Madonna, huora ja duunari

pe 8.3.2013

Hyvää naistenpäivää! Printtilukijani Hannele lähetti tänä aamuna rohkaisevan naistenpäivätekstarin: "Tänään pitää olla madonna, huora ja duunari."

Vastasin, että olisin kaikkein mieluiten huora, muttei auta. On oltava uusduunari. Nostaa kuumeinen lapsi tietokoneen ääreen ja tuoda nenän alle Strepsilsiä sekä banaanijogurttia.

Madonnaa, vaikka olenkin synnyttäjä, minusta ei taida saada. Ei edes niin, että tunkisi minut lieden ja nyrkin väliin.

Poltin totaalisesti päreeni lukiessani uusinta Rauhan puolesta -lehteä (1/2013). Silmäni tosiaankin sokaisi vaihdevuotisen naisen mustaakin mustempi raivo (MJL to 7.3.2013 s. 2 Huomio sukupuolelliseen väkivaltaan).

Rauhanlehdessä oli juttu helsinkiläisestä taiteilijasta Jouko Ollikaisesta, joka tuotteisti vaimonsa väsymyksen. Kun vaimo kahden lapsen synnyttämisen jälkeen, oli purskahtanut itkuun siitä, että kotitöitä voitaisiin jakaa, taiteilijamies oli alkanut maalata itkeviä Maria-ikoneita leikkulautoihin, patakintaisiin, juuriharjoihin ja värttinöihin.

Taiteilija oli ihaillut yli kaiken omaa äitiään. Tämä oli kasvattanut seitsemän lasta, pessyt nyrkkipyykkiä ja tehnyt remonttihommia. Isä oli käynyt töissä. Eivätkä isän hermot olleet kestäneet remonttihommia.

Niin. Itkevät madonnathan ne siinä tilanteessa auttavat, kun vaimoon iskee hervoton vitutus epäoikeudenmukaisuuksista. Vaikka taiteilija kirjoitti hurskaasti olevansa itkevien madonnojensa äärellä nöyrä, minä olin kyllä lukenut jutun aivan toisin.

Voi peräpukama sentään, miten heikko suomalainen mies.

Älkääs, kuulkaas kutistako meitä, miehet!

Kuules, kuvataiteilija Jouko Ollikainen, kun perheen madonna huomauttaa kotitöiden jaosta, on tartuttava juuriharjaan ja pyykkilautaan. Jos nimittäin ei halua seuraavan boheemin kapakkikierroksen ja oman ajan hyödyntämisen jälkeen löytää jälkikasvuaan kaivosta.

Tai sitten painuttava tundralle teurastamaan hylkeitä sellaisella intensiteetillä, että nainen voi palkata itselleen kotiapua ja tehdä omia töitään. Jos kotitöiden jakaminen ei nappaa, niitä pitää jakaa kodin ulkopuolelle.

Itse asiassa pyykkilaudan ylälaudoituksesta kurkisteleva Ollikaisen itkevä madonna ei taida ollakaan nainen, vaan taiteilijan alter ego.

Taiteilijahan pelkää selvästi naaraansa mustaa raivoa, mutta kutistaa tämän itkeväksi madonnaksi.

Ja isät menivät naimisiin oikein joukolla

Ystäväni Emma kysyi taannoin minulta, miksi klikkasin itseni irti Suomen ortodoksisesta kirkosta. Uskovainen olen edelleen ja ällöttävän raitis sellainen vielä kaiken muun kammoittavan lisäksi.

Klikkasin itseni irti, kun siihen tarjoutui oiva mahdollisuus.

Minulta oli lakkautettu lehti alta. Eikä kukaan kehdannut kertoa sitä minulle, päätoimittajalle. En minäkään käynyt neuvottelemaan siinä vaiheessa kenenkään kanssa, erotako vaiko eikö. Tiedän kyllä, että ortodoksisen periaatteen vuoksi kaikista tärkeistä ja myös vähemmän tärkeistä kysymyksistä pitää keskustella hengellisen ohjaajan kanssa.

Aivan upea periaate, mutta kun se ei ole ainakaan minulla toiminut. Nimittäin rippi-isänikin oli riisunut viittansa ja mennyt naimisiin.

