Omakotinäyttelytoimijat odottamassa
rangaistuspotkua - kaikki pitelivät muniaan

ma 7.1.2013

Nyt kokeilen hampurilaismallia. Korjaavaa palautetta toisin sanoen. Olenhan johtamisen erikoisammattitutkinnon suorittanut ja opiskellut myös palautteen antamista.

Matti ja Liisa -lehdessä (MJL to 3.10.2013 s. 5) oli premiäärisivulla, tarkoittaa pääuutissivua, valokuva Lapinlahden omakotinäyttelyn eri toimijoista. Ymmärrän luokkakuvamaisen valokuvan tarkoituksen. Sellaisiakin kuvia tulee olla, jotta kaikki toimijat tallentuisivat historiaan historiaan omalla naamallaan.

Tähän asti hyvä. Oivallinen historiaa tallentava luokkakuvamainen valokuva löytyy taiteilijaprofessori Topi Ikäläisen arkistosta. On kuvannut vuonna 1991 hirviporukkaa saaliinsa ääressä Riistaveden Pelonniemellä. Kuva on tasapainossa. Sen punctum on korvat pystyssä ylpeilevä harmaa pystykorva, joka seisoo puolittain hirven päällä.

Kuvaa voisi esimerkin vuoksi katsoa Maaseudun Tulevaisuuden viikonvaihdesivujen avaussivulta (Lehmisavujen ääreltä kameran taakse MT pe 4.10.2013). Ikäläisen kuvista on koottu näyttely Kuopion VB-keskukseen. Hirvestäjien luokkakuva löytyy myös sieltä.

Barthes, denotaatio ja konnotaatio

Punctum on Roland Barthesin termi, jota viljeli Tampereen yliopiston harjoitustoimituksessa valokuvauksen opettaja vuonna 1985 tai 86 - muuten en olisi siitä mitään koskaan kuullutkaan. Kannattaa käydä joskus hieman esimerkiksi yliopistoa. Voi sitten hyvällä omallatunnolla vittuilla blogissaan.

"Punctum on jokin huomiota kiinnittävä sinänsä ehkä vähämerkityksinen yksityiskohta, jonka katsoja kuvasta löytää ja jonka kautta kuva saa merkityksensä katsojan mielessä. Se voi olla sitä, että muotokuvan henkilöllä on tietynlaiset kengät jalassa tai tuppo sormessa." http://www.minoa.fi/blog/?p=982

Roland Barthes oli ranskalainen semiootikko, joka on miettinyt muun muassa sellaisia asioita, kuten denotaatio ja konnotaatio. Valokuvan denotaatio on valokuvan varsinainen merkitys. Omakotinäyttelyjutun kuvan denotaatio on se, että kuvassa on asiaan liittyviä toimijoita.

Kuvan toissijaista tai ylimääräistä merkitystä - sitä, että kuvattavat näyttävät odottavan rangaistuspotkua, sanotaan konnotaatioksi. Matin ja Liisan päätoimittajan ottamassa kuvassa konnotaatio on tahattomasti koominen.

Punctumia muistan harjoitustoimituksen valokuvaustunneilla luonnehditun myös pisteeksi, josta katsoja pääsee sisälle valokuvaan. En muista, kuka meille valokuvausta opetti, mutta jos asialla olivat harjoitustoimituksen varsinaiset opettajat, arvelen, että Roland Barthesista he tiesivät silloin yhtä paljon kuin minä nyt.

Mutta kuvan punctumia ei voi keinotekoisesti rakentaa. Se joko on tai ei. Lahjakas tai harjaantunut valokuvaaja tallentaa punctumin vaistonvaraisesti, perskannikkatuntumalla. Joskus punctum voi olla vaikka rentoutunut ilme tai sitten kireä ilme. Se voi olla siis hetki.

Matti ja Liisa -lehden premin valokuvassa punctum on sekä tahattomasti koominen että oikeastaan myös kiusallinen. Kuvan punctum on siinä valitettavasti hetki, jolloin kuvan eturivissä olevat ottavat vahingossa jalkapallopuolustajien asennon. Kädet munille. Pallo on tulossa.

