Politiikan julkisivu rikkoi taideteoksen

la 2.2.2013

Joskus aikoinaan heitin Suvi-Anne Siimeksen Politiikan julkisivun kesken lukemisen. Kirja alkaa tarkalla kuvauksella tunteista, joita entiselle puoluejohtajattarellemme tuli Kansainvälisen laulamisesta Vasemmistoliiton 15-vuotisristeilyllä vuonna 2005.

Olin tarttunut kirjaan ahdistuksessa, jonka puoluejohtajan ero puolueesta aiheutti. Luin heti tuoreeltaan kirjan alusta pari sivua ja selasin nopeasti kohtaan, jossa Siimes kuvailee hämähäkkiäkin kivemmaksi elukaksi kuin Jaakko Laaksoa (vas.). Palautin kirjan takaisin kirjastoon.

Olin ahdistuneempi kuin ennen kirjan lainaamista.

Kirjat kuin taideteos

Nyt tartuin Politiikan julkisivuun taas. Löysin sen Kuopiosta Suomalaisesta kirjakaupasta.

Keskellä kauppaa alakerrassa oli jokin epämääräinen röykkiö. Luulin, että röykkiön kirjat ovat menossa alennuskoreihin. Ensin iskin silmäni Heikki Turusen nuoruudestaan kirjoittamaan eepokseen Yö kevään kuun.

Turusen Tulilinnusta olin pitänyt, vaikka ensimmäisten kymmenen sivun lukemiseen ajattelin käteeni henkisen viidakkoveitsen. Kävin veitsellä Turusen täyteläisen tekstin kimppuun. Kirjailijan kieli Tulilinnussa oli täyteläisen lisäksi runsasta ja sokkeloista.

Kun olin selviytynyt alkujärkytyksestä, huomasin kiinnostuneeni Turusen elämästä nuorena toimittajana Joensuussa.

Yö kevään kuussa teemana on nuoren miehen seksuaalinen herääminen pohjoiskarjalaisessa kylässä. Talvella 2013 kuopiolaisessa kirjakaupassa tuumasin mielessäni, että ei voisi nyt vähempää kiinnostaa.

Anteeksi, kirjailija Turunen. Lupaan lukea Tulilinnun jatko-osan, mutta itsetuntovaivaisen nuoren miehen hapuilevaan seksielämään en koske kepilläkään. Vaikka se olisi suurta kotimaista kirjallisuutta.

Tunnustan tässä yhteydessä myös, etten koskaan ole päässyt Hannu Salaman Sydämestä paikallaan paria sivua pidemmälle. Pelastin yhden kappaleen sitä Varkauden kirjapörssistä ja lähetin sen Tapani Kaakkuriniemille Jyväskylän Palokkaan.

Tekstissä voi olla voimaa

Jospa Kaakkuriniemet ottavat selvää, ketä kirjassa esiintyy ja mitä tekemistä heillä on keskenään. Minulle ei kirja kirkastunut. Hannu Salamaa olen karttanut sen jälkeen, kun pääsin Ottopojassa kohtaan, jossa päähenkilö nai vaimonsa murrosikäistä tytärtä.

Myöhemmin olen antanut Salamalle kyseisen kohdan anteeksi, sillä se oli kuulema kosto kirjailijan ties kuinka monennelle vaimolle Päivi Paunulle. Joka on yksi niistä lukuisista samannimisistä. Ei kuitenkaan laulaja.  

Ottopojan piti kertoman Stalinista. Siitä tulikin katkeroituvan vanhenevan miehen tilitys ja kostopurskahdus. Vaikka jo tämänikäisenä ymmärrän tekstillään kostajia, kirjan kohta kuvottaa vieläkin. Aina kun koetan tarttua johonkin Salaman teokseen, saan saman reaktion.

Niskakarvani nousevat pystyyn, ihoni nousee kananlihalle ja yököttää. Tiedän, tiedän, Hannu Salama on nykyään leppoisa papparainen. Ja Sydän paikallaan sai Nadja Novakin pomppimaan riemusta Ylen radiostudiossa. Tiedän, mutta silti.

Kun olin tuhertanut Turusen yökuun takaisin röykkiöön, huomasin Siimeksen Politiikan julkisivun. Tartuin siihen niin hanakasti, että kirjaröykkiöstä ropisi kasa kirjoja lattialle.

Vein Siimeksen kassalle. Kassatäti ihmetteli, kun sitä ei ollut hinnoiteltu, ja kysyi, mistä oikein löysin kirjan. Sanoin, että tuolla alhaalla on jokin kasa, lienevät menossa alennusmyyntiin.

