"Mie olen kyllä sitä mieltä,
että sama Jumala on meillä kaikilla."

su 3.3.2013

Ystäväni Emma Virkki kertoi sähköpostitse, että Konevitsan zen-buddhalainen leipuri Sergei Toptshij on kuollut. "Ollos iäti muistettu..."

Sergeitä sanottiin lyhyesti Topiksi. Muistan erään hopeanvärisen yön Laatokalla, kun joku koiranpiru louskutti koko yön läpi niin, että luostarissa ei nukkunut ketään. Valehtelematta kesäyön valaistus oli kiiltävää hopeaa ja lähdin Punaisesta Hotellista kävelemään rantaan, jotta en olisi käynyt kuristamassa luostarikehälle lukittua rakkia.

Tiedän nyt, että jossain luostarin rakennuksista oli kiimainen narttu ja kehällä keskeytyksettä sitä kutsui jonkin vieraan uroskoira. Ymmärrän nyt myös, miksi luostareissa ja kirkoissa suositaan kissoja, mutta koiria ei.

Menin luostarisaaren laivalaiturille. Laiturin nokassa jooga-asennossa istui leipuri Top. Moikattiin, mutta en häirinnyt hänen meditaatiohetkeään. Palasin takaisin Punaiseen Hotellin ja nukuin miten kuten yön.

Jokunen aika sitten sain viestin Vainikan Riitalta. Yhteinen Venäjän-kävijäystävättäremme Helga Lewis oli myös kuollut. Helgalla oli  sama syntympäivä kuin Annalla; hän vain oli syntynyt 70 vuotta aiemmin.

Kirjoittelimme käsin perinteisiä kirjeitä Helgan kanssa ja jossain Konevitsa ry:n kokouksessa olimme Helgan luona yötä. Hän asui pienessä talosessa lähellä Helsinkiä. Talosen pihalla oli pikkuruista pienempi vierasmökki, jossa Riitan kanssa nukuimme.

Loppuvuosina Helga oli vaihtanut miesystävänsä Rayn johonkin palvelukodin adonikseen. Helga ei mennyt edes pikku postilaatikolleen meikkaamatta. Muistan, kuinka Viipurissa notkuimme baaritiskillä - Helga kikkarat ojennuksessa ja kulmakarvat piirrettyinä veteli tupakkaa kuin korsteeni - ja Vainikan Riitta mietiskeli teologisia syviä: "Mie olen kyllä sitä mieltä, että sama Jumala on meillä kaikilla."

Siihen ei minulla ainakaan tullut mitään lisättävää, vaikka myöhemmin opiskelinkin teologiaa kesäyliopistossa.

Ketä meitä saman ystäväpiirin ihmisiä on mennyt?

Ensimmäisenä kuoli Korhosen Arja, venäjän kielen kääntäjä ja yliopistokirjaston hoitaja Kuopiosta, sitten vanha setä Joel Lehtonen, seuraavaksi Paulon mamman Jussi, välissä Konevitsan sähkömies bezbodobnyij, jostain syystä kyvyttömäksi sanottu, Laatokan jään läpi putosi telaketjuraktoreineen traktori-Sergei, kissa-Sasha kuoli Pietarissa, Pennasen Kaija syöpään keväällä 2004 ja Purhosen Lasse MBO:hon 16.10.2009 (syntymäpäivänäni).

Maria pani merkille, että Lassen muistotilaisuudessa itki eniten entinen puoliso Jussi. Lassen jälkeen Sasha Antonov. Ja viime elokuussa kuoli Leonid.

Odotetut jutut

la 2.3.2013 kirjoitettu tämän päivän merkintä

Uusimmassa Matti ja Liisa -lehdessä oli kauan odottamani juttu Suomen juutalaisten rabista Simon Livsonista. Simon Livson on kotoisin Varpaisjärven Korpijärven kylästä. Hänen isänsä on Ariel Livson, Muumi-Dennis Livsonin veli, ja äitinsä Marion Rungin sisko.

