, että metsästys saattaa olla asia, josta pienellä paikkakunnalla asuvan olisi syytä tietää edes jotain, kun paikallislehti Matti ja Liisan ovesta paukkasi sisään vihainen alan mies.

Toimituksessa ei ollut paikalla ketään parempaakaan, joten alan miehen oli purettava kiukkunsa minulle. Tekstiä tuli kuin konekivääristä. Puolen tunnin monologin jälkeen toimituksen ovi paukahti kiinni. Keskusteluksi sitä ei oikein voinut kutsua.

En nimittäin ymmärtänyt puoltakaan siitä, mitä tyyppi sanoi.

Jotain hajanaista sentään siivilöityi tajuntaani. Jossain - ilmeisesti Iisalmen Sanomissa - oli joku kaupunkilainen kirjoittanut jotain metsästyksestä. Ilmeisesti se en kuitenkaan ollut minä, sillä työskentelin silloin Matin ja Liisan toimituksessa eikä minulla vielä ollut tapana kirjoitella Iisalmen Sanomien yleisönosastolle.

Tiesin toimituksessa käyneen tyypin terävästi kirjoittavaksi ihmiseksi. Näin olin päätellyt, että tällä oli joitakuita ajatuksiakin. Mutta että metsästäjä - sehän on primitiivistä, jotenkin alkukantaista. Vulgaaria suorastaan.

Aloin miettiä omaa suhdettani metsästykseen

Herrojen huvi

Kun olin lapsi, asuimme Hämeessä helsinkiläisen sammal- ja metsätieteen professori Sulo Eemil Multamäen koetilalla. Äitini ja isäni tekivät tilan töitä. Minä vietin lapsuuteni ihmettelemällä lähinnä sitä, miksi talonväen puolella on sisä-wc ja me, palvelusväki, käymme pihan perällä huussissa.

Kummastelin myös Multamäen puolelle olleen sisävessan käsisaippuaa. Se oli hienointa, mitä olin koskaan nähnyt. Läpikuultava oranssi palanen, joka ei menettänyt täydellistä muotoaan, vaikka hupeni. Saippua säilytti hienostuneen tuoksunsakin.

Vanha professori oli kuollut vuotta aikaisemmin, kun meidän perhe muutti Imatralta, Immolan kartanosta, Vuorimaan tilalle. Jäljellä oli harmaatukkainen matriarkka Helvi Multamäki, jota vanhempani professorin rouvaksi kutsui - vähän vinosti kylläkin - ja isoveljeni selän takana reippaasti professorskaksi, kun olivat "kotona" käymässä.

Tai eihän Vuorimaa enää isoveljilleni ja -siskoilleni mikään koti ollut. Kukaan heistä ei nimittäin enää asunut "kotona", kun muutimme Kärkölään.

Professorskan lisäksi tilalla kävivät vapaa-aikaansa viettämässä metsänhoitajan sekä ekonomin perhe. Metsänhoitajan rouva oli vain rouva, mutta rouvan äiti oli farmaseutti. Joskus vanhempani pilkallisesti sanoivat, että farmasentti. Toinen professori Multamäen poika oli ekonomi ja ekonomin rouva hammaslääkäri.

Nyt kaikki tiedätte, mistä olen ammentanut vilpittiömän inhoni titteleitä kohtaan. Talonväki oli eri kastia. Me kuuluimme työväenluokkaan ja kun talonväki ei halunnut, että ymmärrämme, vaihtoivat kielen ruotsiin. Yksikään Multamäen perheestä ei ollut ruotsinkielinen.

Kielen vaihto oli keino pudottaa meidät omalle puolelle pihaa. Vuorimaallahan oli paraatipuoli sekä työväen puoli erikseen, totta kai. Tunnustan, että venäjän kielen kanssa olen myöhemmin toiminut juuri samoin kuin Vuorimaan talonväki.

Jos olen halunnut pudottaa jonkun pihalle, olen sopivassa tilanteessa vaihtanut venäjäksi.

Kun perjantai-iltaisin alkoi eteisessä haista sikari, tiesimme, että talonväki on tullut viikonlopun viettoon Helsingistä. Jos sikari alkoi haista keskellä viikkoa, oli hirvenmetsästyskausi alkanut.

Metsänhoitaja harrasti hirvenmetsästystä. Nummenkulman hirviseurueeseen kuuluivat ainakin kokoomuksen varapuheenjohtaja Tapani Mörttinen ja muuten vain rikas Martti Rauhamaa. Mörttisillä oli kanala ja Rauhamailla sikala.

Matkustin kouluun samalla taksilla kuin Mörttisen ja Rauhamaan tytöt. Koulutaksissa haisivat sekä kanan että sian paska. Jostain kumman syystä tunnen saman hajujen sinfonian aina, kun televisioruutuun ilmestyy Elinkeinoelämän keskusliiton kilpailukyky ja kasvu -vastuualueen johtajatar.

Olimme myös samassa 4H-kerhossa. Vakuutuin viimeistään siinä vaiheessa, että kokoomus ja terävä äly eivät kuulu yhteen.

Meidänkin alkolaisella perheessä oltiin allergisia kommunisteille, mutta niin tyhmiä vetoja ei suustani saanut tulla, että olisin julistanut punaisen vesivärin pannaan kommunistien värinä.

