Camus´n inho

to 30.5.2013

Sainpas Marian pujoteltua kevätjuhlamekkoonsa ja jalkaan ihon väriset sukkahousut ilman, että kumpikaan menetti täydellisesti hermonsa. Kevätjuhlavalmistautuminen alkoi jo eilen. Matin tuli mennä yrittäjäin henkisen kasvun tai jotain sellaista yhtä mystillistä aineistoa sisältäneeseen iltaan, sillä minulla oli ohjelmassa tytön tukan pesu.

Se on kulkaas niin, että jos lapsen tukka on eskimorotuisen rautalankaa, tukan pesussa jälkikuivauksineen vierähtää minimissään tunti.

Anna sykersi tuossa aamutuimaan itselleen modernit korkkiruuvit. Molemmat lähtivät juhlaan nättinä kuin karamellit. On tyttöjen onni, että ovat tulleet isäänsä. Leonidkin oli nätti kuin karamelli, kun antoi kiharaisen tukkansa kasvaa.

Kun Leonid ajoi kiharansa sen vuoksi, että ei kyennyt lomittajan työssä pitämään päänahkaansa puhtaana - ne tšuvassin rautalankahiukset - ja sänkitukkaisena näytti aivan siltä, että on ollut puolitoista vuotta Pietarin Krestyssä ja sen jälkeen jokusen tovin karkotettuna Siperiaan zonalle, Omskiin.

No, oli eilen jokin yrittäjille psykologipalveluita myyvä yrittäjä, joka itseään markknoidakseen oli ystävällisesti järjestänyt kyseisen illan, sanonut, että yrittäjäavioliitossa ei saa kaivella menneitä.

Ei varmaan niin, mutta minäpä olen vetänyt asian potenssiin viisi. Kaivelen useasti asioita, joita on tapahtunut yrittäjäpuolisoni edellisen avioliiton aikana.

Niinpä on tilaisuuksia ja paikkoja, jonne jätän Lapinlahdella menemättä sen vuoksi, että en yksinkertaisesti voi mennä lievän tai keskivaikean kuvotuksen vuoksi.

Eilen jäi kesken kirjoitukseni Hesarin marmatustoimittajasta Anna-Stiina Nykäsestä. Luen mielenkiinnolla ja suurennuslasilla kaikki Nykäsen jutut ja ihailen, kuinka taitavasti tämä peittää inhonsa ala- tai työväenluokkaa kohtaan.

Inho ei purskahtanut ilmoille natinassa kökköripsiväristä, kuten elokuvakäsikirjoittaja Katja Kalliolla Imagessa muutama vuosi sitten.

Katja Kallio oli pannut merkille, kuinka ala- ja työväenluokkaiset naiset ovat kökkäreisine ripsiväreineen vastenmielisiä Dr. Pihlin oppituolissa. Anna-Stiina Nykänen ilmaisi inhonsa muistaakseni alaluokkaisten naisten makkaralla olevia Makasiini-sukkahousuja kohtaan.

Anna-Stiina Nykänen antaa aihettaa blogikirjoitukseen jatkossakin. Luen häntä myös sen vuoksi, että hän osallistuu kiitettäväksi kokoomushenkiseen projektiin nimeltä "Työtä kansalaisille, jotka eivät kelpaa tämänhetkiseen yhteiskuntaamme."

Katsoin aamulla pätkän eilistä A-Studio-vaalien välikeskustelua. Pätkässä pääministeri Jyrki Katainen, tuo elinkeinoelämän keskusliiton aulis partiopoika, sanoo, että matalapalkka-alat luovat uusia mahdollisuuksia kansalaisille, jotka eivät tällä hetkellä kelpaa.

Se, kuinka Anna-Stiina Nykänen Hesarissa osallistuu edellä mainittuun hankkeeseen, kävi ilme viime sunnuntain jutusta, jossa toimittaja halveksi kampaajia, henkilökohtaisia palvelijoitaan. Henkilökohtaisia palvelijoita hän peräänkuulutti joskus taannoin nimittelemällä itseään muka tyhmäksi ja uusavuttomaksi.

