Me naiset!

la 9.3.2013

Ihan pakko jatkaa vielä seikkailustani Suomen ortodoksisessa kirkossa. Odottakaahan, kun me Emman kanssa julkaisemme todelliset muistelmamme 90-luvulta. Otsikoksi ei tule "Seikkailumme Venäjän ortodoksisessa kirkossa", vaan jotain aivan muuta.

Olemme eläneet aika huiman elämänmatkan. Jossain vaiheessa 90-luvun porukoista alkoi kuulua uutisia; kuka oli mennyt naimisiin ja sitten alkoi tulla lapsia. Joillekin tuli ensin lapsia eikä sitten naimisiin enää siinä kiirehötäkässä ehdittykään. Höm. Nyt seikkailijoiden elämänkaari on edennyt siihen pisteeseen, että laskemme ruumiita.

Lakkaa se räjähdysaltteinkin ydinvoimala joskus puhkumasta. Tai niin kuin kosmologi Kari Enqvist uusimmassa Kodin Kuvalehdessä (7.3.2013) sanoo: "Keho ajaa hiukkastehtaansa alas. Elintoiminnot loppuvat. Molekyylit menettävät otteen toisista molekyyleistä, kun energiavirrat eivät niitä ruoki. Paluu luonnon suureen kiertokulkuun alkaa."

Emme me täältä minnekään häviä. Kuten Greogorios Nyssalainen sisarelleen Makriinalle sanoi. Me vain järjestäydymme hieman uudelleen.

Leonidin matka takaisin minun sukuni maille Puumalaan on vielä hieman kesken. Elämäni räjähdysaltis ydinvoimala on vielä Puumalan uudessa ruumishuoneessa luterilaisen seurakunnan suhtion Pekka Huttusen turvallisessa huomassa.

Mikäli suku ei järjestäydy uurnan laskutilaisuuteensa - kuka Saksasta, kuka Kirovskista ja poikapuoleni Pietarista - uurnan lasku on Leonidin 54. syntymäpäivänä 25. toukokuuta 2013 Puumalan uudella hautausmaalla.

Lähelle Korhosen Veskua, jota Puumala-lehden kesätoimittajana ihailin Puumalansalmen lossikopissa. Lintusalon takakolkassakin kävin tätä nuorena tyttönä ihailemassa.

Tämä oli sitten merkinnän "Me naiset!" -osuus. Melkein kokonaan.

Aamun Koitto ja Me Naiset

Vuosi valtakunnallisen ortodoksisen aikakauslehden Aamun Koiton päätoimittajana oli avartava, joskaan ei aivan ainutlaatuinen kokemus, sillä olin päätoimittanut Aamun Koittoa 90-luvulla sijaistaen Teuvo Laitilaa, nykyistä Joensuun, anteeksi, mikä UEF se nyt onkaan, yliopiston ortodoksipuolen uskontotieteen ja kirkkohistorian opettajaa.

Kaikkihan, kuten tunnettua, meni hyvin niin kauan, kunnes olin Suomen ortodoksisen kirkon jäsen.

Muistan, kuinka istuin joskus Pyhän Sergein ja Hermanin veljeskunnan toiminnanjohtajan isä Leo Tuutin kanssa neuvottelulounaalla ja tämä tuumasi, että olisihan se ehkä parempi, jos olisin ortodoksitoimittajana Kirkon jäsen. Sanoin, että niin varmaan, enkä tiennyt, mitä se loppujen lopuksi tarkoittaa.

Isä Leo Tuutin ja muiden vanhan liiton kirkonmiesten siirryttyä eläkkeelle, hyllylle tai muuten vain matkailemaan pitkin ortodoksimaailmaa asia tarkoitti sitä, että tyhmät pikku savolaispullukat on helpompi ruoskia kuuliaiseksi tai näännyttää nälkään, jos ovat hallinnollisen kirkon jäseniä.

