Yksinäisyyden maantiede

la 16.3.2013

Anna ja Matti lähtivät lentisturnaukseen Pieksämäelle. Aamu meni hyvin, vaikka uskaltauduin kuuden jälkeen jo alakertaan. Matti vain ihmetteli, mistä johtuu, että 13-vuotiaan lähtö kestää puolisentoista tuntia föönauksineen ja meikkaamisineen. Ei sellaista kuulema ennen vanhaan ollut.

Ei varmaankin Varpaisjärven Korpisen kylän Itäkoskella.

Kukaan ei polttanut päreitään ja Annakin oli edellisenä iltana pessyt itse pelikamansa. Kunniatehtäväni oli ripustaa ne kuivumaan. Sekään ei aina ole ihan selvä, että saan tehdä sen, sillä en kuulema osaa ripustaa pyykkiä niin, että se seuraavana aamuna olisi kuivaa.

Joskus ripustuksieni jälkeen Anna joutuu föönaamaan aamulla myös vaatteensa.

Teemme tänään Marian kanssa äiti ja tytär -reissun. Maria on menossa puoleksitoista viikkoa paskaan paikkaan, Mäntykankaan koululle, jossa joutuu olemaan samassa solussa kuin jotkut vähäpätöiset pikkupennut. Maria kuuluisi ikänsä puoleen yläasteelle - tuplasi ekan luokan.

Pitkän aikaa on jo tuntunut, että Marialla on mitta täysi. Saman kysymyksen kanssa painiskelee täkäläinen pakolaisopettaja. Hän pani merkille, että Marian ja Annan luokkatasolle olisi tulossa afgaanipoika, jolla kasvavat jo viikset.

Mariahan tietysti voisi olla asiasta innoissaan, mutta kovin omituiselle pojasta varmaankin tuntuu, kun luokkakaveripojat ovat häntä päätä lyhyempiä - lisäksi myös elämänkokemuksensa perusteella täysin toisesta maailmasta.

Tyttöjen kertoman mukaan Leonidin yläkerroksessa Työsuhteella asuva venäläispoika Fjodor on edelleen Matin ja Liisan koulun pihalla pääasiassa yksikseen.

Vähän aikaa sitten vilahti uutisissa tutkimus, jonka mukaan koulussa opettajat pitävät keskiluokkaisten perheiden lapsia sosiaalisina, myönteisinä ja kaikin puolin positiivisina. Vaikka olisi kuinka Kiva-projektit, Matin ja Liisan koulussa ei kaikki ihan niin hyvin kuin voisi ajatella.

Vammainen oppilas on koulussa kaikkien hierarkioiden alapuolella. Seuraavaksi tulevat maahanmuuttajalapset ja sitten romanit. Tai ehkä romanien ja maahanmuuttajalasten järjestys on päinvastainen.

Joka tapauksessa yläkoululaiset ovat lähtökohtaisesti ihailun kohteensa. Alakoululaiset saastaa. Pääosissa on hienovarainen rasismi, epäluulo ja pilkkoutuminen aina vain pienempiin ja pienempiin yksiköihin.

Matin ja Liisan koulun hiljaisesti siunattujen hierarkioiden vuoksi lahjoitimme Toivasen Minnan kanssa opettajainhuoneeseen Anne-Mari Soudon väitöstutkimuksen Arjen rasismi koulussa. Rasismin näkyvät muodot, kuten vitun vammaiseksi iponalleksi nimittely, saattaa olla jopa parempi kuin tympeä selän kääntäminen.

Jos joku sanoo, että olet vitun vammainen iponalle, voi aina sanoa vastaan. Voi sanoa esimerkiksi, että olet itse huomiohuora. Tai löydä nimittelijältä hampaat kurkkuun, kuten lasten isä teki, kun kuuli ryssittelyä. Epämääräiseen dissaamiseen, jonka tytöt, varmaankin myös Maria ja Anna, osaavat pienin elein, on vaikea puuttua.

Huivi

Merkinnän otsikko on laina Umayya Abu-Hannan Multikulti - monikulttuurisuuden käsikirjasta. Umayya Abu-Hanna on puolestaan lainannut kirjaansa otsikon Anja Snellmanilta Pelon maantieteestä. Käsikirjaan on päässyt viittaus myös Snellmanin Parvekejumalista.

Parvekejumalat oli myynnissä Varpaisjärven Siwassa pokkariversiona. Luin siitä pari sivua alusta. En päässyt eteenpäin. Tekstistä paistoi asenteellisuus. Olin hämmentynyt nuoruuteni lempikirjailijasta jo muutama vuosi sitten, kun piti valmistelemani alustus Kuopion demarinaisten sekä Pohjois-Savon vasemmistonaisten tilaisuuteen.