Myös todellinen hengellinen ohjaajani, joka minut ihan alunperin oli saattanut Suomen ortodoksisen kirkon liepeille, oli menossa naimisiin ja jo siinä vaiheessa palveluskiellossa - en sitä tosin tiennyt.

Lisäksi muuan kunnioittamani ortodoksi-isähahmo oli siirtymässä uittamaan varpaitaan kreikkalaisessa merivedessä. Mulkvist tosiaan, mutta tämän sanon täydellä rakkaudella.

uistan hetken, kun menin Kuopion ortodoksiselle seurakuntasalille ja tapasin ensimmäistä kertaa rippi-isäni entisestä vaimostaan eronneena miehenä ja uuden onnen löytäneenä miehenä. Käveli suurin piirtein lattian jalkalistoja myöten, etteivät katseemme olisi kohdanneet.

Tervehdin ja koetin viestittää pääni yläpuolella olevalla ajatuskuplalla, että ei haittaa, ymmärrän sinua täysin. Olinhan joskus ollut seurakuntalaisen ominaisuudessa läsnä, kun rippi-isäni entinen vaimo tuli Pielavedelle Petrun kirkon johonkin juhlantapaiseen.

Vaimo suhtautui aviomieheensä hyytävästi, kylmästi ja julmasti. Samaa hyytävää kylmyyttä suhteessa mieheensä olin huomannut kunnoittamani isän lasten äidissä 90-luvulla.

Ymmärrän myös hyytävää kylmyyttä uhkuvia mustan raivon vaimoja, se nyt tässä sanottakoon. Kyseiset mustan raivon sokaisemat naiset olisivat varmasti nähneet miehensä mieluummin juuriharja kädessä edes joskus kotona kuin suitsutusastia elegantisti sormissa seurakuntansa ihailemana.

En edes käy tässä kertomaan kovin yksityiskohtaisesti, miten epätoivoisesti etsin itselleni rippi-isää.

Juoksin perässä, lähetin tekstareita, koetin varata aikaa katumuksen sakramenttiin, tulin katumuksen sakramenttiin, lähdin pettyneenä kotiin ilman sakramenttia, sillä huomasin, että rippi-isäkseni ajattelemani pelkäsi minua ja keksi koko ajan kiireitä, jotta ei olisi tarvinnut kohdata.

Ei varmaankaan halunnut kuulla elämästäni. Tiedän. Elämäni on aika karmeaa kuunneltavaa.

Elämäni hyödyllisenä hölmönä

Se, että on ensin kahden ortodoksisen lehden päätoimittaja yhtä aikaa ja jemmaa koneellaan kolmatta toivoen, että kukaan ei muista sitä, piti Kirkon hallinnollisena jäsenenä monta vuotta. Olin henkisesti irtautunut seurakuntayhteydestä jo siinä vaiheessa, kun isä Jyrki Ojapelto minut pikapikaa Kirkkoon liitti.

Isä Jyrkille tuli kiire. Olimme muuttamassa pois Pielavedeltä. Isä Jyrki aavisti, että Iisalmen ortodoksisen seurakunnan jäsentä ei minusta ikipäivänä tulisi.

Jaa niin, mistä seurakuntayhteydestä olin henkisesti irtautunut? Eihän sellaista Suomen ortodoksisessa kirkossa ole.

Tai minä en ainakaan tuntenut hetkeäkään sellaista siinä vaiheessa, kun olin Kirkon jäsen.

Kaikkein oudointa oli, että yhteys oli voimakkainta silloin, kun en vielä ollut jäsen. Tulkitsin sen niin, että ei-vielä-jäsenenä olin potentiaali, jonka ajatukset olivat pirteitä ja uusia. Kyllä, kyllä, olin metropoliitta Ambrosiuksen piirien liepeillä 90-luvun alussa Kuopiossa. Kyllä, kyllä, olin hyödyllinen hölmö.

Kun sitten olin jäsen, en niin kiva enää ollutkaan. En ollut enää potentiaali. Eikä minulle tarvinnut olla mairea. En enää nimittäin kirjoittanut maireita juttuja Suomen ortodoksisesta kirkosta valtamediaan. Tuli hieman sellainen olo, että siinä vaiheessa oli saatava Kirkkoon jäseniä hinnalla millä hyvänsä.

