Yrittäjän elämä on
kojootin vaativaa elämää

ma 22.7.2013

Tekstaroin Tikkisen Hannelelle, että löysin John Steinbeckin Eedenistä itään IWW:n (Industrial Workers of the World), Maailman Teollisuustyöläiset. IWW on syndikalistinen ammattiyhdistys, joka ilmeisesti on jollain lailla elossa edelleen. Kirjassa mainitaan myös kuin ohimennen Chicagon lihapakkaamojen lakko vuodelta 1886.

Ykkösosan päähenkilö Adam Trask, joka myöhemmin kulkurina joutuu kärsimään ilmapiirin kovenemisestä IWW-aktivistien pidätysten vuoksi, palvelee vuonna 1886 Yhdysvaltojen ratsuväessä ja hänen rykmenttinsä sullotaan junaan lakkoa lopettamaan.

Lakosta sai alkunsa Vapun vietto työväen juhlapäivänä. Chicagon työläisiä lakkoon osallistui 400 000 ja he vaativat 8-tuntista työpäivää. Lakkojohtajat vaativat ehdotonta väkivallattomuutta, mutta joku heitti lakkoa hajottaneiden poliisien joukkoon pommin. Useita poliiseja sekä siviilejä kuoli eikä loppujen lopuksi ollut selvyyttä, oliko pommi porvarien provokaatiota.

Tragediaa alettiin sanoa Haymarketin verilöylyksi. Seurasi oikeudenkäynti, jossa neljä anarkistia tuomittiin kuolemaan hirttämällä. Haymarketin tapahtumapaikka julistettiin vuonna 1992 maamerkiksi ja vuonna 1997 Yhdysvaltain hallitus tunnusti maamerkin.

Kummipoikani Mikko Lempiäinen opiskeli Chicagossa, mutta Haymarketin tapahtumapaikalla hän tuskin on käynyt. Muistomerkki sinne tuli vasta vuonna 2004. Kummitätihän tietysti toivoo, että olisi käynyt edes maamerkin liepeillä.

Tunnettuja suomiperäisiä IWW-läisiä ovat olleet muun muassa Merimies-Unionin Niilo Wälläri ja "Minä vaan tiskaan astioita sekä olen syntyisin Kangasniemeltä" - Hiski Salomaa. Lapinlahdelta löytyy myös oma Niilo Wällärinsä, merkillinen työväen ampuja Seppo W. Räsänen. Räsänen ei ole pitkään aikaan ollut julkisuudessa, mutta kukapa särmikäs ja monitahoinen ihminen nykyisen kaltaiseen Matti ja Liisa -lehteen pääsisikään.

Ja työväenampujalla en tässä yhteydessä tarkoita niitä täkäläisiä kotikutoisia natseja, joiden arvelen todella olevan työväen ampujia ja joiden kanssa olen joskus ystävällismielisesti tekstaroinut. Kuulin, että minun, kommunistin, kanssa ollaan välilöissä rauhan aikana.

Se on hyvä se.

Kojootin elämä
ja neekerihuorat

Mutta se kojootin elämä. Steinbeckin Eedenistä itään on niin runsas, että haluan lukea sen äärimmäisen hitaasti. Jos lukisin tapani mukaan huitaisemalla, en ehkä olisi huomannut Chicagon lihapakkaamojen lakkoakaan. Totta kai huomaan lukiessani  asenteellisuuksia. Esimerkiksi yhtään kelvollista naista en ole vielä ykkösosasta pongannut. Aivan turhan moni nainen Steinbeckin naisgalleriassa on häikäilemätön huora.

Muuankin neekerihuora tartutti erääseen kirjaesi-isään, Cyrus Traskiin, tippurin. Ei se mitään. Cyrus Trask, puujalkainen kolkko sotilas, suunnitteli, että leikkaa neekerihuoralta korvat ja nenän irti. Puujalkaansa veistellen tippurin saanut mies suunnitteli, että muotoilee tartuttajansa niin rumaksi, ettei tämä kelpaa edes intiaanille.

Kirjassa on myös rakkauden ammattilaisia, jotka viipyivät kullakin paikkakunnalla aina kaksi viikkoa kerrallaan. He jättivät jälkeensä liudan sukupuolitauteja, jotka itivät kauan ja puhkesivat vasta sen jälkeen, kun huorat olivat poistuneet paikkakunnalta. Prostituutio kuitenkin tuntuu olevan Steinbeckille ammatti siinä, missä muutkin. Sinne hakeutuneet ammattisiskot olivat isokokoisia, elinvoimaisia, laiskoja ja typeriä.

