Toimittajat ovat alempaa kastia

pe 10.5.2013

Koska opiskelen tänään Talentreen kurssilla motivointia, vuorovaikutusta sekä viestintää, haasteellisia tilanteita johtajan työssä sekä varhaista välittämistä sekä puheeksi ottamista ja työhyvinvoinnin johtamista, kirjoitin jo eilen tämän merkinnän Minna Lindgrenin kirjasta Sivistyksen turha painolasti.

En ole lukenut sitä vielä kokonaan, mutta olen haltioissani. Joku on kyennyt piilottamaan näennäisen sovinnaisen tekstin sisään torahampaat, jotka raatelevat kappaleiksi sekä Mikael Jungnerin johtamisopit Ylessä että myös muun vallitsevan paskajargonin.

Älykäs tapa, jota kadehdin niin, että tuleva tekstini tirskuaa myrkkyä, matalamielisyyttä ja epä-älyllisiä provosoitumisia.

En kuitenkaan pääse millään ajatuksissani eroon Juha Ruusuvuoresta, toimittajasta, josta tuli kirjailija. Ja jonka kirjailijuudesta ei Savon Sanomien legendaarinen kulttuuritoimittaja Tikkinen ollut tietoinen, kun keksi rakastajalleen pseudonyymin Kristian Ruusuvuori ja painoi tämän rakkausrunot kylmän harkitsevasti lehteen.

Tyhjennän nyt oksennuspussini ensin Ruusuvuoresta tähän. Ja jätän Minna Lindgrenin vielä hautumaan. Mietin parin yön yli myös sitä, miksi kaikki varmasti rakastavat Lindgrenin epäsuoraa vittuilua, mutta pitävät samat sanat paljon reilummin ja suoremmin omaleämäkerrallisessa Ristivedossaan sanonutta Päivä Istalaa höyry- tai hourupäänä.

Ruusuvuori
ja tapaus Nikkilä

En ymmärrä, mitä Ruusuvuorella on Ylen legendaarista Moskovan-kirjeenvaihtajaa Reijo Nikkilää vastaan. Nikkilä esiintyy Ruusuvuoden kirjassa Stallari ja vistossa valossa.

Visto on sana, joka on vaeltanut pohjoisesta etelään. Se esiintyy joskus kunnioittamani pohjoisen vasemmstovaikuttajan minulle lähettämissä teksteissä. Visto tarkoittaa inhaa, epämiellyttävää ja inhoittavaa.

Reijo Nikkilää en ole koskaan tavannut livenä. Olen tosin ollut hänen kanssaan Ärräpäät-sähköpostilistalla ja asunut lukion kolmannen luokan Nikkilän lapsuuden kodin naapurissa Kärkölän Järvelän Tohinojantiellä.

Ärräpäiden alkuaikoina olen ollut Nikkilän kanssa samassa tilaisuudessa kuuntelemassa Jukka Mallisen Varastetun ilman alustusta Tampereen Lenin-museolla, mutta Nikkilä ei tunnistanut minua fyysisenä henkilönä.

Vähän sama tunne tuli, kun piti viiden vuoden Kansan Uutisissa työskentelyn jälkeen esitellä itseni päätoimittaja Yrjö Rautiolle sekä jokunen aika sitten, kun tapasin kuopiolaisessa lounasravintolassa aviomieheni numero yksi. Jouduin sanomaan tälle, että hei, et ehkä muista minua, mutta olimme naimisissa 20 vuotta sitten.

Ärräpäiden ansiosta oli kuitenkin kunnia tutustua Nikkilän siskoon Marja-Liisa Ylitaloon, jonka nuorin tytär Satu oli ensimmäisellä luokalla sekä paras kaverini että kohtalotoverini. Olimme molemmat ujoja tyttöjä ja kaiken lisäksi maalta, kuljetusoppilaita.

Myös Marsa, kuten Raija-pastori, on eräs odottamattomimmista ihmisistä, johon olen tutustunut. Marsa on nainen, joka veti Kärkölässä kepun ylös. Jos jotain toivon elämässäni, on se, että saisin joskus mahdollisuuden kirjoittaa kesäteatterihupailun johonkin Kärkölän kyläteatteriin Marsan sanelusta. Näytelmän nimeksi tulisi hullu-Huldén ja hänen valtakuntansa.