Huomasin monia epämiellyttäviä seikkoja Suomen ortodoksiesta kirkosta. Esimerkiksi sen, että Suomen ortodoksinen kirkkokin oli imaissut itseensä uusliberalismin. Lukekaa Kirkon henkilöstösuunnitelma. Siellä ne periaatteet ovat kaikki. Kepit ja porkkanat. Hyi helvetti sentään.

Uusliberalistien mielestä potentiaalit ovat kivoja. Ei-potentiaaleja voidaan potkia tyynesti sivummalle, jotta tulisi tilaa aina vain nuoremmille ja enemmän potentiaaleille kivoille.

Kirkon henkilöstöohjelmassa puhuttiin muistaakseni, että henkilöstölle annetaan sopivasti haasteita. Juuri sillä hetkellä, kun sen luin, vaistosin, että homma on menossa suuntaan: Kirkon työntekijä heitetään seinään ja arkkipiispan sihteerit, ne lukuisat Kuopion pääkonttorille palkatut viranhaltijat, katsovat vierestä ilakoiden, pitävätkö Kirkon työntekijän kynnet vai valuuko märkä läntti alas kynsien hitaasti irrotessa työntekijän sormenpäistä.

Katsokaa nyt Suomen ortodoksista kirkkoa. Kuinka monta kummallista erottamista pitää vielä tapahtua? Kyse on raa´asta pelistä. Selviytyjistä Malesiassa. Kyse on vähenevistä verovaroista ja siitä, kuka lähtee ja kuka saa jäädä.

Näin Solean vuosinani läheltä pari todella karmeaa tapausta. Yhdet todella motivoituneen työntekijän potkut seurakunnan varojen ehdyttyä ja yhden ajojahdin, jossa teki mieli huutaa, että tiedän, tiedän, syitä on molemmissa osapuolissa, mutta lakatkaa nyt herran tähden kiusaaamasta vanhaa miestä.

Ei minusta olisi ollut Valamon igumeni Sergein ällistyttävään mielentyyneyteen. Kun igumeni siirrettiin syrjään, hän vain asettui asumaan rivimunkin keljaan ja pyysi maailmasta tuliaiseksi vasaraa, jotta saisi nakutettua ikoninaulat seinään.

Pelkeleen vellihousut!

Petyin Suomen ortodoksiseen kirkkoon hallinnollisena järjestelmänä. Mistään universaalista kaiken kosmoksen käsittävästä ortodoksisesta kirkosta tai Kristuksen ruumiista en ole eronnut. Kukas sitä maailmankaikkeudesta eroa voisikaan ottaa?

Solean toimituskunta muutti muotoaan niinä vuosina, jona olin lehden päätoimittaja.

Kun vanhan liiton kirkkoherrat olivat siirtyneet eläkkeelle, tunsin, että Soleaa ei kukaan kaipaa. Se oli täyttänyt tehtävänsä kuutosseurakuntien yhteenhitsauksessa. Soleaan alettiin suhtautua niin, että se oli maallikkovoimin - maallikolla tarkoitan tässä ei-toimittajia - aikaan saatettu kyhäelmä.

Kirkko kaipasi jotain journalistisempaa. Niin minäkin.

Olin päätoimittaja, mutta en kirjoittanut lehteen mitään. Arvelin, että näin on parempi. Veli Kimmo Kallista kiusasin sähköpostitse sillä, että jos hän ei saa arkkipiispalta nyhdettyä pääkirjoitusta, seuraavan pääkirjoituksen kirjoitan minä.

Sillä tavalla sain moessa kohtaa vipinää aikaiseksi. Lahjonta, uhkailu ja kiristys, olettehan kuulleet tästä Pyhästä Lasten Kasvatuksen Kolmiyhteydestä.

Kuvia joskus otin. Muuan kansikuvistani päätyi arkkipiispan kassiin. Siis sellaiseksi aplikoiduksi tai kirjailluksi systeemiksi. En tarkalleen ottaen tiedä kassintekotekniikkaa, mutta annoin suunnittelijalle vapaat kädet ja kuvani käyttöoikeudet.