Muudan hienoimmista kuvauksista Steinbeckin kirjassa on kuvaus kalifornialaisen Salinasin laakson ja sen ympäristön asuttamisesta. Salinasin laakso oli hedelmällinen ja sitä ympäröivät kukkulat olivat karuja. Multa kallion päällä oli ohutta ja uudisasukkaat, jotka tulivat maareformoimattomasta Euroopasta saattoivat vallata suuria alueita, mutta pysyä rutiköyhinä.

Niinpä kukkulan uudisasukkaat joutuivat viettämään todellisen pienyrittäjäin elämää. He elivät yhdessä kojoottien kanssa älyvaraista, epätoivoista ja kituuttavaa elämää.

Aivan kuin maaseudun pienyrittäjät. Meillähän ei aloittaessamme useinkaan ole mitään pääomaa. Rahoittajat, kuten Ylä-Savon Kehitys, suhtautuvat meihin kuin vähämielisiin imbesilleihin, hupaisiin kotieläimiin tai hidasjärkisiin palvelijoihin. Meillä ei aloittaessamme ole rahaa, ei kapistuksia, ei työkaluja, ei luottoa - eikä minkäänlaista sisäistystä siitä, miten uusliberalisoiduilla markkinoilla oikein toimitaan.

Siellähän pääasia on, että on vakuuttava, reipas ja jotenkin positiivinen. Avoimesti ei saa vittuilla rahoittajalle eikä edes selän takana.

Steinbeck ei pysty sanomaan, ajoiko uudisasukkaita elämässään eteenpäin - päivä kerrallaan - jumalainen typeryys vaiko suuri usko. Tämänkaltaista uhkarohkeata yrittävyyttä ei maailmassa varmaankaan enää monesti tapaa.

Kylläpäs tapaa. Suomen maaseudulla. Perheet pysyvät hengissä ja lisääntyvät. Rakentavat talonsa, kuten Matin Noora Muhoksella ja rakentavat takapihalle leikkimökkejä, pihasaunoja sekä paneloituja siltoja. He korjaavat, asentavat sekä menevät tarvittaessa vaikka Talvivaaran kaivokselle töihin.

Matti lähtee kohta katsomaan muuatta mahdollista putkiasennustyömaata Keiteleelle. Sitä ennen on käytävä lenkillä. Anna taitaa tuossa selän takana kääntää kylkeä. En saa ehkä hänestä tähän hätään lenkkiseuraa, vaikka lupasi herätä puoli kasilta. Kirjoitan suomalaisista Hurjattarista myöhemmin, jos ehdin.

Hurjattaret ja
uhmattaret

Ylellä pyörii sarja hurjista suomalaisista ja sieltä pongasin Li Anderssonin (vas.vau)  ja Anna Kontulan (vas.vau) esiäidin, kanadalaisten sosialistivalistaja-agitaattori Sanna Kannaston. Sanna Kannasto kiersi Kanadaa pitkin suomalaisten haaleja eli jonkinlaisia työväen- tai maaseudun valistustaloja.

Tunnelma haalien kokouksissa oli ilmeisen sovinnainen - ennen kuin Sanna Kannasto ilmaantui niihin puhumaan. Naiset olivat paikalla pitkissä hameissaan sekä pitsinenäliinamaiset myssyt päässään ja solmittuna tiukasti leuan alle. Ykstyisistä asioista ei puhuttu - paitsi sosialisti Sanna Kannasto:

"Sanna menee sinne haaliin ja alkaa puhua kuukautisista sekä ehkäisystä. Yleisö alkaa siellä yskimään ja miettimään, uskaltaako tässä edes kuunnella." Yorkin yliopiston professori Varpu Lindström kertoo Hurjia suomalaisia -ohjelmassa jaksossa numero 3.

Sata vuotta sitten sosialismi tuli Kanadaan nimenomaan suomalaisten kautta. Kanadaan muutti paljon silloisten punaisten johtoa. Aikaisemmin muuttaneet olivat pääasiassa kouluttamattomia työläisiä: piikoja, metsätyöläisiä eli lokareita ja räätäleitä, kuten Hiski Salomaa (os. Möttö s. Kangasniemi).

