Hyvää voiton päivää!

to 9.5.2013

Tänään menevät kaikki Etelä-Karjalan punikit Ruokolahdelle Virmutjoen kylään, jossa on neuvostosotilaiden hautausmaa. On Voiton päivä, den popedi.

Jostain syystä puumalalainen yhdyskuntasuunnitteluinsinööripoikaystäväni Jaakko vei minut seurustelumme kunniaksi käymään sotavankihautausmaalla, josta pöllin Voiton päivän kortin. Siinä oli teksti: "Fasismi murskaksi!"

Ainakin vuonna 1985 Etelä-Karjalassa lienee vielä ollut muutama punikki. Jaakon liikettä ihmettelen, sillä tämä oli turvallisen alkiokepulaisesta Halisen suvusta. Jaakon isä Pentti, isohkon Kuikan isäntä, kävi meillä yhden kerran kylässä.

Isäni kertoi vierailusta vähän vinosti. Vähän samaan tapaan kuin Leukoin mahtavasta Ensio Puttosesta, rippikoulukaveristaan.

Voin kuvitella, kuinka vaivautuneita oltiin Koivulan olohuoneessa kahvikupin ääressä. Isän 50-vuotislahjaksi saamansa kellon raksuttaessa. Naapuri teki velvollisuusvierailun, kun niin oli ehkä jossakin kepun kampanjointioppaassa sanottu.

Oli kunnanvaltuustovaalit tulossa ja sen isäni Kuikan tilan vanhasta isännästä huomasi. Isä ja äiti olivat palanneet Puumalaan piinallisen sodanjälkeisen diasporan jälkeen eikä nuorimman tyttären appiukko niiden vaalien jälkeen meillä, vaikka samalla kylällä asuivat, käynyt kertaakaan ennen kuolemaansa.

En muista, valittiinko Kuikan isäntä valtuustoon. Minä olin poliittisesti hukassa ja äänestin ensimmäisissä vaaleissani sitä ainoaa puumalaista, jonka tunsin; kokoomuslaista maatilaleivän leipojaa. Kommunisteja Puumalassa oli ollut ehkä joskus 30-luvulla äitiäni, kansahuollon varajohtajaa, pelottelemassa.

Mainittakoon tässä, että Ruokolahti on Puumalan näkökulmasta ulkomaata. Kun kärtin lapsena, voisimmeko lähteä joskus ulkomaille, isä ja äiti sanoivat, että joo, lähdetään vain ulkomaille: Ruokolahelle. Ruokolahti on Etelä-Karjalaa ja Puumala Etelä-Savoa. Maakunnan rajan lisäksi pitäjien välissä on kiemurrellut Ruotsin ja Venäjän raja.

Ruokolahdella oli ollut vuonna 1918 yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja. Puumalan puolella ei edes kunnon nälänhätää 1860-luvun lopun katovuosina.

Aina, kun on ikävä jonnekin, käyn Puumala-lehden nettikameran äärellä. Tänään voiton päivän iltana Puumalan tori on täysin tyhjä. Etelä-Savossakin sataa ja on ankeaa.

Minä tyhmeliini
ja etelän talipallo

Ehkä nihkeään tunnelmaan Halisen Pentin vierailulla Koivulassa, isäni ja äitini eläketalossa, vaikutti sekin, että naapuriin Hämeestä ilmaantunut kummajainen ei tainnut olla mikään maatalon toiveminiä. Ensin seurustelin pikkuveljen kanssa ja sitten kun panin merkille, että ei tästä nyt tämän kummempaa taida tullakaan, vaihdoin lennossa isoveljeen.

Luulin, että pikkuveli olisi helpottunut, kun sai kimpustaan yli-innokkaan mä- ja sä-kieltä puhuvan otuksen, jolla vaikutti olevan talitintin aivot, mutta jostain syystä Kuikan tuvassa oli tempun jälkeen hyytävä tunnelma.

