Punk, Badding ja Päätalo

ma 18.2.2013

Hesarin pääkirjoitustoimittaja Juha Akkanen täyttää tänään 51 vuotta. Onnea pääkaupunkiin Imatran Karhumäen pojalle!

Hih, pääsinpäs paljastamaan, että Hesarin toimittajana on joku, joka voi olla syntyisin sellaisesta vähäpätölästä kuin Imatra. Vähäpätölä on tässä yhteydessä sanottu suurella hellyydellä synnyinkaupunkiani kohtaan.

Helsinkiläiset, kuten tunnettua, pitä(ne)vät kaikkea vähäpätölänä, mikä on kehäkolmosen toisella puolella. Ainakin tällainen olo minulla tuli Helsingissä asuessa. Siksi tahdoin pois kaupungista aina, kun se oli mahdollista. Lentelin ympäri Suomea kiitettävällä innolla Sanoma Aikakauslehtien piikkiin.

Imatran suunnan ihmiset tunnistaa välittömästi, kun avaavat suunsa ja sanovat r-kirjaimen. Eteläkarjalaisten ärrää ei voi jäljitellä. Se on ponteva ja soi aivan erityisellä tavalla.

Eilen sunnuntaina Varkauden Oscar-hotellin hissiin ahtautui kanssamme ennestään tuntematon pariskunta. Teimme heille tilaa, kun näyttivät päälle päin ystävällisiltä - tavallisilta muatiaisilta, kuten Matti asian ilmaisisi.

Matti väänsi Marian pyörätuolin hissin takaseinää vasten ja asettui itse Marian kahvojen väliin. Me Annan kanssa painuimme olkapäät vastakkain. Jos nimittäin uskaltaa samaan hissiin kuin meidän perhe, täytyy olla jostain päin Suomea, jossa ei heti ensimmäisenä olla omien ennakkoluulojen vanki.

Hissiin tullut pariskunta uskalsi jopa sanoa jotain ja hymyillä, vaikka meitä ei ollutkaan esitelty. Ja ensi repliikistä tunnistin: "Te olette sitten varmasti Lappeenrannasta!"

Pariskunta näytti äimistyneeltä.

Seuraavaksi ihmettelin, miksi ihmeessä olivat lähteneet Varkauteen Lappeenrannasta. Syynä oli Varkauden teatterin Rauli Badding Somerjoki -musikaali. Pariskunta nauroi, että heiltä Tähdet, tähdet -musikaali meni Imatralla ohi; oli matkustettava Varkauteen asti.

Eri yhteiskuntakerrokset

Niin. Varkauden teatteri Badding-musikaali keräsi meidät Lapinlahden yrittäjätkin linja-autoon kahden tunnin ajomatkan päästä. Musikaalissa yhteiskunnan eri kerrokset kohtasivat. Oli juankoskelaista juopunutta Badding-fania, jotka lauluivat musikaalin biisejä ääneen.

Oli kokoomusta äänestäviä yrittäjiä ja yrittäjiä, jotka eivät missään nimessä äänestä kokoomusta.

Vieressäni istunut lapinlahtelaisen yrittäjän puoliso tuumasi siinä vaiheessa, kun Juankosken pojilla oli väliajan konjakkien jälkeen tunnelma katossa, että onneksi kyseessä on musikaali; möykkä ei häiritse.

Juankosken möykkäpojat olivat kuitenkin kummallisia humalaisia. Kun salissa sammuivat valot ja näytelmä taas alkoi, takarivissä tuli hiljaista kuin kirkossa. Oli oikeastaan vain mukavaa, että joku napsutti katsomon lattiaan tahtia ja lauloi mukana.

Jos minulle olisi joskus nuoruuteni punkfestareita kiertäessä sanonut, että lähden Varkauteen kuuntelemaan, kuinka tangokuningas Petri Hervanto esittää Baddingin biisejä, olisin ehkä poistanut henkisestä haulikostani varmistimen.

Badding kuoli vuonna 1987 alkoholimyrkytykseen. Minä kuljin sinä vuonna ympäriinsä ylläni teepaita, jossa luki. "March with the miners!"