Toisaalta Solean asetelmat olivat niin herkulliset, että päätin aina monien heikkojen hetkien jälkeen jatkaa ja jatkaa. Vaikka tein työtäni alta torihintojen ensimmäiset kuusi vuotta. Olin päätoimittaja, mutta minulle tarjoutui tilaisuus olla jonkinlainen muutamien seurakuntien taustapiru. Sehän oli äärimmäisen kiehtovaa.

Oli selvitettävä jos minkälaista kahnausta, jotta joistain seurakunnista ylipäätänsä olisi tavara lehteen tullut. Siinä vaiheessa kyllä mietin, mitä ihmettä piispat tuhansien eurojen valtion maksamilla kuukausipalkoillaan tekevät.

Mielestäni joistakuista seurakuntien ongelmista olisi heidän pitänyt kantaa kuukausipalkkansa eteen huolta - eikä minun alipalkatun, jolla ei siinä vaiheessa ollut juurikaan johtamiskokemusta. No, sen seitsemän vuoden jälkeen oli. Kiitos vuosista ja kokemuksesta. Se on sanottava.

Kestin jossain vaiheessa pestini sillä perusteella, että kirkolliskokous näytti ottavan Kirkossa ohjat käsiinsä. Ja ajattelin, että tämän kirkolliskokousvälin vielä jatkan päätoimittajana alle torihintojen. Sitten jatkoin seuraavankin, kun kuviot kääntyivät äärimmäisen kiintoisiksi.

Nyt luin isä Hannu Pyykkösen Happy 1 -nettisivuilta seuraavan kohdan: "Suomen ortodoksinen kirkko on ottanut hallinnollista mallia mm. Suomen luterilaisesta kirkosta ja nyt viimeisimmässä muutoksessa kirkolliskokouksen toiminta on kuin Eduskunnan toimintaa lähetekeskusteluineen, valiokuntineen, ensimmäisine ja toisine käsittelyineen ja täysistuntoineen." http://happikaappi.blogspot.fi/

Ilmankos kirkolliskokouksen maallikkovetoisuus alkoi kiinnostaa. 

Solea oli hyvä johtajakoulu. Koko touhu oli täysin absurdia ja sellainenhan piti katsoa hamaan loppuun asti.

Minullahan ei ollut mitään ulkoista auktoriteettiä päätoimittajana. Olin ikäistäni nuoremman oloinen, sinne tänne sännähtelevä perinjuurin nainen, vaikka viimeisinä Solea-vuosinani minulla kasvoivat jo tuuheat viikset. Onneksi toimituskunnassa loppuun asti oli rauhallinen hahmo, jota kohtaan säilytin kunnioitukseni.

Joskus toimituskunnan kokousta johtamassa tuli olo, että istun vellihousulauman kanssa. Ajattelin, että anna mun kaikki kestää tämä nauramatta ääneen. Päätoimittajan piti nimittäin tehdä kaikkensa, jotta ei olisi vaikuttanut siltä, että hän johtaa systeemiä.

Mutta itse asiassa. Minulla valitettavasti oli kaikki langat käsissäni. Sitä vain ei missään nimessä siinä mimosanherkässä miesporukassa saanut sanoa ääneen tai paljastaa. Joukossa oli myös niitä kuuluisia homoherkkiä, joiden todellinen itsetunto oli nollilla.

Nyt te kaikki sitten sanotte, että vihaan miehiä.

Se ei pidä paikkansa. Tragediani on, että rakastan miehiä. Myös niitä homoherkkiä mimosoja, jotka vain etäisesti näyttävät miehiltä. Onneksi olen jo sen ikäinen, että miehet ovat lakanneet rakastamasta minua. Voin louskuttaa kaikessa rauhassa pelkäämättä, että menetän naisellisen kiinnostavuuteni. Olen sen jo menettänyt.

