Kauan odotettu AikaTaika-raportti

pe 13.9.2013

Sain kuin sainkin kiintoisan kombinaation kirjailijoita Lapinlahdelle AikaTaikaan. AikaTaikahan oli viime perjantaina (6.9.2013), mutta kirjailijat kävivät päässäni keskeytymätöntä keskustelua ja väittelyä - sekä vähän kiukkusivatkin - päässäni koko tämän viikon.

Kirjaston tilaisuudessa teemana oli paikallisuus.

Ensin pitää hieman purnata. Miksi aina löydän itseni järjestelemästä jotain punkfestaria, jonne esiintyjät tulevat, jos huvittaa ja josta ei voi millään tietää, kiinnostaako tämä nyt mahdollisesti jotakuta muuta?

Olenkin sanonut Ylä-Savon etujoukkojen vallankumoussolun toiselle jäsenelle, Aaro Heikkiselle, että järjestetään asioita sillä periaatteella, että seuraamaan ovat tervetulleita kaikki, mutta ei petytä, jos paikalla ei ole kuin kaksihenkinen vallankumoussolu - sekä ehkä toveri Vanhempi Huoneenrakentaja etujoukkojen edustajana.

Tämän vuoksi en järjestä mitään, mikä ei itseäni kiinnosta. En kutsu ketään, ketä en itse kuuntelisi.

Siinä vaiheessa, kun olin hakenut AikaTaika-iltana Luovaan Puuhun alkukahville kirjailijat Katariina Romppaisen sekä Liisa Laukkarisen ja ihmettelin, miten on mahdollista, että mitään ei kuulu kirjailija Jouni Tossavaisesta, jonka oli määrä toimia tekstarilukupiiriläiseni Hannele Tikkisen autonkuljettajana, aloin havista sisäisesti.

Tuli hiki; kuinka saan kaikki osapuolet Lapinlahden kirjastolle kello 18 ja vielä kello 18.30 - 19.30 pysymään käsikirjastossa.

Onneksi maailmassa on kuitenkin yksi täsmällinen ihminen, joka tekee niin kuin sovitaan. Se en ole minä, vaan Tanskin teatterin johtaja-käsikirjoittaja Juhani Tanski (STP). Kun minä olin vielä Luovassa Puussa, soitti Tanski kirjastolta aivan aavistuksen verran kiukkuisena kysyäkseen, missä minä olen, kun kirjastolle sovittiin tapaaminen.

Kello 18 kirjastolta löytyi ohjaaja Olavi Lyytikäinen, se karkeatekoinen, ylen hauska ja nopeaälyinen prole, joka olisi halunnut keskustella Kätkäläisen Simo Hämäläisen kanssa Hämäläisen tekstien sovituksesta. Sellainen kekkeri on vielä järjestettävä.

Kirjaston kummituksen äiti, Ritva Ikäheimonen, hehkutti neljää jäljellä olevaa työpäiväänsä. Sanoin, että siitä vain Hoijakkaan vapaaehtoistyöhön, kun kerta emerita kirjastonjohtaja Arja Ryyth on tätä houkuttanut. Sanoin, että Hoijakassa on varmasti fleksiibeliä sakkia suostua siihen, että rouva saa toimia omilla ehdoillaan.

Sekä nuori että emerita Ikäheimonen ovat kummatkin reteitä ja ronskeja lapinlahtelaisia. Jotenkin epätyypillisiä.

Kello 18.33 saapuivat käsikirjastohuoneeseen Juhani Tanski ja Tapio Huovinen, Tanskin teatterista. Viittilöin Olavi Lyytikäisen toiseksi esilukijaksi, sillä minun oli oltava Tanskin nykyaikaan sijoittamassa Pohjantähti-versiossa mielenosoittaja. Toinen mielenosoittaja oli klovni Tatu, ts. runoilija Esko Laitinen.

Kävi kyllä niin, että kuvaelmassa minä näyttelin ilmeisesti farssissa ja Esko pantomiimikkona pantomiimissa. Lyytikäinen hoiti hommansa hyvin. Sitten puhuttiin paikallisuudesta. Kirjailijat tulivat puoliympyrään salin etuosaan ja oven panimme visusti kiinni. Näin eivät sisään eksyneet poloiset uskaltaneet karata eikä toisaalta kukaan uskaltanut sisään rikkomaan intiimiä tunnelmaa.