Professori Varpu Lindström kertoi, että johtohenkilöistä oli pula. Niinpä suomalaisista sosialisteista tuli Kanadan suomalaisten johtajia, valistajia - ja agitaattoreita.

Sanna Kallio lähti Alahärmästä Etelä-Pohjanmaalta vuonna 1898. Kanadassa hän kirjoittautui heti opiskelemaan Hancockin Suomi-opistoon. Jossain vaiheessa Sanna Kallio lyöttäytyi yhteen sosialistijohtaja J.V. Kannaston kanssa. Naimisiin pariskunta ei mennyt, mutta Kannaston nimen agitaattoripuoliso otti.

Pitkän marssinsa Sanna Kannasto aloitti vuonna 1906. Palkan hänelle valistustyöstä maksoivat suomalaiset sosialistit. Tarkoituksena oli perustaa Kanadan suomalaisten joukkoon puolueosastoja. Varpu Lindströmin mukaan sosialistiyhdistys saatiin perustettua vuonna 1911.

Sanna Kannaston pisin matka kesti 16 kuukautta. Hän taivalsi pitkin suomalaissiirtokuntia repussaan sosialistista kirjallisuutta. Rämpi lumihangissa, yöpyi ladoissa. Oli sataprosenttisen vakaumuksellinen. Se kannusti häntä eteenpäin.

1930-luvun jälkeen Sanna Kannastosta on vain vähän merkintöjä arkistoissa. Kannasto kuoli 1950-luvulla. Loppuelämä hänellä oli vaikea. J.V. Kannasto paljastui miehen naamaa kantavaksi eläimeksi, joka nai jonkun hemaisevamman leidin ja jätti Kannaston yksinhuoltajaksi.

Sanna Kannasto koetti henkensä pitimiksi ylläpitää sosialistikouluja. Hän otti kotiinsa nuoria ja lupaavia sosialisteja koulutukseen, piti yllä jokusta lehmää, toimitti maitoa meijeriin eikä 70-vuotiaana suostunut ottamaan vastaan vanhuuden eläkettä. Kannastojen Jussi-poika kasvoi katkeroituneena ja hävitti äitinsä arkistot tämän kuoltua.

Suomalaiset uhmattaret ja hurjattaret tulivat mieleen, kun pakotin itseni lukemaan eilisen Hesarin jutun porvarien kokoontumisajoista Pori Jazzeilla (HS su 21.7.2013 Suuri Kortinmetsästys). Oksentelin pari ensimmäistä sivua muun muassa sille, kuinka demareiden Krista Kiuru sulautuu messevästi ja jouhevasti Angry Birds -kehittäjän sekä muiden silmää tekevien kanssa samalle aukeamalle.

Onneksi luin jutun loppuun. Aivan lopussa Li Andesson (vas.vau) lainaa Anna Kontulaa (vas.vau), joka sanoo, että Suomi Areena on porvarien sosiaalifoorumi. Siellä on vain pakko olla ja kestää. Agitaattori-propagandistityötä voi tehdä porvarien joukossakin, jos porvarien nassut eivät vituta niin äärettömästi kuin meikäläistä vituttavat.

Onneksi luin myös haastattelun ranskalaisesta dekkaristista Fred Vargasista (HS su 21.7.2013 Jutunkertoja Fred Vargas). Jutun lopussa käy ilmi, että Fred Vargas on ottanut kantaa italialaisen marxistin Cesare Battistian puolesta ja pelkää nyt henkensä edestä. Nyt sitten kaikki alkavat googlailla, kuka on Cesare Battisti.

https://en.wikipedia.org/wiki/Cesare_Battisti_%28born_1954%29

Ilmeisesti Hesarin toimittajat ovat alkaneet luottaa siihen, että porvarihallitus - siis lehden - ei lue oman lehtensä juttuja loppuun asti.

Muudan tämän ajan Hurjatar ja Uhmatar asuu Kuopiossa. Käykää Verkkosukka-Komulaisen sivuilla. Siellä on runoja, jotka eivät makeile tai ole tittamarimarttistyyliä. Kuopion vassarinainen, Verkkosukka-Komulainen tahtoo tehdä aloitteen rakkauspropagandan kieltämiseksi:

http://heidikomulainen.vas.fi/2013/07/19/aloite-rakkauspropagandan-kieltamiseksi/