Pääsin paikkaamaan Maria Guzenina-Richardsonia (sd.). Demarinaiset olivat kutsuneet Guzenina-Richardsonin Kuopioon kolmatta kertaa eikä tämä tullut. Pirjo Hentelä (sd.) murisi, että tämän jälkeen ei kutsua puolueen misukalle sitten herukaan.

Minulle oli annettu otsikoksi Monikulttuurinen avioliitto. Onneksi alustusta rustatessani satuin lukemaan Voima-lehdestä Hanna Kuuselan artikkelin Kirottu huivi. Hanna Kuusela valmistelee kulttuurintutkimuksen väitöskirjaansa Lontoon yliopistoon.

Hanna Kuusela kirjoitti jo silloin - keväällä 2010 -, että kirjailija Snellmanin kirjan huivipakkomielle olisi jopa huvittavaa, ellei tämä olisi kirjoittanut aiemmin kolumnissaan muun muassa seuraavaa:

"Snellman on televisiossa puolitoista vuotta sitten todennut, että maahanmuuttovastaisuudellaan julkisuutta saaneelle Jussi Halla-aholle ”pitäisi antaa palkinto, hän on nostanut kissan pöydälle”. http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2010/numero-8/anja-snellman-riivattu-huivi

Lisänä Parvekejumalissa on suomalainen tyttö, joka kääntyy muslimiksi. Sehän nyt on aivan pahinta, mitä Snellman voi kuvitella.

Hanna Kuusela antaa meille ilmiöön väitöstutkimuksestaan termin kulturalismi. Umayya Abu-Hanna puhuu käsikirjassaan essentialistisesta käsityksestä. Essentialistisen käsityksen mukaan jokaisella vaikkapa kansalla on oma sisäänrakennettu olemuksensa, jonka mukaan kansat voidaan kasata erilaisiin hierarkioihin.

Umayya-Abu-Hannan lanseeraaman termin mukaan myös Lapinlahden Matin ja Liisan koulun oppilaat voidaan jakaa erilaisiin hierarkioihin. Alimpana ovat vammaiset oppilaat; kehitysvammaiset liikuntavammaisia alempana. Maahanmuuttajaoppilaat romanioppilaita hieman ylempänä.

Työväen- ja uustyöväenluokkaisten perheiden lapset pahnanpohjimmaisia ylempänä, mutta alempana kuin keskiluokkaisten perheiden lapset. Mielestäni asioista tulee alkaa puhua oikeilla nimillä ja sen jälkeen miettiä, miten hierarkioita voisi alkaa purkaa.

Demarinaisten tilaisuuteen tekemäni alustus lähti rullaamaan alustus- ja puhevihkooni, kun otin puheeksi huivin.

Meninhän itse Konevitsan luostarisaarelle ortodoksiseen miesluostariin 90-luvun alussa suurin piirtein minihame yllä ja kohottelin kulmakarvojani, kuinka nopeasti samassa työporukassa olleet Sanni ja Matleena vetivät saarelle tultaessa jo laivalla ylleen pitkän hameen sekä verhosivat hiuksensa huivilla.

No, ei minulla oikeasti ollut saarella mukanani minihametta. Mutta minihame oli ainoa hame, jonka hääpukuni lisäksi omistin. Ei mennyt kuin puoli päivää Konevitsassa, kun olin jostain löytänyt kankaanpalasen huiviksi sekä lainasin Sannilta ja Matleenalta hameen, jonka vedin farkkujeni päälle.

Niin. Minulta on tilattu blogimerkintä kasvatuksen kulttuurieroista. Tässä sitä pyörittelen. Ehkä se tulee rivien välissä vähittäisesti. Kärsivällisyyttä. Vähän aikaa tässä vielä menee, kun kypsyttelen.

Somalimuslimifeministi

Olen ollut jotenkin pinkeänä sen jälkeen, kun Umayya Abu-Hanna kirjoitti Hesariin artikkelin Lottovoitto jäi lunastamatta (HS su 30.12.2012). Totta kai minäkin ärsyynnyin artikkelista ensin hieman, mutta sitten minulle tuli olo: "Vittuun täältä Lapinlahdelta, Umayya Abu-Hannakin on päässyt karkuun Suomesta."

Ärsyynnyin Umayya Abu-Hannan artikkelista ensin sen vuoksi, että hän ei ottanut esille uuden kotimaansa ongelmia, kuten elokuvaohjaaja Theo van Goghin murhaa tai Hollannista karkotetun somalin Ayaan Hirsi Alin tapausta. Minäkin kirjoitin Ayaan Hirsi Alista ammoin jotain Salmettaren kolumnissani. Todennäköisesti tietämättä tapauksesta sen syvällisemmin.

Joka tapauksessa Theo van Gogh teki dokumentin somalialaisesta entisestä radikaalimuslimista ja nykyisestä oman uskonsa kieltävästä feminististä Ayaan Hirsi Alista - ja joutui marokkolaistaustaisen hollantilaisen murhaamaksi.