Höpöhöpö, Nykänen on käytännön asioissa vain laiska. On paljon mukavampaa palkata joku atk-vierihoitaja kuin alkaa itse selvitellä, mitä tietokone on syönyt. Varsinkin kun Sanoma Oyj:ssä on aina lennähtänyt viereen aulis, mutta vähän tylsänpuoleinen, it-asiantuntija, kun höppänä naistoimittaja on "hukannut" juttunsa.

Koska luova luokka kirkuu kotiinsa henkilökohtaisia kokkeja, siivoojia, personal trainereita ja seksiterapeutteja, on ensin uuden työväenluokan itsetunto saatava alas.

Jonkinlainen keino nimittäin nostaa omaa palvelualan liksaansa, on rakentaa itselleen kaiken maailman superkokki ja -nanny sekä Marko-talonstailaaja -ohjelmien avulla brändi. Ja sitähän luova luokka ei kestä! On uskallettava sanoa taitavalle ammattilaiselle, että hänen tekemänsä kampaus on kuin venäläinen karvalakki.

Voi Anna-Stiina Nykänen, kuinka olet läpinäkyvä. Luova luokka ei kestä sitä, että joutuu maksamaan henkilökohtaisille palvelijoilleen kunnon palkkiot. Tähän törmään rakennusalan yrittäjänä harva se päivä. Harva se päivä asiakas ottaa tarjouksestamme 12 prosenttia päältä pois ja minä kiljaisen täältä, että älkää nyt saatanat viitsikö, sillä se on minun palkkani.

Mietin, mitä esimerkiksi K-Market-yrittäjä mahtaisi sanoa, jos Matti ostoskierroksellaan ilmoittaisi tyynesti, että maksan näistä ostoksista 12 prosenttia vähemmän, sillä olen nyt vain päättänyt niin.

Sen jälkeen Matti ilmoittaisi, että tuo teidän kassanne ei ole enää yhtä hemaiseva kuin kassarouva reilu kahdeksan vuotta sitten. Olenkin päättänyt, että hänet alennetaan suoraan aloittelevan ammattilaisen palkkaluokkaan.

Räpistä legginseihin

Koska uuden työväenluokan itsetietoisuus on, mitä on, se kekkuloi ensin itsensä väsymyksiin kokki- ja vaatesuunnittelukilpailuissa. Ihmettelen muuten suuresti, miksi Paleface on alentunut jonkin kokkikilpailuohjelman raatiin.

Eikä Paleface, jota vasemmistolaiseksi luulin, näe ohjelmien irvokkuutta?

Niin. Muistuu mieleeni vielä. Kansan Uutisten työläistä joskus ihan terävästi jäljittelevä päällikkö Kai Hirvasnoro kirjoitti kerran pääkirjoituksessaan inhoavansa naisten legginsejä. Olisi vielä lisännyt, että inhoaa eniten maailmassa meitä legginsien sisällä vyöryviä työväenluokkaisia ja ylipainoisia naisia.

Kai Hirvasnoro tuli paljastaneeksi sen, mitä olenkin uumoillut. Jos miestyöläinen Kiteen punikki Auvo Rouvinen on akateemisissa piireissä julkea ja vulgaari, riisuvat akateemiset naiset oitis pikku housunsa. Tämä tapahtui oikeasti Vasemmistoliiton puna-vihreällä keskustelulistalla.

Jos sitä samaa koettaa karjakkotaustainen luontaisesti alaluokkaisen vulgaari nainen, repäisevät naiset ihokkaansa silkasta inhosta. Tätäkin on kokeiltu. Vasemmistoliiton kuntaryhmässä, mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa.

Hirvasnoron kirjoituksen jälkeen olen joka kevät ostanut itselleni uudet legginsit. Eilen kun lähdin Iisalmen sairaalaan hoikan sisätautilääkäri David Laaksosen vastaanotolle, otin kiireissäni kodinhoitohuoneen naulasta viimekesäiset. Vähän nolotti, sillä niissä oli pikkuruinen reikä, jonka pelkäsin vastaanotolla revähtävän silmäpaoksi.