Jumalansynnyttäjät eivät nyyhkytä

Loppujen lopuksi liian moni asia Suomen ortodoksisessa kirkossa alkoi ärsyttää. Esimerkiksi suhtautuminen homoavioliittoihin ja koko kysymyksen kaksinaismoralistisuus. Otan edelleen sulkana hattuuni, että myös minusta on kanneltu Moskovan patriarkaattiin. Olinhan Suomen ortodoksisen kirkon työntekijän ominaisuudessa kuuluisalla Yhteys-listalla.

Ja Yhteys-listastahan Suomen ortodoksifundamentalistit kantelivat Moskovaa myöten. Huima juttu!

Niin kamikaze en kuitenkaan ollut Aamun Koiton päätoimittajana, että olisin kaivanut verta nenästäni homoilla. Edeltäjäni sen teki ja sai itsestään herjaussivut nettiin.

Sen sijaan naiskysymyksellä kaivelin. Ja syvältä kaivelinkin. Petyin samalla älykkäisiin naisteologeihin. He myös osoittautuivat pelokkaiksi. Varmistelivat asemaansa ja sitä, että pätkä- sekä silpputyötä organsaatiossa riittää heille jatkossakin.

Ehkä on julmaa moittia heitä siitä.

Kukaan heistä ei suostunut kirjoittamaan Aamun Koiton naisnumeroon mitään. Kirkon kasvatusasiain koordinaattori Sirpa Okulov kirjoitti artikkelin, joka mielestäni oli hyvä ja käytännön teologinen. Sen otsikko oli "Paljon on ollut naisten varassa" (AK 11/2009)

Naispappeusasiaa voi ajatella käytännön työnjaon kannalta. Jopa minulle se olisi ihan okei. Nainen synnyttää, imettää ja hoivaa. Mies jouksee tundralla, seurakunnan paimenena, restaurointimestarina, kaivostyöläisenä.

Tai oikeammin ajattelen näin, että ideaalitilanteessa perheessä, jota ei todellakaan tarvitse ajatella perinteisesti, pitää jakaa töitä. Ettei yhden tarvitse tehdä kaikkea. Jos mies on omimmillaan keittiössä, olkoon hän keittiössä. Jos kumpikaan ei ole omimmillaan keittiössä, syötäköön perheessä eineksiä tai ulkona.

Taiteilija Jouko Ollikaisen kirjoittamassa jutussa "Itke Pyhä Äiti maalman muutu ei" ottikin aivoon kirjoittajan mukanöyryys. Hän kirjoitti kuin itsestäänselvyytenä, että vaikka vaimo kuinka nyyhkyttäisi, mies vain etsii itselleen aikaa ja saa olla olkihattuinen hieman hassu taiteilija.

Roiskautan tämän nettiin raakaversiona kaikkine epäjohdonmukaisuuksineen ja kirjoitusvirheineen. Omaishoidon lomittaja tuli. Pääsen täältä kulkutautisairaalasta äitikoiran kanssa hiihtämään. Perheen kaivostyöläinen nukkuu yläkerrassa painuakseen taas ensi yöksi maan alle.

Jatkan väliotsikon alta Nyyhkyttävät Jumalansynnyttäjät loppuun myöhemmin. Sillä aikaa voitte miettiä, mitä Sirpa Okulov sanoi jutussaan sellaista, mikä sai toisen Sirpan, Korialan, Valamon kansanopiston rehtorin, loukkaantumaan.

No niin. Nyt on äitinartun kanssa hiihdetty. Nuori Muru joutui jäämään kotiin, sillä kahden koiran kanssa suostun römyämään jäällä vain aamu- tai iltahämärissä.

Sirpa Okulov kirjoitti tilaamassani Aamun Koiton naisjutussa seuraavasti (11/2009): "Miehet ovat jättäneet rukoilemisen sekä käytännön työt naisten hartioille ja kohta tuleekin olla huolissaan nimenomaan miesten asemasta Suomen ortodoksisessa kirkossa."

"Perinteen taustalla on myös tehtävänjako: mies palvelee, nainen synnyttää."

Kun Aamun Koiton toimitus oli Kuopiossa kirkollishallituksessa nuhdeltavana, kimitti toimituskunnan jäsen, Valamon rehtori, jonka Aino Nenola olisi tahtonut joskus äänestää arkkipiispaksi, minulle tästä kohtaa juttua. Lause oli loukkaava hänelle, naisena, joka ei ole synnyttänyt.

