Vanhenevan naisen raivo

su 12.5.2013

En sano päivän teemasta, äitienpäivästä, muuta kuin sen, että en kyennyt lukemaan Hesarin äitienpäiväjuttua keskenmenoista.

Tuulaliina Variksen kirjan Tarja Cronbergista kyllä luen. Cronbergin haastattelu oli äitienpäiväjutun kainalona. Olen pitänyt Cronbergia puisevana, mutta ilmeisesti olen tulkinnut puisevuudeksi sen, mikä onkin inhimillistä perussurullisuutta.

Luin Reetta Rädyn äitienpäiväjutun nostot. Allekirjoitan sen, että kun keskenmenoja on useampia, raskaustestin positiivinen viiva ei laukaise järjetäntä iloa, vaan pelon ja kauhun.

Omat keskenmenoni alkoivat vähäisellä verenvuodolla. Kolmannella kerralla olin jo niin rutinoitunut, että jouduin lohduttamaan Lapinlahden nuorta terveyskeskuslääkäriä; kyllä tämä tästä, tiedän, mikä on seuraava vaihe ja sitä seuraava.

Tuomo Lappeteläinen sen sijaan on aivan huippulääkäri. Teki diagnoosin tutkimushuoneen ovelta: "Kysiin!", hän karjaisi epäempaattiseen tapaansa. Lappeteläinen ei ollut vanhenevan naisen naisvaivojen käsittelyssä parhaimmillaan.

Ne na svojei tarelke, kuten venäläiset sanoisivat. Ei omalla lautasellaan. Sen sijaan Lappeteläinen hoiti selkäpinteeni ihmekortisonipiikillään pikavauhtia. Siitä tälle hatunnosto.

Jotta ei menisi mielistelyksi, muistutan nyt siitäkin, Tuomo Lappeteläinen on myös lääkäri, joka on uhannut poistaa minut ja kaksi Savon Sanomien toimittajaa päivystyksestä poliisin avulla. Rohkea veto lääkäriltä, ajattelimme; nytpä meillä on keino, jolla saada paikalle Ylä-Savo poliisi.

Poliisithan ovat muuttumassa myyttisiksi sankareiksi näillä leveysasteilla.

Myöskään Ylä-Savon sosiaalipäivystys ei silloin ollut vastannut puhelimeen. Eikä soittanut takaisin. Vain ajatus siitä, että episodista kirjoitettu kolumni olisi omiaan likaamaan julkisen terveydenhuollon mainetta, sai meidät luopumaan aikeista tehdä lääkärin uhkauksesta julkinen.

Kyse oli erään mummon huostaanotosta, jonka sitten Lapinlahden kotisairaanhoito hoiti hienotunteisesti, mallikkaasti ja määrätietoisesti. En nyt kirjoitan tähän, mitä mieltä olen sosiaalitoimistosta. Kerron sen ensi tiistaina, kun olen päihde- ja mielenterveysstrategiatyöryhmän kuultavana.

Tämä kirjoitus on kirjoitettu vanhenevan naisen raivolla. Koetan maustaa merkintääni lisäksi epäreiluilla pistoilla ja selkäänpuukotuksilla.

Lisäys la 16.1.2016:

"Lisättäköön tähän, että Lappeteläinen on mielestäni ihan hyvä lääkäri, kunhan häntä ei pakoteta ottamaan kantaa asioihin, jotka häntä ei niin kiinnosta. Onhan muinaisesta legendasta Moilasestakin sanottu, että tämä ei naisten konepellin alle katso. Ylläolevan kirjoituksen tarkoitus oli myös osoittaa, kuinka onnetonta on päihdeasioiden käsittely - ylipäätänsä kaikkialla, ei ainoastaan Lapinlahdella. Elokuvaohjaaja Antti J. Jokinen sanoi, että sillä aikaa, kun hän oli poissa Suomesta, maa oli muuttunut; Suomi oli mennyt sellaiseen tilaan, että lähimmäinen kyllä käännetään ojan pohjalla ehkä sellaiseen asentoon, että ei ihan kuole oksennukseensa tai virtaavaan lokaveteen, mutta siinä kaikki; siinä suomalaisen päihdehoidon koko kuva."

Jörn Donner, Markku Soikkeli
ja Karl Ove Knausgård

Reetta Räty ja Laura Saarikosken kolumni "Seksi on yhteistä, lapset eivät"  (HS su 12.5.2013) rinnastaa Jörn Donnerin ja Karl Ove Knausgärdin. Jörn Donner kuulema narisee Mammutissaan, että naiskennellessaan vapaasti jo ennen vapautettua seksiä joutui 1950-luvulla menemään naimisiin.