MInusta Korpisen kylä on mielenkiintoisista mielenkiintoisin. Tuleehan sieltä suunnalta muun muassa Ylä-Savon subcomandante Marcos, anarkisti, jonka yhteystiedot saatte minulta, jos tekee mieli haastatella.

Niin, kuulitko Jukka Peltokoski ja commons.fi? Muista nyt jututtaa yläsavolaista kasvonsa A-Studioilta kätkevää aktivistia.

Mutta Simon Livsonin haastattelu oli hyvä. Hyvä oli myös taannoin juttu mielenterveyskuntoutujien hoitokoti Virkusta. Virkku-jutussa oli vain vähän onnettomat kuvat, mutta yhteisöhoivaperiaate tuli jutussa oivasti esille.

Viimeisimmässä Puumala-lehdessä oli vanhan kunnanlääkärin Tauno Halosen haastattelu. Olemme palanneet perusterveydenhuollossa 70-luvun alkupuoliskolle. 80-luvulla Puumalassa oli seudun edistyksellisin terveyskeskus.

Muutenkin 80-luvulla asiat olivat Puumalassa hyvin. Isäni oli äidin omaishoitaja ja äidillä oli aina paikka Puumalan terveyskeskus-avopalvelukeskuksessa, jos isälle tuli vaikkapa sotaveteraani- tai astmakuntoutus - tai jokin sellainen reissu, johon äitiä ei voinut ottaa mukaan.

90-luvulla kaikki mureni. Tai murennettiin. Ideologisista syistä. Onneksi sekä äiti että isä ehtivät kuolla ennen vanhusten hoidon todellista rappiotilaa, joka on nyt iskemässä.

Puumala-lehden ja kaikki Puumalan puolesta Jukka Summanen kirjoitti parisen vuotta sitten osuvan kolumnin Puumalan terveyskeskusyhteistyöstä Mikkelin kanssa. Summanen kertoi siinä, miten hänen vanhaa äitiään pomputeltiin Mikkelin sairaalan ja Puumalan väliä ja miten vanhuksen kunto heikkeni siirto siirrolta.

Mazzarellen marraskuu

Taannoisena perjantaina, jolloin Kysin silmäpolilla pupillini levitettiin niin, etten nähnyt koko päivänä kunnolla lukea, törmäsin Sektorin Kilokirjaan odottelemaan Koskelan Jussia kanssani lounaalle. Jouduin ostamaan Merete Mazzarellan Marraskuun, sillä en kyennyt takakannesta lukemaan, että Marraskuu sisältää tarinoita.

Rakastan Mazzarellan omaelämäkerrallista henkevyyttä. Enkä erityisemmin pidä tarinoista.

En ymmärrä, miksi kirjailijan pitää kuvitella maailmoja sanoakseen jotain. No, ehkä en vain ymmärrä sitä, että kaikki kirjaiiljat eivät suinkaan elä maagista realismia, jotta voisivat kirjoittaa omasta elämästään.

Kuumepäivinäni hotkaisin Mazzarellan tarinat. Olen nyt ylen tyytyväinen, sillä ilman silmätippojen väliaikaista lukusokeutta en olisi kirjaa tullut mukaani poimineeksi.

Muuan Marraskuun tarinoista kertoi nuoresta pohjalaisesta suomalaistytöstä, hyvin koulutetusta, mutta jollain salaperäisellä tavalla onnettomasta. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että tyttö on syntyisin Vöyriltä. Tämä pestautuu New Yorkiin kansainvälisen rahoitusalan yritykseen puhelinneuvojaksi.

Yrityksen puhelintytöt eivät sitten neuvo. He äänittävät joutavia fraaseja, kuten "Hi I´m Mette from Sveden. I study literature." nauhalle. Nauhaa soitetaan asiakkaille, jotka näkevät puhelintytöt nettikameralla tietokoneiltaan, mutta varsinaiset sijoitusneuvot antavat ihan jotkut muut.

Tyttöjen piti hymyillä nettikameralle. Yrityksen mainoslause kuului "Palvelua, jolla on persoonallisest kasvot".