Kun sen kuulin, istuin kirkollishallituksen tuomioistuimen edessä pää pyörällä. Voiko tällaista olla? Valamon kansanopiston synnyttämättömälle rehtorskalle ei ilmeisesti ollut tullut mieleen, että voisi äitiä koko maailmaa, kun ei ole omia lapsia.

Sama rehtori tuli toimituskunnan kokouksessa pöydän yli; päätoimittajalla pitää olla myös tulosvastuu. Hieno juttu, rehtori vain ei vaivautunut ottamaan selvää, miten nukkemainen päätoimittaja olin - ja millaisin työehdoin.

Yläpuolellani oli Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunnan toiminnanjohtaja sekä ylipäätoimittaja Jyrki Härkönen, joka siinä vaiheessa johti koko kirkkoa. No, minä jatkoin loppuun valitsemallani linjalla, sillä ketään muutakaan ei sen palaverin jälkeen ollut tarjolla.

Valitsemani linja oli se, että jos ette minusta muuta muista, muistatte pääkirjoitukseni.

Naisen seksuaalisuus ja kanoninen lainsäädäntö

En todellakaan ole sitä mieltä, että naisen on oltava äitimäinen ja miehen isämäinen, mutta työnjaon kannalla olen. Olen sillä kannalla, että duunit perheessä ja seurakunnassa pitää jakaa tasa-arvoisesti. Myös valta tulee jakaa tasapuolisesti.

Jos naiset ovat Kirkossa äitejä, ok, mutta naisille tulee antaa myös valtaa sekä palkkaa. Mikäs se sellainen juttu on, että vain isyydestä saa rahaa? Nythän on niin, että seurakunnissa riittää palkkaraha vain papeille. Miehillä on Suomen ortodoksisessa kirkossa sekä rahat että valta.

Näppärästi toimittu.

Ja koska kukaan ei koskaan vaivautunut kertomaan mitään kanonisesta lainsäädännöstä - Jyrki Härköstä ja isä Bogdan Grosua lukuun ottamatta, mikä heidän kunniakseen nyt tässä mainittakoon - otan oikeuden omiin käsiini. Tai jos kanoninen lainsäädännön joku mainitsi, mainitsi hän sen tyyliin: "Te tyhmät ette siitä mitään tiedä. Ettekä tule tietämäänkään."

Meitä ortodoksisen kirkon jäseniä varjeltiin tiedolta. Ehkä jotkut ajattelivat niin, että tieto lisää tuskaa. Kuunnelkaa vain kaunista kirkkomusiikkia, haistelkaa suitsukkeita, katselkaa aikansa sarjakuvia eli ikoneita, mutta pysykää herran tähden poissa tiedon lähteiltä, ettette käy häiritseviksi.

Avioliitto lienee keksitty sen vuoksi, että lapset tulisivat kasvatetuiksi. Promiskuiteetti voi paikallaan siinä vaiheessa, kun lapsia ei vielä ole. Jos ei olisi promiskuiteettia, voisi moni lapsi jäädä vain pilkkeeksi potentiaalisen äidin silmäkulmaan.

Mutta jos lapset kasvavat onnellisiksi viidakon bonobojen tapaan, on sekin ok. Bonobojen yhteisössä on kuulema useita uroksia ja naaraita ja kaikki naaraat parittelevat useiden urosten kanssa ja päinvastoin. Bonobot parittelevat myös saman sukupuolen edustajien kanssa.

Ihmisillä on kuitenkin ollut vuosituhansein ajan taipumus järjestää yhteisön asiat toisin kuin bonoboilla. Eikä promiskuiteetti ei ole meikäläisen juttu, sillä tiedän, että sallin sen itselleni, mutta en esimerkiksi Matti Valkoselle.

Tässä kohtaa tullaan naisen seksuaalisuuteen. Nartun elimistöhän sen loppujen lopuksi päättää, kenelle tämä kääntää häntänsä sivuun. Siinä kohtaa alfauros voi vain heiluttaa epätoivoisesti omaa häntäänsä.