Karl Ove Knausgård, tuo norjalainen tämän ajan kallepäätalo, lykkää omaelämäkerrallisissa kirjoissaan lastenvaunuja, vaihtaa vaippoja ja uupuu sohvalle, mutta ei kyseenalaista sitä, miksi hänen isänä pitää olla mukana talkoissa. Jörn Donner vain marisee eikä muista edes ensimmäisten lastensa syntymäpäiviä.

Sen sijaan science fiction -maailmassa elävä kirjallisuusdosentti Markku Soikkeli herättää vahvasti omaelämäkerrallisessa blogissaan ristiriitaisia tunteita. Markku Soikkeli marisee, mutta murrosikäisen oloisesti, blogissaan siitä, että raahaa tytärtään päivähoitoon Tampereen-räntäsateessa.

Miten minusta tuntuu siltä, että Soikkelin mielipiteet ovat lähempänä Donnerin 80-vuotiaan pikku pojan jorinoita kuin Knausgårdin todellista uupumusta. Ehkä siksi, että Soikkelilla on vain yksi lapsi ja Knausgårdilla kolme. Lisäksi Knausgårdin vaimolla on mielenterveysongelmia ja sen vuoksi vastuu ei taida kirjailijaperheessä jakautuakaan tasaisesti.

Lisäksi ärsyttää, että Soikkelille ei kelpaa mikään kaupunki tai seutu Suomessa. Synnyin-Kuopiossaankinkin tällä happamalla arrogantilla narisijalla on vain Kys-saattohoitola ja spedepasasklooneja. No, olisi siellä kirjailijatoveri Tossavainenkin, saanen huomauttaa.

Viimeisimmässä Kulttuurivihkossa (2-3/2013) Soikkeli kirjoittaa avioliiton olevan vaihtoehto tahdonvapaudelle. Hän lainaa Anu Pylkkäsen pamflettia Vaihtoehto avioliitolle. Soikkeli on myös jälkijunassa.

Minä olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että avioliiton vaihtoehtona tulisi olla yhteistaloussopimus. Joku nimittäin olisi voinut ajatella, että tässä perheessä oli useampi mies. En nyt tarkoita sitä, että minua on vaikea viiksieni ja rintakarvojeni vuoksi erottaa aviomiehestäni, vaan sitä, että perheeseemme itsestäänselvästi kuului lasteni biologinen isä.

Lasten biologinen isä huolehti uuden isäpuolen oheishuollossa olevien lastensa jokapäiväisen ruoan valmistuksesta. Ja minä huolehdin siitä, että näiden alfaurosten tiet eivät leikkaa.

En ymmärrä, miksi Soikkeli kolumnissaan vaahtoaa tahdonvapaudesta. Kun evoluutiobio- ja psykologia pakottavat meidät lisääntymään, tahdonvapautta ei kysytä. Lapsista on huolehdittava.

Sivistyksen luokkataistelua
häiritsevä painolasti

Luettuani Minna Lindgrenin Sivistyksen turhan painolastin olin yhtä ristiriitaisissa tunnelmissa kuin Kaisa Salmen Fellmanin pelto -performance jälkeen.

Ei auta kuin ajatella, että kirjan piikit vaikuttavat joskus myöhemmin parantavasti niihin kaikkiin Ylen huonoihin johtajiin, jotka jäivät Mikael Jungnerin, tuon ketterän ja omnipotentin sekä ah niin uusliberaalin kuoleman voittajan, jäljiltä pompahtelemaan kuin sähköjänikset tuossa Suomen eduskunnan alaisuudessa toimivan valtakunnallisen julkisen palvelun yleisradiotoimintaa harjoittavassa viestintäyhtiössä.

Niin minä myös päätin, että odotan Fellmanin pelto -dokumentin valmistumista. Se julkaistaan ensi syyskuussa Lahden taidemuseossa. Vasta sitten käy ilmi taideteoksen kokonaisuus. Kieltämättä Fellmanin pellolla tuli vuoroin korni ja vuoroin vaikuttunut olo. Jos listaisin plussat ja miinukset, tähänastinen vaikutelma olisi etupäässä korni.

