Mitäs me talonpojan tyttäret!

ti 14.5.2013

On ehdottoman tärkeää tietää, että Kalle Palanderin vaimo Riina-Maija ei ole vieläkään antanut miehelleen anteeksi puolitoista vuotta sitten sattunutta aviorikosta.

Oikeasti. Yllä oleva lause ei ole ironiaa. Uusimman Me Naisten (19/2013) pääjutussa pääsemme kurkistamaan, kuinka eliitti elää. Aika tavallista, mutta jollain lailla vähän suurikuvioisempaa, elämää. Samat avio-ongelmat heillä on kuin meillä taviksillakin.

Rouva Riina-Maija Palander hurmasi Kallensa Rukalla kolme lasta sitten. Mäenlaskijan vaimo oli synnyttänyt 22-vuotiaana Pyryn ja tämä muutti äitinsä kanssa maasta toiseen; äiti oli käynyt osan lukiostaan Sveitsissä, opiskellut Tartossa teatteriohjausta. Pyryn ollessa pieni yksinhuoltajaäiti muutteli Norjasta Australian kautta Nizzaan.

Kun Kalle tuli Riina-Maijan ja Pyryn elämään, yksinhuoltajaäiti oli työssä Rukan hiihtokeskuksessa. Jotenkin ylihygieenisesti Mimmien jutussa ei kerrota, oliko Riina-Maija hiihtokeskuksessa prekaariduunarin töissä vaiko jokin johtaja.

Nyt perheessä on kolme yhteistä lasta sekä kokonainen kartano Itä-Virossa lähellä Venäjän rajaa. Riina-Maijan 13-vuotias Pyry asunee uusperheessä, mutta Kalle Palanderin 13-vuotias Mathilde vain mainitaan jutussa.

Restauroidakseen kartanon pariskunta luopunee ehkä Ranskan lomakodistaan Monacon-asuntonsa lisäksi.

Miten tähän tekstiin hiipii pistävä sävy?

No höh, ei ollut tarkoitus. Juttu oli mielenkiintoinen ja se, mitä toimittaja ei kertonut, jäi kaivelemaan ikuisiksi ajoiksi. Lisäksi juttu kertoi rivien välissä uudesta kapitalismista ja sen juurettomuutta tuottavasta kosmopoliittisuudesta. Joku laskee ammatikseen mäkeä, menestyy, hankkii kämpät sekä Monacosta ja Ranskasta, eläköityy, nai omnipotentin ja pontevan kaunottaren, ostaa vanhan kartanon ja alkaa restauroida sitä.

Palandereissa tiivistyy uuden kapitalismin kasautumisteoria. Yksi mäenlaskija vie kaiken. Yksi kirjailija vie kaiken. Turha muuten tulla väittämään, että uuden kapitalismin huippupalkat ja -palkkiot eivät ole toisilta pois. Kyllä ovat.

Toisaalta Palanderin pariskunta panee rahat uudelleen jakoon investoimalla Itä-Viron matkailuun. Hyvä niin.

Edellisten Mimmien kannessa oli suosikkinäyttelijäni Sanna Saarijärvi, kaunis ylipainoinen ikäiseni nainen. Mainittakoon tässä, että olen vähän näyttelijälle kade, sillä olen vain ylipainoinen. Mutta toisaalta! Olen viiksineni aito queer-feministi.

Sanna Saarijärvi esitti Pirunpellossa, Matin ja Marian lempisarjassa, Tyrjän betonitehtaan upeaa perijätärtä, yrittäjä-Piikua.

Olen kärsinyt koko elämäni sekä omasta lyhyydestäni että etunimeni kolmesta kirjaimesta - Piasta ei saa väkisin vääntämälläkään hellittelyväännöstä ja venäjäksi se kuulostaa pijafkalta eli iilimadolta tai pizhamalta, pyjamalta.

Niinpä jos joku sanoo minua lappilaisittain Piikuksi, purskahdan välittömästi liikutuksesta itkuun.

Kävin eilen R-Kiskalta hakemassa Lettu-Leenan Venäläiset tulevat sekä Lappa-Juhan sekä jonkun minulle tuntemattoman toimittajakirjoittajan viestintäopasvihkosen Mediasuhteet - vahvista ääntäsi.