Badding oli aivan käsittämätöntä hämyosastoa, joka kuului johonkin sen aikaisen poikaystäväni, vuonna 1962 syntyneen, ikälopun imatralaisen, maailmaan. Olin punkkari ja olin sitä nimenomaan punkin luokkakantaisuuden vuoksi.

En oikein ymmärrä, mitä oli tapahtunut Kärkölän Järvelän saha- ja vaneritehtaan työläisten lapsille 1980-luvun alussa, kun kylän ainoa punkkari oli muualta tulleiden maataloustyöläisten lapsi.

Sahatyöläisten jälkikasvu kuunteli rock´a´billyä ja oli mielestäni kapeakatseista sekä vielä rasististakin. Tekivät aivan väärän analyysin omasta tilastaan.

Minä, se seudun ainoa punkkari, joka en suin surminkaan olisi mennyt Mäntsälän lavalle pyllistelemään lumihangessa oittilaisten tötteröpäiden riemuksi, olin vaistomaisesti vasemmalla ja kuuntelin punkia.

Ei vuoden 1987 teepaitani "March with the miners!" ihan tuulesta temmattu ollut. Punk syntyi uusliberalistisessa Britanniassa ja brittiläiset kaivostyöläiset olivat lakkoilleet Milton Friedmanista innovoituneen pääministerinsä Margaret Thatcherin politiikkaa vastaan.

Aasinsilta

Nyt te kaikki mietitte, miten pääsen punkista takaisin Rauli Badding Somerjokeen. Pitää koukata Pölösen kautta.

En Baddingin kuolinvuonna 1987 edes havainnut tämän kuolemaa, sillä en nuoruudessani ollut hämy. En koskaan erityisemmin pitänyt Markku Pölösen elokuvistakaan ennen kuin vahingossa katsoin televisiosta Lieksan!

Olin kyllä heti Lieksan! ilmestyttyä tilannut sen Kino Siréniin ja olin myymässä jopa lippuja näytökseen. Koska elokuvaa tuli katsomaan koko Lapinlahti, napsautin elokuvateatterin kassalippaan kiinni ja häippäsin lipunmyynnin jälkeen kotiin. En aina kestä väkijoukkoja.

Lieksa! jäi Kino Sirénissä katsomatta, mutta jossain vaiheessa osuin elokuvan ääreen Teema-kanavalle. Katsoin Lieksan! ja sehän oli täysin omituinen leffa. En tajunnut siitä mitään, mutta ikuisiksi ajoiksi mieleeni jäi kohta, jossa viholliset hyökkäävät Koppeloiden kimppuun ja putoavan Koppelon naisten ompeleman juhlapuvun helman peittämään ansaan.

Teemalla näytettiin sinä jouluna Markku Pölösen koko tuotanto. Niinpä huomasin tuijottavani niin Emmauksen tiellä -elokuvaa, joka oli - jos mahdollista - vieläkin omituisempi kuin Lieksa!.

Nyt pitää hieman valaista taustoja. Monenlaista olen elämässäni tehnyt. Olen kiertänyt punktestareiden lisäksi elokuvafestareita. Erinäisillä elokuvajuhlilla opin pitämään omituisista elokuvista ja aika pitkälle selviydyin omien ennakkoluulojeni varassa. Markku Pölösen olin niputtanut vastenmieliseen kastiin yleisönkosiskelijat.

En kehdannut tunnustaa kenellekään, että pidin yli kaiken muistaakseni Onnen maassa olevasta kohtauksesta, jossa vanha mies keskustelee pellolla kuoleman kanssa. Nyt ymmärrän, miksi asian tunnustaminen on vaikeaa. Inhoan itsessäni sitä, että pidän patetiasta.

Pölönen on tunnustanut Kansan Uutisten toimittajalle Kai Hirvasnorolle käyttävänsä elokuvissaan sekä patetiaa että klisheitä. http://hirvasnoro.blogspot.fi/2005/08/markku-plnen-teki-elokuvan-hyvist.html

Pateettinen tarkoittaa netin sivistyssanakirjan mukaan seuraavia asioita: paatoksellinen, mahtipontinen ja korkealentoinen. Klishee tarkoittaa kulunutta ideaa tai ilmaisua. Sanaa käytetään esimerkiksi taiteen, kirjallisuuden, musiikin ja elokuvan alalla. Sanalla on vähättelevä merkitys.