Heikki Salon uudiskäännös Marseljeesista oli yksinkertaisesti tyhmä. Siinä puhuttiin jostain Afrikan viidakoista tulevasta aallosta. Mistä vitun viidakoista? Tarkoittaako Heikki Salo ehkä arabikevättä?

Siinä vaiheessa, kun Fellmanin pellon yhteislaulussa päästiin kohtaan: "Kun muurit sortuu, alle jäät, jos et sä pysty juoksemaan. Tulvat alleen kaiken kun peittää, uimataidot punnitaan." ajattelin, että nyt me cp-vammaisen Marian kanssa lähdemme kotiin.

Heikki Salo ottaa vallankumoukseen mukaan vain pystyvät, pätevät ja uimataitoiset. Voi, pikku miljoonasade-Heikki värisevine lauluääninesi, olet tainnut lukea uusliberaalioppaan Ui tai uppoa.

Mikko Kuustonen oli myös Fellmanin pellolla jonain houkutuslintutähtenä. En ymmärrä, miksi. Ehkä siksi, että Mikko Kuustosen veli on demari. En nyt kerro tässä, mitä mieltä yleensä olen demareista. Sanon vain, että onneksi on olemassa vielä jokunen vanhan ajan työläisdemariaatteen kannattaja.

Ehkä kaikki demarit eivät rankasta koulutuksestaan huolimatta ole uusliberaaleja.

Jossain vaiheessa, kun Fellmanin pellon koreografi Hanna Schroderus huhki luurit päässään juoksuaskelia, mietin, olemmeko ehkä kutsutut zumbaan. Silloin performace oli ehkä korneimmillaan, jos ei oteta lukuun sitä, että taiteilija Kaisa Salmi vikisi Etelä-Suomen sotilasläänisanomien Esalaisessa kuin pieni apurahahiiri; en ole oikeistolainen enkä vasemmistolainen:

"Olen pieni vaaleanpunainen pelkuri. Rahoittakaa minua niin voin jatkossakin turvallisesti ratsastella punavankien jälkeläisillä."

Luin Minna Lindgrenin kirjaa henkeäni pidätellen. Odottelin herpaantumatta hetkeksikään sitä, että Suomen hauskin klassisen musiikin asiantuntija ryhtyy vallankumoukselliseksi. Olihan tämä lukenut, kuinka lähdetään Paskaduunista barrikadeille ja alleviivannutkin pamfletista kohtia keltatussilla, mutta lopputulos ö-kirjaimen ja öölannin jälkeen oli pettymys.

Ei vallankumousta. Ei luokkataistelua. Epäselvää huonon johtamisen piikittelyä sinänsä hauskojen omaelämä ja -sukukerrallisten pätkien välissä.

(Anteeksi, tuollainen sanojen yhdysviivalla yhdistely on nyt maneerini. En tee sitä enää tässä merkinnässä kuin korkeintaa kerran.)

Lopulta tajusin, että eihän näiltä nyt mitään voi odottaakaan. Naikkonenhan varmisteli tulevia toimeksiantojaan. Ei sitä pidä liian vihainen olla, jotta pääsee Hesarin kolumnistiksi. Lisäksi olisin kaivannut analyysiä siitä, mistä Ylen organisaatiomuutospuppugeneraattori on lähtöisin.

Ristiveto vetää
päin lättyä

Minna Lindgren on äärimmäisen taitava kirjoittaja. Monia Sivistyksen turhan painolastin kohtia merkkasin pienillä paperilapuilla. Palaan niihin ehkä myöhemmin. Kaikkihan kirjan luettuaan taputtelevat käsiään. Pisteliäisyys on älykkyyttä. Suora päin naamaa nimellä roiskiminen tyhmyyttä.

Kunnioitan toista Ylestä ulostettua vanhenevaa naista Minna Lindgreniä enemmän. Päivi Istala on rehellinen. Minna Lindgren salavittuilija.

Istala Ristivedossaan kirjoittaa selvästi ja suomen kielellä. Mikael Jungner on "vähän tärähtänyt." (No, sanokaa nyt, että Istala lainaa Nyt-liitteen otsikkoa Jungnerista.)

Päivi Istala kävi ennen eläkeputkiutumistaan läpi Ylen karmeat vaiheet. Erilaisin järjestelyin Suomen eduskunnan alaisuudesta toimivan valtakunnallisen julkisen palvelun yleisradiotoimintaa harjoittavasta viestintäyhtiöstä lähdetettiin Jungnerin matriisi- ja siilo-ohjelmilla satoja toimittajia.