Olen koettanut Theo van Goghin tapauksesta kysellä lapinlahtelais-hollantilaiselta Willem van Zantwoortilta (kok.), mutta siinä vaiheessa, kun kysyin, oli englantini vieläkin tankeromaisempaa kuin nyt.

Joka tapauksessa kirjassaan Multikulti Umayya Abu-Hanna kirjoittaakin Ayaan Hirsi Alista. Hän syyttää somalifeministiä essentialismista - siitä, että tämä arvostellessaan islamia tuntuu ajattelevan, että jokaisella kulttuurilla on olemus ja arvo ovat muuttumattomia.

Nyt ymmärrän jotain! Poks, tuli ajatus. Poden vieläkin kovasti siitä, että ennen niin kovasti ihailemani Pekka Kuismin yrjösi päälleni Hitlerit, Stalinit ja Pol Potit. Tuli kurja olo siksi, että Kuismin paljastui yhteiskunnalliseksi essentilaistiksi ja kulturistiksi.

Hänen ajatuksensa mukaan vaikkapa sosialismi ja kommunismi ovat muuttumattoman pahoja ja vastenmielisiä. Kyse on vähän samasta ilmiöstä, kun Anna Kontula sanoi, että ateistien ja uskisten välinen dialogi on jossain mielessä mahdotonta. Toinen uskoo ja toinen ei.

Olisin kuitenkin toivonut edes jotain dialogia yhteiskunnallisista aatteista. Olen vakaasti sitä mieltä, että näin sitä edetään: "teesi, antiteesi ja synteesi." Ehkä 70-luvulla taistolaiset jankkasivat ja jumittuivat keskusteluissa, mutta nyt mielestäni vaistonvaraiset uusliberalistit ovat todella juuttuneet poteroihinsa.

Maria haluaa herätä. Jatkan tästä kohta.

Ayaan Hirsi Ali on mielenkiintoinen ja ristiriitainen tapaus. Pitääpä kysyä hänestä jossain sopivassa käänteessä somalialaiselta ystävältäni Mohamed Mursal Ibrahimilta. Voisiko olla, että saatuaan tavallaan poliittisen pakolaisen turvapaikan Amerikasta tällä ratsastetaan yhtä häikäilemättömästi kuin nyt Suomessa ratsastetaan Sofi Oksasella?

Ehkä siinä on syy, että Umayya Abu-Hanna suhtautuu Ayaan Hirsi Aliin niin vinosti. No niin, sanokaan nyt, että pitää lukea kirjoituskokoelma Neitsythäkki: Islam, nainen ja fundamentalismi. Sieltä kuulema löytyvät kummatkin Ayaan Hirsi Alin kirjat.

Neitsythäkin perusajatus on, että myös islam tulisi myös asettaa kritiikin kohteeksi, jotta se kokisi oman valistuskautensa. Hirsi Alin esseitä lukematta tuumaan tässä yhteydessä, että sama saisi koskea ortodoksisuuttakin. Ei kai sellainen ajattelu ole kulturalismia tai essentialismia?

Sitä paitsi Femen-neofeministien joukossa on myös islamkriitikoita, mutta neofeministit pitävät tarkkaan huolta siitä, että kritiikki tulee muslimitaustaisilta naisilta itseltään. (http://www.image.fi/artikkelit/alaston-ase)

Haqqi pääsi Berliiniin,
minä joskus jopa Siilinjärvelle

Melkein purskahdin itkuun myötätunnosta, kun aamulla luin Umayya Abu-Hannan Multikultista Haqqista, pienestä, hirveän ujosta ja kohteliaasta miehestä, joka asui Helsingin Kampissa, ehkä Suomen kansainvälisimmässä paikassa. Haqqi opiskeli päivisin yliopistolla ja tiskasi öisin ravintolassa.

Haqqi tuli kertomaan Umayya Abu-Hannalle, että oli päässyt käymään Berliinissä: "Se oli mahtava paikka, Umayya, se rauha, se rauha. Sain olla aamusta iltaan, joka päivä, missä tahansa ihan rauhassa. Kukaan ei sylkenyt, uhannut tai lyönyt."

Vaikka meidän perhettämme ei venäläistaustan vuoksi syljettykään, uhattu tai lyöty, inhoan tätä paikkakuntaa sen vuoksi, että lapseni joutuvat edelleen pelkäämään, että muut saavat tietää. Että muut saavat tietää heidän olevan puoliksi venäläisiä tai sitä, että heidän isänsä on kuollut.

Mikä tahansa tällä viheliäisellä paikkakunnalla saattaa johtaa dissaamiseen tai oikeastaan vielä pahempaa siihen, että ympärille muodostuu omituinen tyhjiö. Siksi haluan välillä pois. Hengittämään. Välillä vaikkapa Varpaisjärvelle Hartikaisen kalakauppaan tai Siilinjärvelle Pöljän Vitostuvalle kahvia hörppimään.