Eikä se ollut mikään temppu. Se oli käytännön ratkaisu. Tulkitsin asian niin, että jos ei lukuisten yhteisten Lappeenrannan, Rantasalmen, Savonlinnan, Rantasalmen ja Ruokolahden tanssilavareissujen jälkeen seurustelu ala, se jää ikuisiksi ajoiksi satojen kilometrien autolla-ajeluksi.

Olen aina pitänyt maalaispojista, mutten koskaan osannut käsitellä niitä.

Fasismi murskaksi! -kortti minulla on vieläkin isän minulle tekemään kapioarkkuun arkistoituna. Arkku sisältää nuoruuteni päiväkirjat, joita Maria tahtoi jo toissa iltana lukea.

Sanoin, että ne eivät sisällä aineistoa, joka olisi sovelias alle 18-vuotiaalle, mutta lupasin kyllä, että tytöt saavat päiväkirjat sitten, kun ovat aikuisia ja kestävät lukemansa.

Jaakonkin kanssa seurustelu päättyi aikanaan. Selkeää päätepistettä en osaa suhteelle sanoa, mutta jossain ensimmäisen Tampereen yliopisto-opiskeluvuoteni itsenäisyyspäivän myrskyn aikaan se oli. Tampereella piti teeskennellä jotain sellaista, mitä en ollut, en ole enkä koskaan tule olemaan.

Piti olla cool ja arrogantti. Eikä ainakaan maalainen. Siksi maalaiset poikaystävät edellisestä elämästä vain karisivat jaloista.

Lohdun avulla jäin
Melenderin koukkuun

Eilen ajattelin aloittaa merkintäni sillä, että olen kirjailija Tommi Melenderin koukussa. Koukkuuntuminen alkoi taannoin äärivasemmistolaisella Ärräpäät-sähköpostilistalla, jossa Pentti Stranius kirjoitti nadjanovakmaisen innostuneesti Melenderin Lohdusta.

Aloin ottaa selvää, mikä se sellainen Bel Ami on. Äskeinen lause tulee sitten laulaa Aulis Sallisen säveltämän Punaisen viivan mukaan. "Mikäsesellainen-kokousoli? Jossa-puhui-suutarin-akka?"

Stranius Melender-kirjoituksessaan, joka ei ollut lainkaan arvostelu, hehkutti jotain kirjailijan viittauksesta Bel Amiin. Minä heti googlaamaan, sillä ärsyttävintä kirjallisuusihmisten kanssa keskustelussa on se, että piirin ulkopuoliset pudotetaan pois extratekstuaalisilla viittauksilla.

Arvelin viattomasti sähköpostissa, että Melender kirjoittaa slovakialaisesta aikuisviihdeyhtiöstä.

Piti ottaa selvä ja lukea itse Lohtu. Takakansi lupasi oudon rakkaustarinan. Todella outo rakkaustarina olikin tai sitten takakannen mainostekstin kirjoittaja pihalla kuin lumiukko. Arvelen jälkimmäistä. Kirjan päähenkilö kyllä seuraa eteläkorealaisen kaunottaren mykkää vaellusta maailmankirjallisuuden klassikkojen parissa, mutta rakkaustarina ei kirjasta minulle päällimmäiseksi siivilöitynyt.

En silloin vielä ollut lukenut Melenderin Yhden miehen orgioita, joista ammensin jonkun sellaisen tutunkuuloisen hepun kuin Roland Barthesin kirjallisuudenlukutapateorioita.

Nyt temppuilen hetkisen nahkakantisen väitöskirjani kanssa. Tai käyn nostamassa tämän wc-pytylle. Heitän tämän raakatekstin kaikkine virheineen nettiin ja palaan linjalle myöhemmin.

Toinen väitöskirjani tilaa netistä kevätjuhlamekkoa luottokortillani. Kirjoitan taas pari sanaa ja riennän palvelutehtäviin. Historian oppikirjat pöydälle, Paula-vanukasta nenän eteen, pyykit pois koneesta, luottokortin vingutusta tai nettilaskun tilaamista, kissalle ruokaa, missähän Otto-poika vornii.