Jungner-parka joutui tekemään likaisen työn. Sitten jostain Nokiasta tuli vakoiluohjelmia Iraniin välittänyt Lauri Kivinen ja ilmeisesti sama sekasotku jatkuu. Tai sitten ei jatku. Äänitilaa on vain raivattu kansanopistokoulutetuille uusliberaaleille, kuten Kalajoen karjakolle Tuula Ketoselle että ketterän-älykkäälle Tuomas Enbuskelle.

Päivi Istalalta kuulema hänen viimeisinä Yle-vuosinaan kyseltiin Jungnerista: "Onko se hullut? Eikö se tajua? Onko se typerä? Onko se pelle? Onko se narsisti?"

Istala kuitenkin koettaa äidillisesti ymmärtää. Jungnerin narsismi kumpuaa 2,5-vuotiaan omnipotenssista, joka vain on jäänyt päälle. Istala kirjoittaa Ristivedossaan vanhenevan naisen suoralla raivolla. Joutui pidäkkeettömistä raivareistaan jopa Ylen vellihousujohtajien puhutteluun.

Tiedän vanhenevan naisen pidäkkeettömät, ketään mielyttämään pyrkimättömät, raivarit ovat pelottavia. Jos on mies ja kurat housussa vähemmästäkin, ne voivat tuntua epämiellyttäviltä. Voi voi.

Luovan luokan
sosiaalinen vajoaminen

Minna Lindgrenin kirjassa oli hyvää se, että hän edes viittasi luovan luokan ja koulutetun väen proletarisoitumiseen.

"... Olen valunut yhteiskunnan luokkaliukumäkeä alas vauhdikkaammin kuin hyvin palvellut matkakirjoituskone kerrostalon jätekuilussa." (Minna Lindgren Sivistyksen turha painolasti s. 259)

STP:n Heikki Typpö koetti Ärräpäät-sähköpostilistalla saada meitä kirjoittamaan juuri siitä blogeihimme ja kolumneihimme.

Koetammehan me sitä tehdä, mutta vaikeaa on, kun itse en ole minnekään vajonnut. Sosiaalinen asemani on suurin piirtein sama kuin äidilläni ja isälläni. Äitini oli karjakko ja isä sekatyömies sekä kiertävä maataloustyöläinen. Yliopistokoulutukseni hankin sen vuoksi, että toimittajan työ oli heti 17-vuotiaasta liftauksen täyteisestä Puumala-lehden kesätoimittajakesästäni lähtien kivaa.

Olisin tehnyt sitä vaikka ilmaiseksi ja jossain vaiheessa ihmettelin, miten näin ihanasta työstä maksetaan. Nyt olenkin päässyt niin sanotusti miäräni piähän. Teen toimittajan työtä aivan ilmaiseksi. Uskokaa tai älkää, tämä on kokonaisen rakennusliikkeen pyörittämisen arvoista!

On toimittaja-karjakoita
ja toimittaja-karjakoita

Ette varmaan huomanneet, että käsitellessäni Ylen Tuula Ketosta, Kalajoen karjakoksi luonnehtimaani toimittajatarta, kirjoituksessani oli loppujen lopuksi yhtä hellä sävy kuin siinä, että nimittelin Mikael Pentikäistä viiksivalluksi. Olivathan Hesarin pääkirjoittajat hellän ymmärtäväisiä, kun puhuivat Merja Kyllösestä irvikissana.

Tämä oli merkintäni kertausosuus.

Totta on sekin, että Tuula Ketosella on koulutuksenaan vain Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinja 80-luvun puolivälistä. Pahinta loppujen lopuksi on, että tämä ei ole sen jälkeen ilmeisesti lukenutkaan mitään esimerkiksi kirjastosta. On imenyt uusliberaaliopin ihan itsekseen.

Sen vuoksi näimme Olga Koon sanailemassa kevyesti radio-ohjelmansa televisiomainoksessa, otetaanko studioon yksi kokoomuslainen vai toinen kokoomuslainen.

Myönnettävä on, että Olga Koo haastatteli radiossa muutama viikko sitten Anna Kontulaa (marx.vas,). Kun Kontula sanoi, että on marxilainen, kuulin selvästi toimittajan suunnalta kahinaa, joka tuli siitä, että toimittaja ilmeisesti hankasi takapuoltaan studiotuoliin hämmentyneenä siitä, että ei hänen tiedotuskouluaikoinaan puhuttu mitään mistään marxeista.

Ei edes Julilus Henri Marxista.