Hullu-Huldén on Kärkölän kokoomuslainen kunnanjohtaja, jolla on vankka lahtelainen vasemmistotausta.

En päässyt koskaan
Koukkuun emännäksi

Marja-Liisa Ylitalon ansiosta sain yhteyden Salomaan Mikkoon, johon olin ihastunut luokkakokouksessamme vuonna 1990.

Luulin Mikkoa kadonneeksi, mutta löysin tämän bloginin avulla. Ei Mikko mitään kadonnut ollut. Työskentelee maansiirtoyrittäjänä Järvelässä ja töitä riittää. Kummisetä Mörttinen Nummenkulmantien alkupäästä on tosin kuollut. Muistanhan minä sen Mörttisen paikan, kun joka aamu kouluun siitä ohi kuljin.

Olen niin kaivannut tätä; muistatko silloin lapsena/nuorena? Muistatko Tohinojantien ja Nummenkulmantien? Muistatko entisen limpparitehtaan? Muistatko ruman ala-asteen rehtorin, jolla oli kammoittavat sankasilmälasit?

Koetin luokkakokouksessa jotenkin epätoivoisesti välttää sitä, että tulevat lapseni ovatkin venäläisiä ja koetin jäädä Mikon kotitalon emännäksi Kärkölän Järvelän Koukun kylälle. Kohtalo päätti toisin. No, oikeasti koetin epätoivoisesti etsiä syytä jäädä Suomeen, sillä totta kai ulkomaille muutto pelotti.

Lapseni syntyivät puoliksi venäläisinä, mutta sitä ennen minun piti iskeä Helsinkiin itkemään perääni muuan rockfestaripostimies, joka oli loppujen lopuksi makuuni aivan liian kaunis ja jumalaisessa kauneudessaan jotenkin ponneton sekä flegmaattinen, teki mieleni potkaista tätä koko ajan kauniille perseelleen, mennä opiskelemaan Moskovaan, nähdä Neuvostoliiton kaatuminen, matkustaa arkkikuopiolaisen toimittajan lapsettomaksi rouvaksi Kuopioon, päätyä Konevitsan luostariin ja lopulta tehdä ne venäläiset lapset luostarin kokin kanssa.

Näillä omaelämäkerrallisilla pätkillä koetan pitää linjoilla golfaavat isosiskoni ja -veljeni. He ovat minua 20 vuotta vanhempia eivätkä tunne sen enempää lapsuuttani kuin nykyisyyttäni - puhumattakaan siitä, että tuntisivat minut persoonana.

Runoilija Ruusuvuori
Savon Sanomissa

Juha Ruusuvuoren teoksista muistan 90-luvulla vain yhden Kaniikki Lupus. En ole sitä lukenut, joten en sano siitä mitään. Jossain vaiheessa kuitenkin tilasin Lapinlahden Kirjakauppaan itselleni herjausmielessä Ruusuvuoren Muukalainen rantaruotsissa. Koetin virittää kokoomuslaisen kirjakauppiaspariskunnan kanssa kirjallisuuskeskustelua, mutta eihän se virinnyt silloinkaan.

Pitävät vain epätoivoisesti kiinni Anthony de Mellosta, joka on minulle aivan liian kryptinen. Harry Potteriakin ihannoivat, mutta minusta hyvä on vain J.K. Rawling, jonka olen kuullut olevan umpivasemmistolainen. En voi muuta kuin olla vahingoniloinen.

Luin Muukalaisen rantaruotsissa toissa viikolla toistamiseen. Pääsin vain puoliväliin. Kirjanen ei kestä uudelleenlukemisia. Se jankuttaa ja kostuu myötähäpeää herättävästä epätoivosta, kun Ruusuvuori koettaa sijoittaa itsensä edes johonkin identiteettiin tai kotiseutuun.

Hesarin viiksivallu Mikael Pentikäinen kirjoitti vähän aikaa sitten kolumnin otsikolla Identiteetti on väkevä voima. Niinhän se varmaan on, jos jollakulla sellainen onnistuu olemaan näinä aikoina, jolloin on vaikeahkoa säilyttää edes jokin identiteetti kolmea viikkoa kauempaa.