Kirjakaupan täti nauroi, että se on kylläkin kaupan installaatio.

"Installaatio tai installaatiotaide (verbi installoida = asentaa) on erityisesti johonkin tilaan tai paikkaan tehtyä taidetta, joka käyttää tilan ominaisuuksia hyväkseen. Installaatiot rakennetaan useimmiten sisätiloihin."

Koska Suvi-Anne Siimestä ei kirjakaupassa nykyään enää edes hinnoitella, kirjakaupan täti sanoi, että vie kirja pois.

Ilmeisesti sen vuoksi, etten saa enempää tuhoa aikaan. Kyllä minä ne lattialle ropisseet taideteoksen osat nostelin takaisin röykkiöön - anteeksi installaatioon.

Vassareiden punavihreä asiakirja

Hitsi, puhelimeni soi jossain. Matti liikehtii keittiössä kärsimättömästi. Sanoin, että valmistelee perunat keitettäväksi ja tekee jotain hyödyllistä pohjatyötä, jotta minä saisin purjehtia ruoan laittoon kuin Jyrki Sukula ja vaivihkaa sekoittaa perheen kastikkeiseen eksoottisia mausteita.

Matille jauhelihakastiketta sellaisenaan, tytöille punaista jauhelihakastiketta ja minulle jauhelihakastike intialais-meksikolaisittain.

Eilisessä Vihreässä Langassa (pe 1.2.2013) oli esiteltynä suomalaisten vuoden 2033 ruokalautanen. Se sisälsi papupihvin, ohralisäkettä, kaali-porkkanaraastetta, täysjyvä- sekä ruisleipää, marjapuuroa ja kotikaljaa.

Miten vihreille lähiruoasta puhuminen on paljon luontevampaa kuin meille vassareille?

Vasemmistoliiton punavihreässä asiakirjapohjassa on kyllä mainittu kohtana 7 seuraavaa:

"Tuotantoa määrittävät ekologiset ehdot: yhteisten julkisten palvelujen osuuden ja palvelutuotannon osuuden kasvu, lisääntynyt paikallisuus energiapolitiikassa ja ruuan tuotannossa, paikallisen yhteistuotannon lisääminen, pitkäikäiset tuotteet ja materiaalien kierrätys sekä ympäristöteknologia."

Huom! Paikallisuus ruoan tuotannossa. Jos sitten joku maakunnasta sanoo listalla jotain niin konkreettista kuin vaikkapa sanan maaseutu tai energiaa sian paskasta, hyökkää heti päälle joku kaupunkilainen, jolla on yllä henkinen jakkupuku, ja käskee siirtää vähemmän tärkeän jutustelun jonnekin muualle.

Vasemmistoliitossa on todella kummallista ja outoa se, että toisaalta on pyrkimys ja vilpitön innostus avoimiin keskusteluryhmiin. Mutta sitten puolueessa ikään kuin pelästytään, kun ihmiset alkavatkin kysellä, ketä täällä oikein on ja oikeasti innostuvat asioista.

Sama oli vasemmistolaisten yrittäjien keskusteluryhmässä. Muistan, kuinka puoluekokouksessa juttelin listalla olleen nuoren naisyrittäjän kanssa.

Tämä oli tyrmistynyt siitä, että me oikeat yrittäjät, jotka kokemuksemme kautta jotain teemasta tiesimmekin, olimme ikään kuin jokin epämiellyttävä lisäke, jonka viestit tukkivat Todella Tärkeiden Ihmisten sähköpostit.

Juttelimme Hannulan Ullan kanssa Kuopiossa toissa lauantaina pikkuisen aikaa Li Anderssonille ja juuri, kun olimme pääsemässä siihen epäluottamukseen, mitä maakunnan vassarit tuntevat puoluetta kohtaan, aika loppui. Li Andersson ihmetteli meille, miksi me emme tunnu oikein luottavan puolueeseen.

Emme ehtineet sanoa, mitä olisimme siinä kohtaa halunneet sanoa.

Sanon sen nyt. Me emme luota puolueeseen sen vuoksi, että meistä maakuntien ihmisistä tuntuu joskus epätoivoiselta. Maxi Kaukonenkin on koettanut eri sähköpostiviestein puoluejohdolle viestittää, että perustyö, osastotyö tai jokin sellainen ruohonjuuritason toiminta pitää saattaa vauhtiin tai muuten persut syövät meitin.

Tuntuu, että kukaan ei kuule.

Nyt on pakko mennä keittiöön ja komentaa Matti lajittelemaan pyykit kodinhoitohuoneessa. Jatkan tästä joskus toiste. Suvi-Anne Siimes on vielä tyhjentämättä.