Tuli niin elävästi mieleen, kun raksaliikkeen vakuutukset olivat If-yhtiöllä. Jossain vaiheessa If siirtyi palvelemaan netissä. Se tarkoittikin sitten sitä, että If palveli vain ja ainoastaan netissä. Selvittelinpä siinä kohtaa erään työntekijän vapaa-ajan tapaturmaa ja tapaturmasta johtuvan sairausloman maksatuksia.

Aikani kiroilin nettipalvelussa ja sitten aloin härkäpäisesti soittaa yhtiöön. Sain kuin sainkin langanpäähän vakuutusvirkailijan, joka hoiti asiaani. Virkailija oli jokin onneton ja tutiseva pikku poika, joka tuntui niin aralta, että lähti hermosauhuille aina, kun näki numeroni vilkkuvan puhelimessaan.

Ymmärsin saman, minkä näyttää ymmärtäneen Merete Mazzarella Marraskuun-tarinassaan sekä myös Hesarin edesmennyt ulkomaantoimittaja Tomi Ervamaa, kun kirjoitti joskus aikoinaan mieleeni jääneen kolumnin British Telecommunicationista.

Puhelinpalvelulla ei ole tarkoituskaan oikeasti palvellla ketään.

Riven väliin putoajat

Edellisessä Journalistissa (2/2013) oli ansiokas kirjoitus friikkujen asemasta. Kirjoittaja Kirsi Alaniva käytti ingressissä reippaasti sanaa paskaduuni.

En ole free lance -toimittaja enää muun muassa sen vuoksi, että työ muuttui paskaduuniksi. Freen työ ei vielä 90-luvulla ollut sitä. Me kuvittelimme olevamme ja varmasti olimmekin Uuden Työn Avant Gardea. Luokkajaottelun ulkopuolisia.

Kuvottaa myöntää, mutta kuuluimme Richard Floridan lanseeraamaan luovaan luokkaan. Voimme hyvin ja olimme vapaita. Ei meillä tietenkään ollut mahdollisuus matkustella kaukomaille tai Eurooppaan kaupunkiviikonloppua viettämään, mutta melkein Balilla surffailimme harva se kuukausi.

Tai ainakin Laatokalla Konevitsan luostarissa. 2000-luvulla meista tulikin kusetettuja.

Jeremiadini tavallisessa palkkatyössä päättyi vuoden 2004 loppuun - niin se oli melko lyhyt episodi elämässäni - tavallinen palkkatyö. Kesti vuoden 2001 lokakuusta joulukuun 2004 loppuun. Sen jälkeen muun muassa Iisalmen Sanomat kysyi minua muutaman kerran uutisfriikun tehtäviin.

Koska palkkio yhdestä uutisjutusta oli vuonna 2005 vähemmän kuin pienestä viikottaispätkästä Kansan Uutisiin 90-luvulla, minulla aina kyselyn tullessa oli kummallinen kiire. En joutanut yhdellekään Iikkarin keikalle. En todellakaan niillä liksoilla.

Uutisjutusta Iikkari, joka tosin veti kuralla ja tappiolla, olisi ollut valmis maksamaan 60 euroa. Sain 90-luvulla Kansan Uutisissa 400 markkaa viikossa jo pelkästään siitä, että kirjoitin pienen ajankohtaispätkän vakiopalstalle jostain valitsemastani maakunta-aiheesta ilman erityistä tiedonhankintaa.

Olin kevääseen 2007 asti Savon Sanomien Koti ja Asuminen -liitteen friikku etupäässä sen vuoksi, että kunnioitin ja arvostin liitteen tuottajaa Mirja Kukkosta ja toimitussihteeri Hilkka Mannermaata. Tai no, sanotaan näin, että kunnioitukseni Mirja Kukkosta kohtaan lähenteli hienoista pelkoa.

Kukkonen oli kova pomo. Mannermaa tasoitti Kukkosen kovuutta toimitussihteerinä. Mannermaa ei hermostunut mistään eikä koskaan. Voi, kun itselläni joskus olisi sellaiset esimiehen hermot kuin Hilkka Mannermaalla!

"En halusi kovassa paikassa olla tällainen sätkyilevä hyytelö.)