Nimittelen Pentikäistä viiksivalluksi, sillä Hesari ei kokenut Merja Kyllösen kuvaamista irvikissaksi eikä myöskään Jyrki Kataisen kuvaamista Peter Paniksi loukkaavana. Mielestäni idea Kataisesta Peter Panina on kekseliäs. En usko, että Hesarin pääkirjoittajat olisivat itse älynneetkään mitään niin kekseliästä - puisevia kun ovat.

Senhän sanoi jo Tuomas Enbuske viime sunnuntaina Roman Schatzin radio-ohjelmassa. Harvoin, jos koskaan, olen Enbusken kanssa samaa mieltä.

Juha Akkanen on kuulema tällä viikolla rinnastanut Hesarin kolumnissaan Jyrki Kataisen puheet heppoisen helppoheikin puheiksi. En sano siitäkään mitään. Kirjoitus oli kyllä hyvä, mutta auttamattomasti jälkijunassa. Kyllähän sitä nyt Hesarin pääkirjoittaja voi Kataiselle irviä, kun kepu on nousussa.

Ei irvi Akkanen Juha Sipilälle, sillä Sipilä saattaa olla tulevaisuudessa pääministeri. Kyllä toimittaja aina tietää, kenelle häntää heiluttaa. Sitä paitsi Katainen ei mielestäni ole ihan niin tyhmä kokoomuslainen kuin kokoomuslaiset keskimäärin.

Ei vedä vertoja ollenkaan esimerkiksi Häkämiesten veljeksille, joista toista jouduimme kestämään Kuopion kaupunginjohtajana Kauko Heurun (kok.) jälkeen. Ja Kauko Heuru sentään kirjoitti uusliberalismista vistoon sävyyn joissain kuntaoppikirjoissaan.

Niin. Juha Akkanen oli mies, joka pudotti Pertti Paasion (sdp) eriparikengillä. Siinä vaiheessa kaikki taputtivat käsiään, sillä nousussa oli oikeistodemarismi. Kyllä toimittaja tietää, ketä kannattaa painaa ja kenelle ei kannata louskuttaa.

Hän on myös mies, joka on saanut Alexander Stubbin (kok.) hyvälle tuulelle lipevällä viinaa koskevalla kolumnillaan. Hauskaa, mutta ei koskaan enää, sanoin, kun olin lukenut hassun hauskan kolumnin netistä. Arvelen, että samainen toimittaja on niitä Stubbin puuskuttavia perässä juoksijoita, joista jopa Savon Sanomissa naureskeltiin.

Olenkin avoimesti nauranut Hesarin pääkirjoittajille sen jälkeen, kun Erkki Virtasta (vas.) sanottiin pääkirjoitussivulla entiseksi taistolaiseksi. Ja minä olen entinen Ylä-Savon neito!

Ruusuvuoren Stallarissa
analyysia toimittajista

Vaikka ammattikseni kirjoittaisin minkä tahansa muun, minulla on toimittajan persoonallisuus. Olen aivan yhtä alkeellinen ja pinnallinen kuin toimittajat yleensä. Sen vuoksi nautin aina, kun joku toimittajan persoonallisuudestaan epätoivoisesti pois pyristelevä kirjailija kirjoittaa toimittajista loukkaavasti.

Se oli Ruusuvuoren Stallarissa parasta. Toimittajien nälviminen. Tietää, ketä nälviä ja miten sen tekee kaikkein tehokkaimmin, sillä on itse toimittaja.

Ruusuvuoren Stallarin sekä Muukalaisen rantaruotsissa luin myös kuvauksena siitä, miltä tuntuu, kun läheiset opiskelukaverit istuvat tukevasti hyvissä asemissa

Stallareita Ruusuvuori ei inhoa sen vuoksi, että nämä olivat ideologisia. Ruusuvuori inhoaa stallareita sen vuoksi, että nämä ovat liukkaasti kääntäneet takkinsa. Mitä ökympi stallari niinä aikoina, kun se oli ei vain sallittua, vaan myös mainstream, sitä parempi asema yhteiskunnassa myöhemmin. Ja sitä kerkeämpi takinkääntö.

Toimittaja Reijo Nikkilä esiintyy Tampereen yliopistoon tekemässäni tutkielmassani. Tutkin vasemmistolaisen naisten lehden, Uuden Naisen, vuosia 1970-1990. Teoreettinen kehys oli mitä oli. Tai ei sitä ollut lainkaan, mutta hauskahan se oli opiskelumielessä lukea naistenlehtiä.