Iskee varmaan jotain kirkonkylän hemaisevinta kissablondia ts. joutuu parhaillaan vaikeuksiin. Ehkä pääsee jopa hengestään. Perkeleen jättiläispalli ja juoniva renttukissa, joka luulee olevansa jotain.

Matti on Pielavedellä suunnittelemassa Marian kummille ja Jussin entiselle Susannalle keramiikkapajaa. Minun on kunnia harjoittaa taas työmenekkilaskentaa, kunhan firman taiteellinen johtaja on piirtänyt aivoituksensa yläkerran piirustuslaudalla.

Melenderistä Houellebecqiin
lvi-asentajan kautta

En muista, kuinka Michel Houellebecq tuli elämääni. Ehkä vanhoja Parnassojen kautta. Nehän kääräisin mukaani leppävirtalaisen sielun vasemmistosiskon Raili Miettisen järjestämästä Saimi kedolla -kirjoittajatapaamisesta, jossa ihastuin suunnattomasti pastoriin nimeltä Raija.

Ihastuin Raijan odottamattomuuteen ja epäsovinnaisuuteen.

Raijaa aion huomenna illansuussa hauskuuttaa sillä, että olen aiheuttanut omassa elämässäni Suuren Juorun. Nyt vappuna Kuopion vappumarssilla. Näyttelemällä viime vuosien suurimman luonneroolin STP:n puheenjohtaja Juhani Tanskin Talvivaara-aiheisessa Täällä Pohjantähden alla -mukaelmassa.

Näyttelin niin, että hiki raesateesta huolimatta norusi pitkin selkäpiitäni kohti persvakoa.

Joka tapauksessa jossakin vanhassa Parnassossa oli Tommi Melenderin kirjallisuusessee amerikkalaisista keskiluokan kuvaajista, jotka suoltavat ilmoille neuroottisia tiiliskiviä. Jotain varmaan oli myös Houellebecqistä samassa yhteydessä.

Sen jälkeen innostuin omasta blogistani niin, että lähetin linkin Parnasson päätoimittajalle Jarmo Papinniemelle.

Kirjoitin merkinnässäni Raksasta. Tuomas Vimman Raksasta, jota lukiessa minulla oli koko ajan alkoholin metallin maku suussa. Aika hyvä Vimmalta, sillä olen raivoava absolutisti.

Uskalsin tehdä merkinnän meilauksen, sillä Papinniemi oli jossain pääkirjoituksessaan paljastanut olleensa Itä-Savossa kesätoimittajana. Niin minäkin. Melkeinhän tässä ollaan toimittajakollegoja, ajattelin.

Meni vähän aikaa ja pääuutisissa kerrottiin, että Parnasson päätoimittaja on kuollut äkisti.

Silloin ajattelin, että merkintäni ovat tappavaa tavaraa. Tai no, ainakin hieron koko ajan sitä, että joku haastaisi minut kunnianloukkauksesta oikeuteen. Toistaiseksi olen kaukana tavoitteestani. Ehkä pitää alkaa kirjoittaa kiss and tell -kertomuksia elämästäni.

No, niitä on ehkä puolitoista.

Kun tulin Parnasson Melender ja Houellebecq -valistamaksi, kirjastosta hyppysiini tarttui pieni Savukeitaan kirjanen: "Mitä Houellebecq tarkoittaa?" Kannessa on piirroskuva jostain rumasta kurpasta ja kirja alkaa Tommi Melenderin häntää heiluttavalla Houellebecq-esseellä. Limboa.

Ajattelin, että ei tämä Arvopaperi tai minkä Taloushyperelämä-lehden ylimielisen näköinen vaahtokarkkinassutoimittaja voi olla näin nolo. Olihan se - ja vielä paljon muuta ja nolompaakin.

