Luottamus????

ke 9.10.2013

Minut saa ampua, jos kirjoitan vielä näin: "Yrittäjän on oltava oikea monitoiminainen."

Itse asiassa taisin joskus kirjoittaa, että Venäjä-tutkija ja haisuli Pentti Stranius on sanonut minua Lapinlahden monitoimikoneeksi. Lause "Yrittäjän on oltava oikea monitoiminainen." on erään yrittäjän palstalta Miten meni tänään? (Työssä, TTT 5/2013 s. 47).

Kirjoituksessaan yrittäjä herää ennen kuutta ja lähtee kävelylenkille ja tykkää aamun tunnelmasta. On ihana kävellä rakkaan kanssa.

No, mikä minua nyt vaivaa? Ehkä sama kuin Maaseudun Tulevaisuuden Jussi Martikaista, maaherran poikaa, jota oli viiltänyt aivolohkoon Li Anderssonin (vas. tuleva pj.) kotisivuilla se, kuinka tämä rakastaa kiireettömiä aamuja ja kahvin siemailua.

Kävelyä rakkaan kanssa, voi apua!

Ehkä olen vain kateellinen. Onneksi yrittäjä ei TTT-lehdessä sanonut, että musiikki on hänen sydäntään lähellä. Kirjoitti sentään, että musiikki kuuluu kiinteästi työpäivään. Lisäksi yrittäjä nousi monta kertaa päivän aikana tanssimaan. Se kuulema virkistää ja ehkäisee tehokkaasti jumeja.

(voi pyhä jysäys sentään.)

Pentti Stranius on sanonut minua myös kamariseksin papittareksi, mikä on hauskaa, sillä oikeasti olen viidesläisyyteen taipuvainen ja täysin raitis ääriuskovainen.

Eilen Matti soitti työmaalta ja sanoi, että radio auki kello puoli kuusi illalla - siellä puhuu Mikael Pentikäinen. Koska paikkani oli eilen illalla Sydiksen aikaan keittiössä, sanoin Matille, että saat kyllä luvan etsiä minulle televisiosta radiokanavan. Tiesin, että edessäni olisi kaalilaatikkourakka.

Sydis tarkoittaa Sydämen asialla -brittisarjaa, jota en seuraa, mutta jota Tikkisen Hannele ja Mattikin joskus ehtii katsoa.

Matilla oli kuudelta vanhempain ilta. Olen ulkoistanut kaikki "muita parempien kansalaisten" -happeningit, kuten koululaisten vanhempain illat tai paikallisessa K-marketissa käynnit Matille. Tämä kestää ne paremmin. Minä käyn ainoastaan proletaarisessa Eväsleivässä vai mikä Ruokaliina se entinen Säästötori nyt onkaan.

Ei tarvitse vääntää keinotekoista small talkia kunnanjohtajan vaimon kanssa.

Kun ajattelinkin kaalin silppuamista, sain vaihdevuotisen vilunvärekohtauksen. Piti muurata itseni perhoskoteloon keittiön divaanille. Matti etsi oikean kanavan pikku radiosta, sillä televisiosta ei löytynyt. Aloin nauraa, sillä toimittaja Maija Salminen kuulosti haastattelijana kipakalta.

Aivan kuin kysymykset olisivat olleet pikkuruisia raipan iskuja. Salmisella lisäksi leikkasi ihailtavan nopeasti. Jos minä olisin haastatellut Pentikäistä, olisi pikku häntäni heilunut niin, että kotikuulomoissa - ei siis katsomoissa - olisi vain viuhke käynyt.

Mikael Pentikäinen haluaa purkaa muurit ja alkaa rakentaa luottamuksen yhteiskuntaa. Kirjoittaa kirjaa Luottamuksesta. Minä siinä kotelossani kuunnellessa mietin, että Pentikäinen on syntynyt samana vuonna kuin minä. Ops, eipä olekaan. On kuusnelosia. Kurkkasin wikipediasta.

Joka tapauksessa 1960-luvun puolivälin tuote. Minulla on yliopistosta keskelle lamaa valmistumisen jälkeen ollut sellainen olo, että osaa meidän ikäluokastamme kustiin silmään - ja pahasti. Purkakoot porvarit jo silloin rakentuneet muurit, jos kykenevät tai edes oikeasti haluavat.

Yhä enemmän ovat takinkääntäjät alkaneet kuvottaa. Rakastin varmasti jossain sydämeni sopukassa Hesarin pääkirjoittajaa Juha Akkasta syksystä 1985 - Hesarin tabloid-uudistukseen asti. Kun lehteä uudistettiin, ymmärsin, että Matti Apupapunenä-ällötys kirjoittaa Hesarin pääkirjoitukset Akkasen ja Paavo Raution puolesta - sekä pongasin Akkasen istumasta Mikael Pentikäisen vieressä jotenkin niin vallasta messevän oloisena.

Juha Akkanen on punikin pojan poika Imatralta. Akkanen näytti minulle, mitä kautta hänen isoisänsä oli paennut lahtareita Ruokolahdelle Härskiänsaareen. Minä - maalaisliittolais-virolaislaisen isän lapsi - olin kunnioituksesta silmät suitsirenkaina.

Ylen televisiouutiskamerat kävivät Hesarin toimituksessa kuvaamassa, kun tabloid ensimmäisen kerran taittui. Se oli nuoruuden päättömän ja mielettömän rakkauteni loppu. No niin, viuluja taustalle ja esiriput, huhuu, esiriput kiinni nyt!