Nikkilä otti nuorena toimittajana kuvia Prahasta, kun neuvostopanssarit tappoivat ihmiskasvoisen sosialismin vuonna 1968. Uuden Naisen päätoimittaja Suoma Lukander koetti julkaista kuvat ja ne lehteen painettiin, mutta taistolaiset kävivät keräämässä lehtipisteisiin ehtineet numerot kiireen vilkkaa pois.

Nikkilä jotenkin säikäytettiin silloin. Ehkä se kaivelee Ruusuvuorta. Jokin takinkääntö ja Mersulla ajelu pitkin Moskovaa kirjeenvaihtajan urallaan, Ruusuvuorta Stallarissan ainakin kaivelivat.

Minä en Nikkilään Moskovan-opiskeluvuotenani törmännyt. Jarmo Koposen näin jonain utuisen humalaisen ylimielisenä hahmona Inturistin montussa - muistaakseni - mutta tämä ei sylkäissytkään nuorten journalistiopiskelijoiden suuntaan.

Sen sijaan törmättyään vuonna 2001 läpi oman alaovensa, Jarmo Koponen kävi nuoletuttamassa haavojaan esikoiseni Marian kummilla residenssissämme Pielavedellä. Siitä sai lapseni kummi aiheen noin tsiljoonanteen raivariinsa.

Omaelämäkerrallisessa vuodatuksessani on kuulema enemmän Jarmo Koposen kissoisa, Elektra ja Diktatura, kuin hänestä lapseni kummista. Elektra ja Diktatura asuivat residenssimme saunaneteisessä sillä aikaa, kun alkoholisoituneet tähtitoimittajat paapoivat toisiaan.

Aivan ihastuttavia siamilaisia kissoja. Elektran ja Diktaturan ansioista meidänkin perheestämme tuli kissaperhe ja harmaa Vasili sai muutta meille. Nyt en lue Jarmo Koposen kolumneja edes Uudesta Suomesta, sillä Pentti Stranius kieltäytyi palvelemasta puoli-ilmaiseksi porvaria, Niklas Herliniä.

Olen kitkerä eikä minulta heru myötätuntoa intelligentsijan, kuten Koposen ja tämän hullun tyttöystävän, sosiaalisille vajoamisille enkä iloitse heidän nousuistaan. Mitäs ovat niin lällyjä, etteivät luokkataistele. Työnsivät vain Pielavedenkin-reissullaan kapitalismia syvemmälle toistensa korvien väliin.

Luokkataistelun aika on
tietenkin ohi - työnantajan lehdessä!

Mielenkiintoista Stallarissa on kuvaus 80-luvun lopun Kansan Uutisten toimituksesta. Ruusuvuori jakaa toimittajat neljään ryhmään. Eräänä ryhmänä ovat ammattiyhdistysliikkeen kautta lehtitaloon tulleet, hädin tuskin kirjoitustaitoiset tyypit. He olivat valvomassa ay-liikkeen etuja, eivätkä olleet kovin kiinnostuneita muusta kuin siitä, kuka sai ensiksi lukea toimituksen ainoan kappaleen Ilta-Sanomia.

Joskus kun lukee nyky-Kusarin ay-juttuja, jotka ovat ehkä joidenkin ay-arkkitoimittajien käsialaa, en voi muuta kuin ihmetellä. Tai sitten on vain niin, että Rakennusliiton toplokkaat tarvitsisivat jonkun Kiteen punikin koulun siitä, miten terävöitetään sanomaa.

Rakennusliiton topolokkaat ovat pääosin mussuttaneet Kusarin sivuilla, mutta minulle ei ole kirkastunut, mussuttavatko hänestä kirjoittavat toimittajat vaiko topolokkaat itse. Joka tapauksessa liiton puheenjohtaja Martti Harjuniemi päästi työnantajaleiriin kuuluvan Rakennuslehden sivuilla muutama vuosi sitten aivopieruksi luonnehdittavan uutisen: "Luokkataistelun aika on ohi!"

Vitsit, jätkä on kuin 80-luvun lopulta, ajattelin. Lasettelee raikasta uusliberaalipaskaa tyynesti noin kolmekymmentä vuotta ajastaan jäljessä.