Palohaka

ke 24.7.2013

Matin syntymäpäivä. Pitihän minun järjestää syntymäpäiväksi tälle iltatyökeikka. En vain muistanut viime torstaina, kun matkalla Ouluun kalenteroin firman taiteellista johtajaa auliina pikku sihteerinä, mikä päivä keskiviikko on.

Onneksi Matti sai tälle illalle myös lentotuntinsa. Lentotunnit ovat syntymäpäivälahja koko perheeltä ja toivottavasti irrottavat uupumaan taipuvaisen yrittäjän maan pinnalta. Siihen nimittäin ei enää riitä pihassa nököttävä Gaciva-moottoripyörä. Sitä paitsi kaikki yli viisikymppiset ovat hankkineet itselleen moottoripyörän.

Matti haluaa jotain muuta.

Kirjoitan yhden rakennusraportin, teen määräaikaisen työsopimuksen ja lähden hakemaan Pimua metsästä. Kävin tänään kahden koiran kanssa lenkillä. Vyötärövirityksen nippuside paukahti poikki jo Vilho Heikkisen siniselle ukin mökille mennessä - kainalossani J.R. McNeillin ja William H. McNeillin Verkottunut ihmiskunta - yleiskatsaus maailmanhistoriaan.

Arvasin kotoa lähtiessä, että kahden koiran hallitseminen ei onnistu. Siksi otin kirjan mukaani. Ajattelen, että odottelen karkureita ja luen. Kävikin niin, että luin ja karkuutin koiran.

Nippusiteen paukahtaminen poikki ei haitannut, sillä Marimekko-käsilaukkuuni on aina kiinnitetty ainakin kaksi Rautakaupan suurinta myynnissä olevaa palohakaa. Toisesta riippuu tavallisesti Valamosta ostamani rukousnauha ja toisesta auton avaimet. Tein kahdesta palohaasta virityksen, jonka avulla pääsimme ukin mökille Myllykankaalle.

Mökin huimassa maisemassa tarkkaavaisuuteni petti. Annoin koirien juosta avoimella pellolla - itsensä läkähdyksiin. Luin maailmanhistorian yleiskatsausta auringon lämmössä, jossa oli kuitenkin jo syksyinen pisto. Tai sitten vain tuuli jotenkin syksyn oloisesti. Tai puiden lehdet kahisivat tuulessa syksyisesti.

Oli mukavaa. Ei ollut liian kuuma. Vain paarmat pureskelivat olkapäitäni. Vajosin jonnekin Sumerien maille pitkäksi toviksi ja unohdin koirat. Näin, että Muru lähtee häntä suorana kohti metsää. Karjaisu: "Muru, takaisin!" Muru tuli takaisin ja pelmusi pellolla itsensä läkähdyksiin. Antoi kiinni temppuilematta.

Siinä vaiheessa Pimu oli loikkinut tiehensä. Hemmetin kusettajan kusettaja.

Steinbeckin Eedenistä itään ykkösosa tuli loppuun. Koska Samuel Hamilton meinaa kuolla ilmeisesti heti kakkososan alussa, pitää nyt vähän aikaa surra etukäteen ja lukea jotain ääriasiallista.

Varmaan säikähditte siellä katsomossa, kun eilen kerroin meidän Ärräpäiden olevan aloittelevia kaunokirjailijoita. En minä aio ketään julkaisijaa kirjoituksillani kiusata. Minähän julkaisen joka päivä riittävästi. Täällä sivuillani. Niin kuin http://kemppinen.blogspot.fi/

Ai, että nauroin, kun luin meistä eteläsavolaisista ja Riitamaasta. http://kemppinen.blogspot.fi/2013/07/vanhoja-vesia.html

"Niinpä tämä Suomen symboliksi kohottamani alue oli epäselvää seutua, joka maksoi veroa milloin länteen, milloin itään, mutta mieluummin toki ei kumpaankaan suuntaan. Aikakaudelle tyypillisesti se oli riitamaata eli aluetta, jonka isännyys oli ainakin yksityiskohdissaan epäselvä ja jossa luonnonolosuhteet auttoivat puikahtamaan piiloon, kun vouti tai kuninkaan tai tsaarin miehet tekivät asiaa niille kulmille. Veroja ei pahemmin maksettu, veloista ei vastattu ja kouluja ei käyty."

Sukulaiseni Sorjosethan ovat olleet Puumalassa Säämingin suurpitäjän separatisteja. Saivat jatkuvasti nuhteita Säämingin valtaa pitäviltä, etteivät käy tarpeeksi usein kirkossa. Mitenkä sieltä Saimaan saaristoista olisikaan useasti käynyt - aika fakiiri olisi pitänyt papin olla viihdyttämään tai saarnata todella elintärkeistä asioista, jotta tiettömien taipaleiden takaa olisi Puumalasta emäpitäjän kirkolle viitsinyt könytä.

Rakensivat sitten oman kirkon ja julistautuivat itsenäisiksi. Samaa henkeä on edelleen piskuisessa Puumala-lehdessä. Pitäjäläisten rakkaus pikkukuntaansa näkyy vilkkaassa yleisönosastokirjoittelussa. Puumalassa osataan ja uskalletaan ottaa kantaa, vaikka umpikepulainen kunta onkin.

Jos jostain haaveilen, haaveilen kirjallisuusesseen kirjoittamisesta. Tahtoisin kuitenkin kirjoittaa sellaisen ylipitkänä ja polveilevana niin kuin David Foster Wallace - ja siten että voi kirjoittaa kirjallisuusesseetään useasta kirjasta yhtä aikaa.

Ja nyt täytyy kyllä sanoa. En ehkä jaksakaan lukea Björn Wahlroosin Markkinoita ja demokratiaa. Maaseudun Tulevaisuuden Timo Kaunisto kirjoitti siitä niin elävän kolumnin otsikolla Mikä sinun hintasi on? (MT ma 22.7.2013), että kaikki orastavakin mielenkiinto kirjaa kohtaan katosi.

Kaunisto totesi ilkamoiden, että sekä Markkinat ja demokratia että Alastalon salissa ovat tapahtumaköyhiä, pitkäveteisiä ja suuruudenhulluja kirjoja. Wahlroosille ei kuitenkaan järjestetä tulevaisuudessa varmaankaan omia kirjallisuuspäiviä, kuten Volter Kilvelle Kustavissa joka heinäkuu.