Esimerkiksi Hyvin Perillä Olevalta Taholta pumppaamani sivulauseen mukaan Tommi Melender ja Karri Kokko työskentelevät välillä toimittajina ja siinä välillä valitsevat toisiaan Finlandia-ehdokkaiksi.

Melender näyttää kirjojensa paperikansien kuvassa ujolta maripaitaiselta älykköpoikaselta. Netistä onneksi löytyy kuvia, jossa on kirjailijakrapulaisen oloinen, turvoksissa sekä ylimielinen renttu. Arvelen, että sen tyypin miehet sisimmässään ihailevat käytännön duunareita, kuten lvi-asentajia.

Houellebecq sai minut palaamaan Maastoonsa ja karttaansa aloittamalla kirjansa lvi-asentajan kaipuulla.

En voi tässä kohtaa olla tuntematta vahingoniloa kaikkia akateemisia sipistelijöitä kohtaan. Naismaailmassa parhaat kaadot saa rymistelemällä sievään joukkoon duunarihaalareissaan ja rahvaanomaisesti artikuloimalla.

Koettakaas samaa naisena. Ei onnistu. Olen koettanut sitä esimerkiksi Vasemmistoliiton kuntaryhmässä ja ainoa vaikutus oli, että vantaalainen vasemmistolajakkupukutäti lakkasi lukemasta viestejäni.

Mutta Beverley Skeggshän sen sanoo. Työväenluokkainen nainen on aina väärässä asennossa ja väärässä paikassa. Jokatapauksessa väärä.

Hyvin kirjoittaa, vaikka
on ruma kurppa

Nyt olette pudonneet kärryiltä kuin toimittaja Matti Ronkainen, joka rangaistukseksi luonteensa lämpimän puolen puutteesta joutui lukemaan kirjoituksiani Ärräpäissä. Ronkainen sanoi sähköpostissa ääneen sen, mikä on totta. Kirjoittelen mitä sattuu ja kirjoitukseni kulkevat minne sattuu.

Nehän ovat luontaisia esseitä, hyvä ukki-Matti. Ylensin hänet lausuntonsa jälkeen toimittajasta teurastajaksi. Toimittajathan ovat ammatti-inbesillejä, on esseisti Antti Nylén sanonut. Sekä alkeellisia olentoja. Näin totesi kirjailija Tommi Melender.

Myös Houellebecq osaa kirjoittaa teurastavasti, vaikka näyttää rumalta kurpalta.

Rakastan tällaista: ".. Olen aina vihannut naispuolisia psykologian opiskelijoita; minusta he ovat pieniä huoria." (Houellebecq luvussa Venus ja Mars s. 141, Halun taistelukenttä)

Tyyppi vain heittää tappavaa tekstiä. Tuosta noin vain. Matti Ronkainen tarvitsi siihen paljon pidempiä lauseita ja monenlaisia kiemuroita.

Olette ilmeisen selvästi pudonneet kärryiltä siitä, haluanko kirjoittaa itsestäni, Melenderistä vaiko sittenkin Houellebecqistä. Ei ihme, sillä tänä aamuna tunsin palavaa halua kirjoittaa Minna Lindgrenistä ja Sivistyksen turhasta painolastista.

Se on mielestäni kirja uudesta johtamisesta, uusliberalismista sekä työelämän huonontumisesta, mutta ennen kuin kirjoitan mitään, pitää kirjoittaa ne Melenderin Barthesilta varastamat tekstinlukutavat tähän. Tekstit voi lukea fetisistisesti, pakkomielteisesti, paranoidisesti tai hysteerisesti.

Taidan lukea kirjoja aina kaikilla neljällä tavalla yhtä aikaa. Toimittajien sököstyksiä luen nykyään pelkästään paranoidisesti.

