Eduard Uspenskin Neuvostoliitto

ti 25.6.2013

Arvasin tämän. Marian piti mennä Mäntykankaan koululle itsenäistymiskesäkurssille. En uskaltanut kuitenkaan lähettää tyttöä sinne ripuloinnin vuoksi.

Niinpä Matti lähti, kuten oli hienosti ajateltu ja aikataulutettu tämä viikko etukäteen, Talvivaaran kaivokselle asennuskeikalle. Minun oli tarkoitus lätkiä kasaan firman rästitöitä kaikessa rauhassa. Eilinen meni omaa oloa voivotellessa ja Marialle lääkäriä tilatessa.

Tämä päivä on kulunut Mariaa pytylle nostaessa ja salmonellakoetta terveyskeskukseen kiikuttaessa. Ilon aiheitakin on. Maria ei enää oksenna, joten ei ole oksentanut päälleni sitten lauantain. Ripuli ei myöskään enää ole niin raju, että olisin saanut kakkaa päälleni. Huterahan Maria taudin vuoksi on niin kuin minäkin, mutta eipä tapellut vastaan tänä aamuna, kun piti pukea vaatteet ylle.

Sama elettiin viime kesänä. Matti oli Talvivaarassa, Leonid teki kuolemaa Kysillä ja minä siivosin kotona oksennuksia.

Sitten mukavampiin aiheisiin. Itse asiassa Turkissa sairastumisessa oli oikeasti hyviäkin puolia. Sillä aikaa, kun Maria nukkui pois kuumettaan, pystyin minä kylppärikeikkojen välissä lukemaan. Vaikka kuinka koetin lukea Hannu Mäkelän Eduard Uspenski -kirjaa hitaasti, se meni loppuun.

Nauratti, kun elämäkerturikin koetti lisätä kirjaan vaikka mitä jälkisanoja, jotta ei olisi tarvinnut erota Uspenskista. En minäkään olisi millään halunnut.

Kirja kuitenkin loppui viimeisellä tekstisivulla. Sen jälkeen oli lähdeluettelo. Ei voinut mitään. Oli pakko avata turkkilaisen Orhan Pamukin Musta kirja. Kirjailija Matti Pulkkinen joskus kehui Pamukia ja minä katselin kauhuissani kirjan paksuutta. Ajattelin, että no way, tuo jää kyllä meikäläiseltä lukematta.

Pamukhan on hauska.Nauroin heti Mustan kirjan ensimmäiseltä sivulta lähtien. Asetelma on se, että kirjan päähenkilön vaimo on lähtenyt jätettyään pöydälle vain epämääräisen lapun. Päähenkilö uneksii siitä, että kulkee vaimonsa päässä – eräänlaisessa puutarhassa – ja näkee siellä MUITA MIEHIÄ:

Piimälään, Piimälään
Petškiniä huijaamaan

Olen ollut Eduard Uspenskin ystävä siitä lähtien, kun lasten isä toi Venäjältä Fedja-setä, kissa ja koira -videokasetin. Suomalais-venäläistä perhettämme ihastutti ajatus pienestä pojasta, joka muutti maalaistaloon Prostakvašinoon sen vuoksi, että äiti ei antanut pojan ottaa Matroskin-nimistä kissaa.

Matroskin on varmasti samanlainen ovela leikattu kolli kuin meidän Osku. Osku pitää itseään talon kuninkaana ja valtiaana. Hallitsee jopa koiria pistelemällä niitä kynsillään. Osku ei raapaise, vaan nimenomaan vittumaisesti pistää yhden kynnen koiran kinnernivelestä läpi vaaniessaan jossain tuolin alla. Kerrassaan hankala tyyppi.

Osku osaa myös varastaa ruokaa, vaikkapa lusikasta, joka on menossa ruokailijan suuhun.

Uspenskin hahmoissa on tervejärkistä ja maahenkistä anarkismia. Luin Mäkelän Uspenski-kirjan myös kirjana Neuvostoliitosta. Kaikki ei neukuissa ollut ihan niin kuin Matti Karppinen (sdp) Lapinlahdella ajattelee. Tässä yhteydessä huudan ääneen kauhusta Hesarin blondipäätoimittajan Riikka Venäläisen pääkirjoituksessa olleelle lauseelle:

"Itsenäisesti ajatteleva länsimainen ihminen tietää, etteivät julistukset takaa mitään. Väittihän Neuvostoliittokin olevansa työläisten onnela." (HS pe 21. kesäkuuta 2013  Journalisteja ja ihmisiä)

Millä eväillä Riikka Venäläinen tietää, jos vaikka olikin nimenomaan työläisten onnela 60- ja 70-luvulla? Koulutettu ja kielitaitoinen intelligentsija kaipasi pääsyä ulkomaille - ei varmaan tavallinen rivineukku. Tiedän tämän tasan tarkkaan tai ainakin paremmin kuin Hesarin päätoimittaja.