Tanski puhui omaa satakuntalaisen kieltään, jossa on paljon ä-kirjaimia. Tapio Huovinen oli tyyni ja hiljainen. Olavi Lyytikäinen osoittautui olevankin porvoolainen ja vaikuttaa Lapinlahden Alapitkän nuorisoseurassa siilinjärveläisenä teatteriohjaajana.

Pitkin Eurooppaa
liikkuva Laukkarinen

Liisa Laukkariselta ilmestyy runokirja tänään. Luki siitä muutaman runon. Paikallisuus on hauska asia Liisa Laukkarisesta, sillä hän on yhtä aikaa edelleen hieman lapinlahtelainen; myi kirjailija Matti Pulkkiselle punaisen torppansa, ja varkautelainen, valamolainen sekä keskisuomalainen.

Ensimmäisen kerran, kun arvelimme kirjailija Tossavaisen kanssa, missä Liisa Laukkarinen asuu, veikkasi Tossavainen Turun lähistöä. Jossain siellä kirjailija Laukkarinen asui. Mies asuu Sveitsissä ja poika Marius aloitti opiskelut juuri. Liisa Laukkarinen on äärimmäisen suora ja teeskentelemätön ihminen, mikä on suunnattoman viehättävää. Joskin hieman pelottavaa.

Jos kirjailijaa jokin asia vituttaa, tämä sanoo sen ääneen eikä siitä sitten sen enempää, jos vain toinen ei provosoidu.

Suuret persoonat
ristisaatollaan

Pakko kertoa, missä tapasin Liisa Laukkarisen ensimmäisen kerran livenä. Tapasin melko pitkällä matkalla. Ristisaatossa Valamosta Lintulaan ja takaisin. Olin silloin ainoastaan ortodoksisen Solean päätoimittaja - en vielä elämässä Aamun Koitto -jeremiadiani. Ristisaatossa oli kaksi mielenkiintoisen oloista vanhempaa naista. Toinen verhosi kasvonsa aluksi huiviin ja aina, kun kasvonsa vilahtivat huivin sisällä, näin, että ilme oli suljettu ja jopa vihamielinen.

Päättelin siitä, että nainen tahtoo kulkea in cognito. Toinen oli helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Koska rouva näytti siltä, että voi kysyä, kysyin suoraan, kuka sinä olet. Nainen kertoi olevansa Liisa Laukkarinen. Nauroin, että sittenhän minä tunnenkin sinut, sillä tulen Lapinlahdelta ja olen lukenut häntä.

Liisa Laukkarinen nauroi taikaisin. Sen sijaan toista rouvaa ei naurattanut. Tästä huokui outoa vihamielistä negaatiota: "Ettekö te tiedä, kuka minä olen?" Kyllähän minä olin tunnistanut. Kyseessä oli taiteilija Marjatta Tapiola, julkkisortodoksi.

Taiteilijan viestintä oli ristiriitaista. Toisaalta näytti siltä, että ei halua kontaktia ja kun emme sitten kontaktoineet, vaikutti kiehuvan raivosta. Ehkä pulisimme kirjailija Laukkarisen kanssa tyhmästi ja liian vapaasti.

Tulimme loppumatkan viiden hengen pikku porukalla. Kahden suuren taiteilijapersoonan lisäksi meidän sitkeimpien lisäksi mukana olivat Valamon ompelijatyttönen ja muudan nuori kuuliaisuusveli. Mutkattomia tyyppejä molemmat nämä luostarin asukkaat. Puhuimme muun muassa Susan Ruususesta ja Matti Vanhasesta.

Sysmäläistynyt taiteilija, lahjakkaiden elokuvasiskosten Aina ja Zaida Berghrothin äiti, lämpeni loppuristisaaton ajaksi ja jutteli kanssamme lähestulkoon leppoisasti. Myöhemmin pääsin sellaiseen käsitykseen, että ompelija ja kuuliaisuusveli olivat menneet naimisiin ja lähteneet maailmaan.

Enhän minä nyt lainkaan
saa AikaTaikasta kerrottua

Olen kirjoittanut tämän päivän merkintää useaan otteeseen. Tästä tulee väkisinkin polveilevaa esseihdintää ja kirjoituksen punainen lanka on hukkunut jo kauan sitten. Ehkä en koskaa pääse siihen, mitä AikaTaikassa kirjaston käsikirjasalissa puhuttiin. Kohta olen nimittäin lähdössä Pielavedelle kyytimään Mariaa rastastusterapiaan.