Tätä isä Leo ei tarkoittanut eikä vielä tiennyt, miksi Suomen ortodoksinen kirkko kääntyy, kun aletaan verissäpäin tapella vähenevistä verovaroista.

Jyrki Härkönen houkutteli minut Aamun Koiton päätoimittajaksi. Tiesin, että pestissä on siihen mennessä tullut vain henkisiä ruumiitta. Mutta sitten ajattelin, että eihän tässä nyt voi huonommin käydä kuin edellisillekään päätoimittajille oli käynyt.

Eikä käynytkään. Mikä ei tapa, tekee vahvemmaksi. Suhtauduin pestiin niin kuin pastori Hanna Paavilainen MTV3:n Selviytyjissä (Me Naiset 10/2013 s. 104).  Kiitin vain nöyrästi Jumalaa jokapäiväisestä leivästä, sillä sinä vuonna rakennusliikkeessämme elettiin akan palkalla.

Aamun Koitossa mielenkiintoista oli se, että pääsi tutustumaan Kotimaa-yhtiöön. Yhtiö oli luonut kirkko- ja seurakuntalehdille mainion konseptin. Toimitus oli virtuaalinen ja se sijaitsi netissä. Jutut sekä kuvat pantiin laiturille, josta Kotimaan taittaja ne poimi ja jonne taittaja sitten lähetti valmiit sivut.

Me toimittajat saatoimme tarkistaa taitoksen ja liimailla niihin virtuaalisia keltaisia liimalappuja. Kertakaikkisen toimiva peli. Jos jotain olisin tahtonut olla tekemässä, olisin tahtonut olla mukana luomassa ja hiomassa systeemiä.

Toimittajilla ei ollut kiinteää toimitusta. Minä istuin tietokoneeni ääressä Lapinlahdella ja toimitussihteeri ensin Kuopiossa ja sitten kun oli heittänyt hanskat tiskiin suunnitellakseen Logosmedialle selkäänpuukotusta, sain toimitussihteerikseni erään elämäni parhaimman yhteistyökumppanin Esko Karppasen.

Karppanen Katermasta

Rekrytoin Karppasen kehiin makaamalla Kysin päivystyksessä selälläni. Olin kaatunut koiran kanssa polkupyörällä ja kyynärniveleni oli käynyt pois paikoiltaan repien mukanaan hieman luunkappaleita.

Kun sain Karppasen töihin pikavauhtia, olo oli turvaisa. Ei tarvinnut pelätä puukkoa selkään alaiselta. Nimittäin heti ensi minuuteilla näin, että edellinen toimitussihteerini inhosi minua aivan atavistisesti.

Hän löi hanskat tiskiin kuuluisan Kirkollishallituksen nuhtelupalaverin jälkeen. Oli sekin jumalainen näytelmä. Siinä vaiheessa alaisellani oli jo tiedossa askelmerkkinsä vuodenvaihteen jälkeen, kun Logosmedian sopimus loppuu.

Se, että alainen inhoaa esimiestään ensi hetkestä lähtien, ei tepsi mikään eikä sille voi mitään. Olenhan itsekin inhonnut joitain päätoimittajia yhtä atavistisesti.

Hipsuttelin heti ensimmäisenä päivänä, kun olin päässyt Kysiltä kipsauksesta, kuvaamaan seuraavan lehden kantta Onkiveden rantaryteikköön, lintutornille vievien pitkospuiden ääreen. Tein sen rakkaudesta journalismiin ja valokuvaukseen. Kuvauksen jälkeen raahustin kotiin. Ei tullut kuluja Logosmedialle, kun kävelin.

Ai niin! Eihän minulle muutenkaan korvattu ajamiani kilometrejä.

Karppanen istui oman tietokoneensa ääressä Oulussa. Vain kerran tämä osoitti avoimesti hermostumistaan minuun. Karppasella oli käytössään Vista. Enkä silloin vielä tiennyt, että Vista on Varsinainen Visva.