Jos olisin mennyt sanomaan jotain niin ääliömäistä, olisi körttiäitini antanut ympäri korvia.

Metsästys- ja luksuskoirat

Multamäet kasvattivat Vuorimaan tilalla sekä vartettuja koemäntyjä että pystykorvia, kuuluisaa Hammon sukua. Aikana, jona Vuorimaalla asuimme, ehti elää Hammoja kolme sukupolvea.

Kun muutimme tilalle vuonna 1969, oli elossa vanha pystykorvanarttu Kirre. Talossa oli silloin vielä vihainen beagle Nikke, mutta Niken kohtaloa en muista. Kirren pentu Mirkku sai kaksi pentuetta. Ensimmäisestä taloon jäi Niku-uros ja toisessa pentueessa ei ollut muuta kuin yksi narttupentu Pirre.

Lapsuudestani minulle jäi sellainen olo, että suomen pystykorva on ainoa oikea koirarotu. Beagle Nikke oli vihainen ja talossa jonkin aikaa ollut hirvikoira Topi oli taulapää.

Pystykorvat olivat vartiokoiria. Jostain kumman syystä metsästäjiä niistä ei tullut. Muistan, miten meillä oli naurussa pitelemistä, kun sikaria poltteleva Matti Multamäki lähti vihreät eräpussihousut innosta lepattaen metsälle Nikun ja tämän veljen Niilan kanssa.

Meni vähän aikaa ja veljekset tulivat pihaan tassujaan nostellen. Metsällä oli kosteaa ja epämiellyttävää. Päästäkää meidät äkkiä sisälle, ne voukuivat työväenpuolen rappusten edessä, sen muistan.

Vuosina 1969 - 1981, kun asuimme Vuorimaalla, omaksuin monia käyttäytymismuotoja Multamäen pystykorvilta. Jos taloon tuli joku vähän epäilyttävä tyyppi, oli syytä louskuttaa niin pitkään, kun tyyppi oli talossa.

Jos koirat kokivat jonkun ärsyttäväksi, kuten koulutaksinkuljettajani, eivät ne suinkaan näyttäneet hampaita suoraan päin naamaa.

Mutta kun taksinkuljettaja käänsi selkänsä ja alkoi pakata suksiani taksin kattotelineelle, koirat hyökkäsivät takaa päin ja nipistivät takapuolesta.

Jos tunnun joskus blogissani hieman salakavalalta, johtuu se siitä, että olen kasvanut suomen pystykorvien kanssa. En näytä hampaitani heti, mutta annas olla, kun ärsyttävä tyyppi kääntää selkänsä. Näykkäisen perseestä.

Lapsuudessani tulin siihen johtopäätökseen, että kylän silmäätekevät harrastavat metsästystä, polttavat sikareja ja opettavat lapsensa inhoamaan kommunisteja.

Metsästys ja kalastus

Kun opiskelin kirjoitusten jälkeisen välivuoden Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalla, jalkojani piti tukevasti eteläsavolaisessa maaperässä puumalalainen naapurin poika Jaakko Halinen.

Ensin pyörin Kuikan talon tulevan isännän, Jaakon pikku veljen Jarin, ympärillä, mutta koska pyörimisestä ei sen valmiimpaa tullut, vaihdoin lennosta isoveljeen.

Naapurin poika Jaakko oli koulutukseltaan yhdyskuntasuunnitteluinsinööri, mutta hänen kunniakseen oli sanottava, että osasi piirtää kuin enkeli.

Jari muistaakseni metsästi, mutta Jaakko harrasti kalastusta. Talvi 1985 oli siihenastisen elämänhistoriani kylmin. Siitä huolimatta joka viikonloppu tuli Otavasta Puumalaan busseilla ja kävimme Jaakon kanssa kokemassa talvikalastusverkot Saimaalla.

Mitäpä sitä ei rakastuneena tekisi. Yli kolmenkymmenen asteen pakkasella paljain käsin verkkoja kokemassa.

Rakkaus ja maaseutu kuitenkin jäivät, kun muutin Tampereelle ja aloitin yliopisto-opinnot. Tampereella tulevien toimittajien joukossa älysin ymmärtää, että ei ole mitään muuta niin halveksittavaa kuin maalaisuus ja savolaisuus.

Tai no oli. Kommunismi. Kommunisteille oli Tampereen yliopistossa alettu nauraa jo 80-luvun alussa.

Vuodesta 1985 vuoteen 2002 asuin kerrostalossa kaupunkimaisissa oloissa - jopa yhdessä maailmanmetropolissakin. Metsästys ei mitenkään siivilöitynyt tajuntaani näinä vuosina.

Metsästyksen sosiologia -merkintä jatkuu huomenna siitä kohti, mistä se alkoi. Joskus vuosien 2002 -2004 aikana - tarkkaa päivämäärää en muista - Matin ja Liisan toimitukseen pamahti kiukkuinen metsästäjä, joka haukkui meidät kaikki kaupunkilaiset punavihreät pösilöt.

Syytä olikin, ajattelin jo silloin. Ja aloin miettiä, että kyseisestä asiasta pitää tietää jotain ennen kuin käy väittelemään.