AikaTaika-tilaisuudessa olivat koolla juuri ne ihmiset, joita pitikin. Enemmänkin olisi mahtunut, mutta kukaan ei uskaltanut keskusteluun sen jälkeen, kun olimme panneet salin oven kiinni. Ovi nimittäin aukesi keskelle estradia. Kirjailija Matti Pulkkisen pitkä- ja valkopartainen sekä -tukkainen kaveri kävi keskustelun lopussa, mutta oli etsimässä jotain ihan muuta.

Kirjailija Katariina Romppainen mietti, miksi hänet oli kutsuttu Lapinlahdelle. Ja keksi, että hänen mummonsa sukunimi oli Maaninka. Arveltiin kuulema, että jotkut esisukulaiset olivat tulleet Kemijärven (?) Maaninkavaaralle Maaningalta. Koska Katariina ei ole saamelainen, ovat hänen esi-isänsä junan tai jonkin muun Lappiin tuomia.

Lohdutin kirjailija Romppaista sillä, että täytyyhän tilaisuudessa olla jokin muukin ulkopuolinen kuin juontaja. Sanoin, että koko sen ajan, jonka olen ollut Lapinlahden kanssa tekemisissä, olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi.

Tilaisuuteen tulivat muun muassa Tenhuset Maaningan Leppälahdesta. Eija Tenhunen, sukutilan arvatenkin karjalaissukuinen emäntä, sanoi, että kannattaisi kaivaa maarekisteristä tilojen vanhat nimet ja ottaa ne käyttöön. Niin olin tehnytkin. Kun lähetin tekstaria kirjailijoille, kerroin siinä, että kirjaston tilaisuuden jälkeen on ruokaa tarjolla Tuottolassa.

Tästä lähin puhun teennäisen Koivupihan asemesta Tuottolasta, kun olen menossa kotiin.

Tenhuset lähtivät, kun Lapinlahdelle oli laskeutumassa pimeä. He liikkuvat skootterilla ja tahtoivat päästä turvallisesti perille.

Käsikirjastosalin muu sakki oli sitä mieltä, että kenelläkään ei ole kiire, vaikka olimme paikalla yliajalla. Niinpä kirjailijat lukivat uusimmista teoksistaan pätkän. Kirjailija Romppaisen lukunäytteestä pongasimme hauskoja kemijärveläisiä sanoja, kuten päntiönään. Se tarkoittaa samaa kuin kosolti, paljon tai alinomaa. Jäi kysymättä kirjailijalta, mikä on sanan päntiö etymologia.

Koska tilaisuudessa oli juuri sopiva määrä ja mukavan tuntuisia ihmisiä, kutsuin kaikki meille syömään. Sonnisen Marjatta tuli ja kertoi hauskoja juttuja Lapinlahdesta ja niin tulivat myös Taattolat. Taattoloiden kanssa sukeutui kiintoisa keskustelu siitä, kuka on syypää Suomen rakennusten homeongelmaan.

Lapinlahdella voisi ajatella, että hometaloihin erikoistunut urakoitsija on Pulkka & Sutinen. Matti työskenteli 17 vuotta Pulkka & Sutisen palveluksessa, joten jotain tietää asiasta hänkin. Urakoitsija kuitenkin teki kaiken sen ajan tietämyksellä. Paremmasta ei tiedetty. Sitä paitsi esimerkiksi vuokrataloyhtiö Kaskihovi Oy:n Kunnanranta, joka nyt joutuu purettavaksi, tai Koulunkulman rivitalot on tehty kestämään ainoastaan 20 vuotta.

Ne kestivät ensimmäiset 20 vuotta ilmeisen hyvin. Hankkivat hintansa ja enemmänkin. Ovat viime vuosikymmenet tuottaneet vuokrataloyhtiölle silkkaa voittoa.

Koska emme kutsu Pulkka & Sutisen mestareita teloitettavaksi rakennustotuuskomission eteen, keksimme Taattolan sedän kanssa, kuka on kaikkein suurin syntipukki Suomen huonoon rakentamiseen. Syntipukki - no varmaan pukkikin, kysykää vaikka Maire Gullichseniltä ja lukekaa Göran Schildtiä -,on itse Alvar Aalto.

Funktionalisti Aalto on tullut maallemme kalliiksi. Kuinkas monennet marmorilaatat ne Finlandia-talon seinällä jo ovatkaan?