Minä - atk-analfabeetti - koetin saada Karppasen kuvailemaan - Visva oli kätkenyt itseensä jonkin hänen juttunsa - millainen näkymä tällä on työpöydällään. Ei onnistunut. Siinä vaiheessa tulin tuta, mitä tarkoittaa se, että joku on työskennellyt Italiassa yliopistossa. Henkilölle on saattanut tarttua italialainen temperamentti.

Karppanen tuli lankoja pitkin. En ihmettele, sillä en minä mikään Visva-neuvoja olekaan. Koetin vain sellaiseksikin tekeytyä. Ilmeisesti vaikutin melko idiootilta siinä kohtaa.

Ensimmäinen taittaja istui Kotimaan painotalossa Helsingissä ja jouduttuaan sairauslomalle saimme taittajan Lahdesta.

Jyrki Härkönen on kylläkin ahne hyeena sekä ehkä myös julma nylkyri eikä hänen kanssaan kannata kommunikoida muuta kuin juristin välityksellä, mutta kanonisen lainsäädännön avaamisyritysten lisäksi (Aamun Koitto 12-13/2009 Kanoneissa on historian kokemuksen viisautta) tämän kunniaksi on myös sanottava, että maailma on menettänyt ortodoksikanttorissa aivan armoitetun graafikon.

Graafisen suunnittelun päälle Härkönen ymmärsi. Sain sen tuta, kun joskus vähän etenkehaisesti luin oikovedoksen. Jokin teksti oli mennyt lehden dramaturgiaan sopimattoman pienellä tekstillä. Härkönen tuli lankoja pitkin kuin ydinkärkiohjus.

Jotenkin jollain lailla - ehkä perverssillä tavalla - nautin Härkösen tinkimättömyydestä, kun oli kyse visuaalisista asioista. Nautin myös hänen kirkkaista teksteistään ja kirjaviisaudestaan.

Luen parhaillaan Steve Jobsin elämäkertaa. Ehkä Jyrki Härkösessä on jotain samaa. Lumoava hirviö. Dalshe ot nevo, sanoisi lasteni biologinen isä, jos eläisi.

Miten Me Naiset tähän liittyy? Liittyy siten, että Aamun Koiton avustajaksi oli edellinen Logosmedian ihmekaksosten toinen osapuoli - toinen ihmekaksosista oli Härkönen - Tapani Kärkkäinen - siis rekrytoinut lahjakasta porukkaa.

I am sticking to the Union

Aamun Koiton avustajien joukossa oli esimerkiksi Hufvudstadsbladetin entinen päätoimittaja Max Arhippainen. Avustajat tekivät juttuja aivan naurettavilla palkkioilla ikään kuin kukaan heistä ei olisi Journalistiliitosta koskaan mitään kuullutkaan. Ilmeisesti kukaan avustajista ei ollut ammattiliiton jäsen.

Jostain kumman syystä alkoi taas päässäni soida Union maid. Kiitos Pällikäs, laulun oikeista suomenkielisistä sanoista. Kyllä minä vielä pääsen kasvatuksen kulttuurieroihin. Odottelen vain kirjastosta tilaamaani Anu Silfverbergin Äitikorttia.

Tein, minkä kykenin. Jätin sellaiset kirjoittajat ilman palkkiota, joilla oli jokin muu kuukausipalkka. Esimerkiksi kaikki papit saivat luvan kirjoittaa lehteen ilman palkkiota. Keskitin avustusbudjettini ammattilaisille.

Saska Liimolalle en, anteeksi, maksanut artikkeleista mitään, sillä arvelin, että tämä kuitenkin saa jotain hynää esiintymällä Salkkarien pikku rooleissa. Saska Liimolasta tuli päätoimittajavuonna vähän kuin oma poika, Pirkanmaan prole.

Katsokaapa tätä: https://plus.google.com/108306720499758805701/posts tai tätä https://www.youtube.com/watch?v=4jhU4tHyJy0

Avustajanani oli myös Terhi Rita, joka ehkä palasi erityisopettajansa ammattiin. Tästä ei oikein löydy merkintöjä netistä.