Lappalaisen Juha suuntaa tekstinsä selvästi minulle. Minun tulisi yrittäjänä ymmärtää, että toimittajakin on vain ihminen. Kyllä ymmärrän. Sen lisäksi olen taipuvainen ajattelemaan, kuten dandy Antti Nylén, että iltalehdistössä työskentelee ammatti-imbesillejä sekä niin kuin kirjailija Tommi Melender, että toimittaja on kirjailijoihin verrattuna alkeellinen olento.

Tilaamani kirjat olivat tulleet R-kiskalle jollain Adlibris-kuljetuksella. Oisin hoidellut noudon yhtä aikaa Leppävirran Korhosen Kaisan (vas.) kanssa puhelimessa puhuessa, mutta kun saapumisilmoitus oli tekstarina puhelimessani.

Niinpä ei kenellekään Lapinlahden R-Kiskalla jäänyt epäselväksi, että kadehdin myös Leena Liukkosta, Tampereen yliopiston toimittajatutkinnossa samalla kurssilla opiskellutta Ristiinan lahjaa Suomen journalismille.

Kajersin puhelimessa kuin kuulovaurioinen, sitähän myös olen, että eniten ottaa päästä se, kuinka Lettu-Leena on päässyt sekä Ylen Aamu-Telkkariin että Kodin Kuvalehteen patsastelemaan sillä, että on asunut Neuvostoliitossa. Lupasin suureen ääneen lukea kirjan ihan sillä suurennuslasilla, että otan selvää, missä kohtaa Neuvostoliittoa Lettu-Leena on asunut.

Tänä aamuna jo selailin Roland Barthesin paranoidisen pahantahtoisesti Lettu-Leenan kirjaan ja annoin itseni yllättyä. Ristiinan-tyttö kirjoittaa hyvin. Yhtä aikaa etäännyttäen, mutta jotenkin samassa lauseessa liukuen runollisesti omakohtaisiin ja sukunsa kokemuksiin.

Lisäksi ne kohdat, jotka luin, olivat äärimmäisen kaunista kieltä. Yhden opettajamme Liisa Mannisen päähäni takoman kielivirheen Leenan tekstistä löysin. Suomen kielessä ei ole liittofutuuria, mutta Leenan liittofutuuri olikin vain kiireessä kirjoitetussa johdannossa.

Lettu-Leena, jonka kanssa kävimme yhdessä Leningradissa eurooppalaisten journalistiopiskelijoiden tapaamisessa sekä Pietarissa uuden Venäjän ympäristöfoorumissa, kirjoittaa omasta suvustaan seuraavaa:

"Neuvosto-Suomessa 1930-luvulla olisi sukuni ihan yksiselitteisesti ollut neuvostovallan silmissä suurtalonpoikia, luokkana hävitettäviä kulakkeja, vaikka en isovanhempien kovan työn täyttämässä elämässä havainnut mitään toisilta otetun vaurauden merkkejä." (Leena Liukkonen Venäläiset tulevat s. 50)

Lettu-Leenan kirja ei kerro minulle venäläisistä tai venäläisyydestä juurikaan mitään uutta. Sen sijaan luen sen lumoutuneena, sillä sehän kertoo meistä: eteläsavolaisista suurten talonpoikaissukujen tyttäristä. Suuri tulee tässä yhteydessä sitten asettaa pieneen ja kiviseen eteläsavolaiseen maanviljelyskontekstiinsa.

Se, mikä on Etelä-Savossa vaurasta, on esimerkiksi Hämeen viljavilla mailla, josta puheeni on peräisin, pientä surkeata surkeampaa länttiläjää.

Ja arvelen, että Ristiinan Sääskin Liukkosilla, kuten Puumalan Kaipaalan Sorjosillakin, on joskus ollut suuret sukuyhteisöt. Puumalan historian mukaan jossain vaiheessa esimerkiksi Luukkoisten sukuyhteisö on anonut tilansa jakamista, sillä 56 hengen kollektiivin pyörittäminen alkoi olla käytännössä hankalaa.