Lisäsin eilen legendaani pahatapaisena alaluokan naisena. Vastaanotolta, jolle tuli tietysti helvetillinen kiire, ryntäsin sairaalan vessaan. Tällä kertaa en koettanut vietellä omaa aviomiestäni, kuten viimeksi tein, kun olin Matin tukihenkilö neurologin odotushuoneessa.

Tällä kertaa meikkasin sairaalan vessassa ja pesin lavuaarissa otsahiukseni. Sen jälkeen lähdin tsekkaamaan kahta työmaatamme.

Me inhottavat, huonotapaiset

Olen minä pannut merkille esimerkiksi keskiluokkaisten pankkitoimihenkilöiden arroganssin alaluokkaista naista kohtaan.

Joskus saapastelin pankkiin laukaisemaan lukkiutuneita pankkitunnuksia sievät hiihtokenkäni, kalastajankärkisaappaat, jalassa.

Kun pankkitoimihenkilöjakkupukumussun katse pyyhkäisi kalasaappaistani koiran naruihin, jotka olivat kiedotut vyötäisilleni, vilahti katsessa suorastaan Albert Camus´n eksistentiaalinen ahdistus ja tyypillisen keskiluokkaisen rouvan inho alaluokan moukkamaista tyylitajuttomuutta kohtaan.

Sivumennen sanoen hiihdän narut köytettynä vyötäisilleni yleensä kahden koiran kanssa. Kun Manta ei vielä ollut kadonnut, kokeilin pari kertaa kamikaze-urheilumuotoa kolmella koiralla. Polveni taittui kuitenkin hiihtolenkillä sen vuoksi, että yhdistin koirahiihtourheiluun puhelinkeskustelun.

Jos alan täällä kirjoitella, että olen alkanut käydä golf-kentällä niin kuin rakennusalan yrittäjien on kaiketi tapana, ampukaa minut välittömästi.

Vaalin urheasti suttuisen lutkan julkikuvaani. Asia liittyy siihen, että mediajulkisuudessa me esitetään ja oletetaan usein identtiseksi yhteiskunnan keskiluokan kanssa. Näin sanoivat tutkijat Mikko Lehtonen, se entinen taistolainen (!) ja Anu Kantola artikkelissaan Kansalainen minä: Median ihannesubjektit ja suostumuksen tuottaminen. (Petteri Pietikäinen toim. Valta Suomessa s. 229 alk.)

Keskiluokkainen me rakentuu epäsuorasti nimeämällä ja tunnistamalla, keitä muut ovat. Me, keskiluokkaiset, asumme omakotitalossa, ajamme tilaperheautolla, jota emme osaa käynnistää ruuvimeisselilllä, kuten eräät, ja käymme joka talvi Thaimassa.

Ne asuvat kunnallisessa vuokratalossa, ajavat autoilla, jotka ovat peräisin 90-luvulta. Niillä on esimerkiksi vanhemmuus hukassa, kun me kunnolliset keskiluokkaiset vedämme hienostoviinimme nassuun juusto- ja viinijuhlilla pikku sormemme pystyssä.

Keskiluokkainen minä rakentaa identiteettinsä inhon varaan. Ala- ja työväenluokkaiset ovat inhottavia, oksettavia ja kuvottavia. Ne syövät mustaa makkaraa Tammelan torilla, kuten lapsena kommunistiksi syntynyt Rosa Meriläinen (vihr. roiskeläppä) kirjoitti äitiyspäiväkirjassa Nollasta ykköseksi.

Asian voi mitä ilmeisemmin - uskallan sanoa näin, vaikka Beverley Skeggsin, tuon Mari Perankosken näköisen isotissisen ja huonotapaisen brittisosiologin Elävä luokka ei ole vieläkään ilmestynyt suomeksi - ajatella toisinkin päin. Voi olla jokunen ala- ja työväenluokkainen, joka jokaisessa tai joka toisessa blogimerkinnässään ilmaisee inhonsa keskiluokkaa kohtaan.