Ehkä kirkkoisät kokouksissaan loivat kanonit sen vuoksi, että jotenkin käsittämätöntä naista oli hallittava.

Ortodoksisten ikonien naiskuva on mielestäni aivan liian kliininen. Pidän yli kaiken sanasta Jumalansynnyttäjä, sillä se viittaa lihallisuuteen. Lihassa ei ole mitään pahaa. Henkeä ei voida siitä erottaa. Synnytyksestäkään ei voi puhua ilman eritteitä. Synnytys on verta, kyyneliä ja suolenpätkiä.

Ne eivät kliinisissä Jumalansynnyttäjäkuvissa näy.

Härnään vielä. Jumala loi ihmiselle seksuaalisen halun sen vuoksi, että ihminen lisääntyisi. Lukekaa vaikka Huvfudstadsbladetin entisen toimittajan Erik Wahlströmin Jumala. Siinä Vanhan Testamentin Jumala katsoo pettyneenä paratiisissa lojuvaa, laiskaa Adamia.

Alkuperäiseltä Adamilta puuttuivat vietit, mutta eihän sillä ollutkaan mitään väliä, sillä banaaneita ja mangoja riitti.

Kabbalan mukaan Aatami yhtyi ensin eläimiin, mikä oli paimentolaiskansoilla yleistä. Ymmärtäähän tuon, jos paimentolaiskansoilla erämaassa ei muuta ollut tarjolla. Eikös eläimiin yhtymisestä säädetä jotain kanonisessa lainsäädännössä? Näin olen antanut itseni ymmärtää, mutta eihän meille maallikoille kerrota.

Siihen aikaan ei ollut Kellogs-muroja tarjolla jarruineen, kuten amerikkalaissotilaille.

Ja sitten Lilithiin. Lilith kuitenkin kieltäytyi pitämästä Aatamia herranaan, alistumasta tälle. Lilith piti karkottaa paratiisista ja tilalle luoda sopuisampi Eeva. Kanonisessa lainsäädännössä on esimerkiksi papeilla naimisiinmenosääntöjä. Näyttelijätärtä ei tule ottaa vaimoksi.

Näyttelijättäret kun olivat temppeliprostituoituja. Miksei näitä asioita saa avata kirkkokansalle niiden oikeilla nimillä? Kertoa, että näin täällä kanonisessa lainsäädännössä lukee ja tätä tarkoittaa ekonomia tämän kohdan sovelluksessa.

Luin nimittäin nyt Mitro Revon tapauksen vuoksi kirjoitetun kanonkirjoituksen vanhasta Aamun Koitosta (AK 12-13/2009). Kirjoituksen otsikko on "Kanoneissa on historian kokemuksen viisautta".

Artikkelissa selostettiin hyvin lainsäädännön synty sekä ekonomian periaatteet, mutta siitä puuttui jo silloin kaipaamani konkretia.

Töitä kaikille!

Kun lapset on tehty, vanhemmat keskittyköön kumpikin omilla lahjakkuuksillaan lasten ruokkimiseen ja kasvatukseen. Minusta on aivan sama, onko lapsella ympärillään kaksi isää tai kaksi äitiä, yksi isä ja koko kylä tai yksi äiti ja isoäiti. Pääasia on, että porukkaa on riittävästi.

Työtä lapsissa riittää kiitettävästi kaikille.

PS. Tämä vuodatus on omistettu isille Mikko Kärki ja Jyrki Ojapelto, jolle toivon kaikesta sydämestäni onnea. Olette sen molemmat ansainneet, jos sallitte, että tällainen kierosilmäinen komukka sen sanoo. Kirjoitus on omistettu myös isä Hannu Pyykköselle, joka on oikeasti mulkvist ja taitaa tykätä itse itselleen keksimästä ilmaisusta. Omistan kirjoituksen myös isä Erkki Vesteriselle, joka kelpuutti minut mainintana kirjaansa Matkalta luostariin - runoja ja kirjeitä. Omistan kirjoitksen lisäksi luterilaiselle isä Paavo Lounelalle, joka arveli, että palaan vielä ortodoksisen kirkon suojaan.

En tiedä. Toistaiseksi olen tyytyväinen, helpottunut ja vapaa universalisti.