Etenkin Matti ja Liisa -lehden tekstejä. Etsin teksteistä aukkoja ja salakäytäviä, tekeydyn kirjalliseksi mestarietsiväksi ja petyn, kun lehti on kuin haavikkolainen muovituoli. Ei kovin huono, mutta ei mitenkään säväyttäväkään. Melko virheetön ja samalla yllätyksetön.

Ikään kuin lehden päätoimittaja keskittyisi pääosin siihen, että on kaunis.

Tulisipa edes kolumnistinimimerkki Ähäkutti takaisin. Vaikka jossain muussa muodossa.

Miksi Melender
ärsyttää minua?

Tommi Melender on taitava provokaattori.

Kokoelmansa Kumpi nauttii eniten viimeisessä esseessä Hyvyyden ideologia hän viime metreillä onnistuu olemaan jotenkin käsittämättömän kriittinen; tunnustaa, että on ollut STT:n toimittajana Brysselissä ja huomanneensa siellä saman kuin Otto von Bismarck: ".... (EU) Lakeihin pätee sama kuin markkaroihin; kenenkään ei ole myöskään hyvä nähdä, miten EU toimii, ainkaan jos haluaa säilyttää idealistisen uskon yhdentyvään Eurooppaan."

Vasemmistolainen Melender ei ole. Tai ei ainakaan halua tunnustaa, että vasemmisto olisi missään kohtaa oikeassa. Työväen olemassaolo - jonain pelottavana kasvottomana sekä myös aivottomana massana - tulee esille seuraavan kaltaisissa lauseissa:

"Aito eurooppalainen ei suostu aikakautemme rahvaanideologiaan - aivottmoan konsumerismin - mukaiseksi huvitettavaksi ääliöksi, joka haluaa syödä paljon, mutta pysyä laihana." (Melender Kumpi nauttii enemmän s. 206)

Melender ilmeisesti lukee itsensä aidoksi eurooppalaiseksi, joka on sivistynyt ja tietää, miten käyttäytyä. Ei ainakaan syö liikaa. Pysyy hoikkana, vaikka on välillä boheemin turvoksissa.

Ilmeisesti kuitenkin Melender on jossain vaiheessa pelästynyt omaa viriävää yhteiskuntakriittisyyttään - tai olisiko jopa tullut jonnekin takaraivoon jokin heiveröinen vasemmistolainen ajatuskin. Voi sentään pelokasta kirjailijapoloa! Hänestähän tulee vallan naurettava, jos jotakin sellaista edes käy pikkuruisessa porvarin mielessään.

Siksi yökkäsin Melenderin Houellebecq-esseelle Todellisuudella päin näköä heti ensi sivuilta. Melender julistaa ensimmäisessä lauseessa vieroksuvansa niin sanottua yhteiskunnallista kirjallisuutta. Mukamas vallitsevan käsityksen mukaan yhteiskuntakriittisyys on kirjallisuudessa hyvästä.

Missähän sellainen vallitseva käsitys piilee? En ole törmännyt moiseen vallitsevaan kirjallisuus- tai journalismikäsitykseen. Yhteiskuntakriittiseksihän nykyään ymmärretään Sofi Oksasen Viro-kirjat, jotka havaintojeni mukaan ovat pääasiassa neuvostokriittisiä.

Ikään kuin kukaan ei olisi huomannut Neuvostoliiton kaatuneen jo vuonna 1991 ja sen jälkeen Venäjällä vallinneen villi ja vapaa markkinaliberalismin, jonka ansiosta mummot kuolivat Viipurin pyöreän tornin ympärillä leegioittain. Hyvä on systeemi naapurissa nyt!

No, ei se mitään. Lapinlahden Nerkoon vihreä persujäärä tai pitäjän väistyvä älykködemari, jota kuulema olen täällä tyhmäksi sanonut, eivät ole huomanneet, että Stalin kuoli jo vuonna 1953.

Ainakaan vallitseva kirjallisuus- tai journalismikäsitys ei ole sosialistinen, hurraa Melender, jatkan lukemistasi paranoidisilla silmälaseillani.