Tahdon antaa itsestäni ulospäin sellaisen kuvan, että inhoan mahtipontisuutta ja välttelen klisheitä.

Niinpä ajattelin, etten voi pitää Markku Pölösen leffoista. Vaikka olin nähnyt Onnen maan ja Kuningasjätkänkin. Ja pitänyt kummastakin. Pidin asian visusti omana tietonani.

En kehdannut tunnustaa asiaa edes aviomiehelleni Matille. No, olihan tämä jo huomannut, että nauroin Kummeli Jackpotia katsoessani. Kummeli oli pahinta, mitä 90-luvun televisiottomana saatoin ajatella.

Siinä Pölössarjaa Teemalta katsoessa tuli vastaan Badding-leffa. Pakkohan sekin oli kestää läpi ja samalla kuunnella Baddingin biisitkin. Eniten Pölösen Badding-leffassa pidin kohdasta, jossa kaksi performancetaiteilijaa nousee jostain maidon kaltaista nestettä täynnä olevasta kylpyammeesta.

Siinä oli koko 80-luvun kulttuurin kuva. Myötähäpeäkseni muistuivat mieleen asiat, jotka kaikkien mielestä olivat tekotaiteellista paskaa, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sitä ääneen.

Jack Helen Brut, missä olet nyt? http://fi.wikipedia.org/wiki/Jack_Helen_Brut

En tosin Jack Helen Brutia kovin kaipaa.

Päätalopäiville heinäkuussa!

Vaikka esimerkiksi Susi-Pekka nimityksellä närkästyttämäni Kuismin ei usko millään, olen hieman kasvanut siitä, mitä olin noin kaksikymmenvuotiaana.

Esimerkiksi kaksikymmenvuotiaana en olisi kuvitellut, että suunnittelen Lapinlahdelle Päätalo-päiviä. Taustalla on se, että en itse ehkä jaksa ryhtyä kahlaamaan Päätalon tuotantoa läpi, vaan laiskuuksissani kuuntelisin mielelläni vaikkapa Kansan Uutisten Päätalo-blogistia Kai Hirvasnoroa.

Isälleni piti aina hankkia isänpäivälahjaksi uusin Päätalo. Kun Päätalo lakkasi kirjoittamasta, isäni, hänen aikalaisensa, oli valmis kuolemaan. Sisareni keskimmäinen lapsi tutkiskeli isoisänsä maailmaa työskentelemällä Kalle Päätalosta kertovan elokuvan roolittajana.

Hannu Kahakorven Päätalo-leffan apulaisohjaaja on kuopukseni kummi. Raahasin lapseni katsomaan ukkinsa aikalaisen elämästä kertovaa elokuvaa sillä varjolla, että kummi-Sari on ollut elokuvaa tekemässä. Kulttuurielämys oli lapsilleni kuitenkin aivan liian varhainen.

Muistan, kuinka pennut suunnittelevat käyvänsä nukkumaan lukion salilla penkkien väliin, sillä elokuva oli heidän mielestään "aivan sikatylsä". Lauantaisesta Badding-musikaalista lasteni lausunto kuului: "Täyttä paskaa!"

Vielä minä nämä pissikset oopperaan raahaan. Tai Päätalo-päiville Taivalkoskelle. Siellä on jotain rokkiakin teemaviikon lauantaina.

Päätalo-päivät tulivat esille ensin Kaskikuusen kansalaisopiston porvarisrouvien kirjallisuuspiirissä ja eilen palatessamme Lapinlahden yrittäjien teatterireissulta. Ato-bussiyrittäjä Antti Ollikainen kertoi järjestäneensä retkiä Taivalkosken Päätalo-päiville, mutta on käynyt niillä esimerkiksi viime kesänä yksin moottoripyöräilemässä.

Ehkä on parempi roudata Lapinlahden Päätalo-ystävät bussille Taivalkoskelle kuin koettaa saada samaa porukkaa meikäläisen järjestämään kirjallisuustapahtumaan. Eivät tulisi kuitenkaan.