Vähän aikaa sitten postikorttitelineestäni pumpsahti esille kortti, jonka on suunnitellut Eeva Mehto. Eeva Mehdon loistavia valokuvia minulla oli myös mahdollisuus käyttää. Mehto oli valokuvaaja ja graafikko, mutta keksin, että tällehän voi maksaa enemmän, mikäli hän myös kirjoittaa jutun.

Eeva Mehto kirjoittikin, sillä oli selvästi multilahjakkuus. Multilahjakkuus nälkäpalkalla.

Tuli vain jossain vaiheessa puhelimessa puhe Eeva Mehdon muista toimeksiantajista. Kun tämä kertoi avustaneensa Ulla-Maija Paavilaista Me Naisissa, pääsi minulta ydinjatkoksesta yhtä atavistisesti kuin omalla ensimmäisellä toimitussihteerilläni arvelen päässeen: "Hyi helvetti, sekin päätoimittaja, mikä nautaeläin!"

Eeva Mehto naurahti lämpimästi, ettei se nyt ihan niin ole. Ulla-Maija Paavilainen on paljon monitahoisempi hahmo kuin joskus 80-luvulla hänelle töihin pyrkineen pikku tyttösen päässä muodostunut kuva antoi ymmärtää.

Kun sain hyppysiini Paavilaisen Sinulle luodun, olin valmis pyörtämään kaikki pahat ajatukseni. En kuitenkaan ensin päässyt kirjaa kuin vaatimattomasti alkuun, sillä heti ensi sivuilla Ulla-Maija Paavilainen tuo esille, kuinka opeteltua päähenkilön niin sanottu empatia rekrytointitilanteissa on.

Minähän olin omakohtaisesti kokenut saman opetellun empatian Ulla-Maija Paavilaisen pakeilla Me Naiset -lehdessä. En päässyt lehteen töihin, sillä minulla ei ollut riittävää tappajan asennetta. En myöskään ollut kiinnostunut silloin Mimmeihin tarvittavista erityisaloista, kuten meikit, pukeutuminen ja kiva sekä positiivinen uusliberaali suhtautuminen.

Pääsin tosin seinän toiselle puolelle Sanoma Aikakauslehtiin, mutta lopputulos oli se, että en ollut kotonani hienoissa helsinkiläisissä toimituksissa, joista pääsee lentelemään ympäri Suomea ja asumaan hienoissa hotelleissa valokuvaajan kanssa. Ei vain ollut mun juttu se.

Niinpä tulin Savon Sanomien prekaariksin rouvaksi Kuopioon. Halusin synnyttää tälle ainakin kymmenen lasta. Jo siinä vaiheessa tiedostin sen, mitä elämässäni haluan tehdä. Haluan viettää sen pääasiassa lähetyssaarnaaja-asennossa ja välissä jaksoja myös imettäen.

Se on toinen juttu se. Eikä niin käynyt, mikä on tuntuu kipuna vieläkin.

Sinulle luotu - solidarity for ever

Paavilaisen kirjassa Sinulle luotu on terävä kuvaus sosiaalisesta noususta. Nuori ja syrjäänvetäytyvä maalaistyttö etenee reittä pitkin terveyssideyhtiön johtoon.

Kirjan päähenkilöllä on vastapooli. Hän on kaikkea sitä, mitä päähenkilö ei ole. Vastapooli on serkku Berit. Berit näyttää tältä: "..liha leviää holtittomasti joka puolelle, kainaloihin, häpykummun ylle, polviin, selässä monta tukevaa lenkkiä vierekkäin, niskassa paksu kyhmy, josta voisi vaikka pudistella."

Beritistä tulee päähenkilön elämän edetessä yhä tärkeämpi. Sen lisäksi, että serkku on todellakin ulkonäöllisesti kaikkea muuta kuin päähenkilö, Soile Lajunen, on tämä myös sitä poliittisesti.

Berit on lihava ja aivan häpeämättömästi äänestää vasemmistoa.