Lisäksi Mirja Kukkonen maksoi liitteeseen tekemistäni jutuista hyvin.

Ei aikakauslehtitasoa, mutta kuitenkin, ja yhden jutun rekvisiitan jouduin kustantamaan omasta pussistani, mutta otin ne oppirahoina siitä, että joka ripsaus ahneen Savon Mediat Oyj:n kanssa pitää sopia selkeästi ja seikkaperäisesti.

Friikun urani päättyi keväällä 2007 TIA-kohtaukseen (transient ischaemic attack, TIA). Verenpaine iski aivot tilttiin. Silloin päätin, että jos minusta tulee kasvis, tulee minusta kasvis oman yritykseni vuoksi. Pörssiyhtiöiden paineita en suostu ottamaan kontolleni.

Jättäydyin pikku hiljaa pelkän raksaliikkeen varaan. Sitä on vain yritettävä ja yritettävä. Muu ei auta. Ei minua tosin enää oman ammattini perustyön tekeminen kiinnostaisikaan. Mieluummin opettelen jotain kokonaan uutta.

Niin kuin tämä johtaminen.

Muuta kuumeessa luettua

Toissa viikon kuumetaudissa luin Päivi Uljaksen Hyvinvointivaltion läpimurron. Se oli niin tuhti väikkäri, mihin varmasti palaan useassa blogikirjoitukseni yhteydessä.

Lisäksi luin ja suorastaan ahmin Stauhgton Lyndin ja Andrej Grubačićin Zapatistit ja tuplajuulaiset - keskusteluja anarkismista, marxilaisuudesta ja radikaalista historiasta. Sitä sivuten kirjoitin Tiekkarin viime perjantain kolumnini. Kolumnini otsikko oli lainaa Union Maidista eli kuului seuraavasti: Pelko pois! - luotan liittoon.

Sain kolumniin ujutettua myös Renny Harlinin ja Geena Davisin.

Grubačićista pitää vielä lukea wikipediasta. Jos äsken tankeroenglannillani, jolla kirjoitan aina Chicagon väärin, oikein ymmärsin, on Grubačić tullut Yhdysvaltoihin Immanuel Wallersteinin kutsumana:

"Following the collapse of Yugoslavia, Grubačić left his position as a teaching assistant of History at the University of Belgrade.^[22] Later the world-systems theorist and sociologist Immanuel Wallerstein invited him to SUNY Binghamton in New York, United States. Grubačić was a graduate student there and worked at the Fernand Braudel Center on anarchist implications of world-systems analysis.^[23] Later, he moved to San Francisco to join the sociology department at the University of San Francisco.^[24] He is an Associate Professor and Department Chair of Social and Cultural Anthropology at the California Institute of Integral Studies." http://en.wikipedia.org/wiki/Andrej_Gruba%C4%8Di%C4%87 

Voihan peräpukama. Kirjoitin tämän merkinnän jo lauantaina, koska sunnuntaina olemme lähdössä Pielavedelle katsastamaan Marian kummin Susannan ja tämän Jiipee-miehen navettaa. Peräpukama on sille, että istun tässä koneen ääressä edelleen ja Maria on elänyt kello 15.15 asti pelkällä RiisiFrutilla.

Lupasin tytölle salaatin jo aikapäiviä sitten. Vielä Avotakan ja Rakennuslehden peruutus netissä ja sitten siirryn keittiöön, jossa minua odottaa myös Osku-kissa - tai Osku oikeastaan odottaa makkarakeiton tekemistä ja Väisäsen kotilihan keittomakkaran päitä.

Luin kuumeessa myös Esko-Juhani Tennilän Toppari Arkadianmäellä. Ihan kivoja runoja ja osa tosiaan osuvia, mutta mitään uutta kirjan lukeminen ei antanut siihen, mitä runoista kirjoitettiin Suomen Kuvalehdessä tai Kansan Uutisissa. Jotkut kohdat naurattivat, sen myönnän.

Taisin minäkin tätä 70-lukulaista porukkaa joskus seniileiksi kutsua.