(ennen kuin joku kertoo, millainen raivoisan mustasukkainen kusipää olin (jo) 1980-luvun lopulla.)

Entiset keskustanuoret

Mutta ehkä pitää odottaa Pentikäisen Luottamuksen valmistumista ennen kuin sanoo kirjasta mitään. Tyyppi on muuten nykyään töissä Tekirin, Harri Saukkomaan viestintätoimiston, neuvonantajana. Saukkomaa oli meidän 1980-luvun lopulla opiskelleiden toimittajien jonkinlainen esikuva.

(Nyt muuten wikipedioin, että Saukkomaa-poloinenkin on kuulunut aikoinaan Keskustanuoriin.)

Saukkomaan Kuka tarvitsi Pentti Kouria olen muistaakseni lukenut. Ainakin olen sen muistaakseni omistanut. Se lojui vuodet 1995-1998 työpöydälläni. Pitää kopistella arkistoa. Josko Saukkomaan journalistipalkitulle kirjalla on käynyt sama kuin Patrik Süskindin Parfyymille.

Luulin, kun Tikkisen Hannele ehdotti sitä lukupiirimme seuraavaksi luettavaksi, että minulla se vielä on. Ei ollutkaan. Olin myynyt sen Vasemmistonaisten Ilotalossa.

Jos en ihan täysin väärin muista, Saukkomaa seisautti vereni kirjoittamalla Suomen Kuvalehteen Pia Puun haastattelun. Kaikkihan te sen muistatte? Pia Puu oli outo hahmo 1980-luvun lopun julkisuudessa. Nuori nainen, joka irrottautui järjestelmästä. Voin tietysti muistaa väärin. Ehkä Suomen Kuvalehden haastattelua ei tehnyt Saukkomaa.

Saattoi se olla Reijo Rutanenkin. Reijo Rutanen (1954-1994) on muuten mies, joka on saanut minut tulemaan Euroopasta ajoissa. Rutanen opetti meille Tampereen yliopistossa radio- ja tv-työtä. Hänen kurssiltaan putosi pois, jos ei ollut paikalla ajoissa. Me, 1980-luvun lopun toimittajaopiskelijat, valuimme yliopistolle pitkin lokakuuta.

Yleensä syyskuussa emme olleet Suomessa.

Syksyllä 1987 missasin Rutasen kurssin. Pitihän se kokeilla, onko opettaja tosissaan. Oli se. Lensin kurssilta ja jouduin odottamaan seuraavaa vuoden ajan. Nyt huvittaa, kun oma venakkomurkkuni tekee kaikkensa koetellaakseen yläkoulun opettajien hermoja. Myöhästelee, jättää äidinkielen esitelmät tekemättä, vetelee kuutosia kemiasta eikä innostu ruotsin lukemisesta.

Eilen se typy tunnusti, että oli väärentänyt matikan kokeeseen nimeni. Kysyi haastavasti, olenko vihainen. En ollut. Näin murkussa oman kuvani vuosien takaa.

Sitä paitsi olin päättänyt jo Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalla, että inhoan radio- ja tv-työtä. Rutasen kurssin pikkuruisen lopputyön, oman radio-ohjelmani, tein NEUVOSTONAISESTA. Opiskelin samaan aikaan slaavilaista filologiaa ja se sinetöi kohtaloni.

Lapseni ovat nyt puoliksi venäläisiä. Ja minä olen leski.

Äärimmäisen miellyttävät miehet

Kaalilaatikkoa valmistui eilisen illan aikana kaksi Pyrex-vuoallista. Lisäksi mietin kirjoitustani Matti ja Liisa -lehden päätoimittajasta Tero Joutselaisesta (os. Vasamaa ja ent. vas.). Hampurilaismallina parjaava kolautteeni koetti olla, koska alussa kirjoitin pehmeästi, että on hyvä, että paikallislehdessämmekin on historiaa tallentavia luokkakuvia. Ja lopussa oli pehmentävä sämpylän alaosa; päätoimittaja oli jo vuonna 1998 nätti ja mukava mies.

Sellaisia vasemmistomiehet ovat. Vassulimussuleita. Miellyttäviä, äärimmäisen miellyttäviä.

(Sanottakoon nyt tähän, että aviomiehelläni Matti Valkosella (vas.) on edelleen SKP:n jäsenkirja ja hän on uurteinen aatteen mies, joka vallan hyvin voi seistä vaikka Lapinlahden torilla vappuaamuna räntähyhmässä puhumassa. Täällä varsinainen prime time on varattu Leijonien karnevaalille, jonne kaikki haluavat, mutta jossa ei saa esiintyä poliittisin tunnuksin.)

Mielenkiintoista muuten on, että Leijonien vappujuhlaan on pyydetty puhumaan yrittäjien kokoomuslaista puheenjohtajaa Anu Sorjosta. Kokoomushan ei ole poliittinen puolue. Se sanoo itseään kansanliikkeeksi, mutta on tosiasiassa Bob Helsingin luomus.

Minusta kritiikin hampurilaismalli on myös aikamoista kusetusta. Ajatelkaa nyt tätä. Kahden pehmoisen pullamössöpalan välissä pihvi. Pihvi oli päätoimittajakirjoituksessani se, että minusta Matin ja Liisan päätoimittaja on takinkääntäjä. Sellaiset aina pärjäävät.