Lasteni isä oli Leningradin yliopistoväkeä, joka arveli, että neuvostovastaisuus ja toisinajattelu on yhtä kuin amerikkalaisuuden ihannointi, progen kuuntelu ja muu epämääräinen hippeily.

Infantiilit ja reippaat
raitasukkahousutytöt

Hauskaa on, että Hannu Mäkelä Uspenskista kirjoittaessaan ottaa kantaa länsimaiseen anarkistiin Peppi Pitkätossuun. Mäkelä pitää Peppiä sovinnaisena ja pitkätossuvitsejä ennalta arvattavina

Sama tunne rahikaisella Peppiä aikuisena lukiessa, sanon minä. Totta kai Pepissä on keskiluokan käyttäytymiskoodeille irvailevaa luonnonlapsimaisuutta, mikä minua miellyttää. Loppujen lopuksi Peppi on äärimmäisen surullinen olosuhteidensa uhri: äiti on kuollut ja isä toteuttaa itseään itsekkäästi jossain Etelämerellä.

En ole kykenyt lukemaan tytöille Peppi Etelämerellä -kirjaa kokonaan. Jostain syystä lähtö Kurrekurredut-saarelta sai minut itkemään.

Kun Minna Sirnö (vas.) ja Merja Kyllönen (vas.) vetivät Vasemmistoliiton puoluekokouksessa kesällä 2010 ja eduskuntavaalien aikaan Varkauden Kuntorannassa Peppi Pitkätossu -show´nsa, minua tympi. Hyvä on. Peppi Pitkätossu on antanut monelle tytölle itsetuntoa. Minullekin, mutta.

Pepin resepti on se, että ei koskaan kasveta aikuiseksi. En ole ihan varma, onko epä-älyllinen infantiilius nyt se asia, mitä globaalikapitalismin ja uusliberalismin - IMF:n, Maailmanpankin tai jenkkien valtionvarainministeriön - puristuksessa puolueessa tarvitaan.

Sama ilkeä tunne tuli lukiessa ministeri Kyllösen haastattelua Me Naisista (25/26/2013). Haastattelussa Merja Kyllönen esiintyy tyylipuhtaana alaluokkaisena chav-naisena, mikä minua niin kovasti miellyttää aina. Kuten myös perse-sana Kyllösen Vasemmistoliiton Tampereen puoluekokouspuheessa.

Lisäksi maininta perinnöllisestä sairaudesta ja sen aiheuttamasta lapsettomuudesta oli yhtä koskettava kuin Minna Sirnön Eeva-lehdelle antama lausuma joskus takavuosina omasta sydänpysähdyksestään. Traagisia naisia molemmat.

Mutta kun. Kyllösen haastattelusta puuttui politiikka ja terä. Ei se vielä vallankumouksellista luokkataistelijaa kenestäkään tee, että on hieman hassu ja käyttäytyy epäsovinnaisesti.

Voihan se olla, että syy on Mimmien haastattelijan Sanna Walleniuksen. Ehkä Wallenius ei uskaltanutkaan kysyä Kyllöseltä mitään, mikä olisi edes vähän luonut ryppyä porvarilliseen päiväjärjestykseen.

Nimittäin juhannus-Eevassa (kesäkuu 2013 s. 8-13) oli säveltäjä Kaija Saariahon haastattelu, jossa mainittiin myös Simone Weil. Saariahon haastattelija Pirjo Houni myös oli näköjään päättänyt, että Eevan lukijoiden, jotka ovat ylempää keskiluokkaa tai ainakin haluaisivat olla - minua nyt lukuun ottamatta, joka vain haluan lehden avulla tirkistellä eliitin elämää, ei järkytetä porvarillisen päiväjärjestyksen rypyillä.

Saariaho on tehnyt oratorion, musiikkiteoksen orkesterille, kuorolle ja laulusolisteille, Simone Weilistä, jota Hesarin Kuukausiliitteen Ilkka Malmberg koetti kuunnella ja tutkiskeli samalla mahdollisuutta tehdä samalla luokkaretkeä ylempään keskiluokkaan. Minä tulkitsin Malmbergin jutun - varmasti aivan järjenvastaisesti, mutta minkäs teet - niin, että keskiluokasta ei kertakaikkisesti voi kieltäytyä.

Eevan jutussa kerrottiin asiantuntevasti kyllä, että Simone Weil on inspiroinut Saariahoa, kuten Virginia Woolf, Anaïs Nin tai Edith Södergrankin. Toimittaja Pirjo Houni ei mainitse sanallakaan sitä, että Simone Weil oli marxilainen ja petyttyään teoriakommunisteihin ryhtyi tehdastyöläiseksi.

Hounin Saariaho-jutussa Weil on räytyvä filosofi, joka eläytyi kärsivien rinnalla. Voi vitun karvat, sanon minä.