Tahaton komiikka menisi vielä jotenkin, ellei kuvattavat olisi sijoittuneet jotenkin kummallisesti kuvan oikeaan reunaan. Poklossi Oy:n Tom Polamo joutuu oikein venyttämään kaulaansa, että pääsisi kuvaan mukaan. Toisin sanoen rajaus on kuvassa pers... tuota pielessä.

Jostain kumman syystä kuvaaja on päättänyt, että taustalla oleva fläppitaulu ja jokin omituinen musta kangas ovat historiallisen tallennuksen väärtejä. Kuvasta olisi pitänyt rajat yläosa pois. Lisäksi kaikki kuvan ihmiset ovat kasvoiltaan keltaisia.

Päätoimittaja TYT-kurssille

Matti ja Liisa -lehden päätoimittaja aloittaa pääuutissivun pääuutisen komeasti viidellä määreellä. Kuulepas päätoimittaja, näin ei juttua aloiteta: "Heinäkuussa 2015 järjestettävän Lapinlahden Omakotitalonäyttelyn tavoitteena..." Lauseen subjekti on tavoite joka on. Laskekaa subjektin määreet.

Niitä on todellakin viisi. Se on juuri ja juuri rajoilla. Ainakaan viittä määrettä enempää ei lauseen pääsanalla tulisi olla. Tämänkin opin Tampereen yliopiston toimittajatutkinnossa. Heti ensimmäisenä vuonna opettajaltamme Liisa Manniselta. Sen lisäksi olen opiskellut tyylioppia. Siitä tosin muistan vain opettajamme Helinä Koiviston polven alle ulottuvan ruskean hameen ja ruskeat sekä käytännölliset kengät.

Suomen kielen opettajamme Liisa Manninen sai meissä heti ensimmäisillä tunneillaan aikaan terveen hämmennyksen ja puhdistavan häpeän. Manninen ripusteli edellisenä kesänä kirjoittamiamme juttuja piirtoheitinkalvoilla seinälle ja yhdessä nauroimme toisillemme.

Opimme myös nauramaan itsellemme. Uskokaa pois.

Omakotinäyttelyuutisen toinen kappale on ylipitkä. Väliin olisi taittovaiheessa pitänyt iskeä enteriä. Jos taittaja olisi käynyt edes jonkinlaisen lehden ulkoasun suunnittelun kurssin, hän olisi hoksannut, että valokuvan rajaaminen poistamalla tyhjää ilmaa sekä kuvattavien pään yläpuolelta sekä maanmittausinsinöörin vasemmalta puolelta, olisi tarkoittanut sitä, että jutun pitää olle pidempi.

Juttuun olisi saanut pidennystä jakamalla jutun toisen kappaleen kahtia sekä ehkä lisäämällä juttuun vielä yhden väliotsikon. Lisäksi otsikkoon olisi voinut panna taitollista ilmaa, tyhjää tilaa, sekä ylä- että alapuolelle.

Pienenä vinkkinä. Taideteollinen korkeakoulu ainakin ennen vanhaan järjesti jopa Kuopiossa graafisen suunnittelun kursseja toimittajille sekä valokuvaajille. Tampereen yliopistossa on myös TYT eli täydennyskoulutuksen- ja kehittämispalveluiden yksikkö, jossa on kursseja juuri tätä varten:

http://taydennyskoulutus.uta.fi/2013/05/tulossa-visuaalinen-osaaminen-teknisessa-viestinnassa-9-10-12-2013/

Jos työnantaja ei suostu kurssia kustantamaan, ainahan sen voi maksaa itse itselleen. Uskon, että päätoimittajan palkassa 440 euron (alvi tulee päälle) kurssi ei varmaankaan olisi kova rasitus. Kun jäin Matti ja Liisa -lehdestä friikuksi, maksoin itselleni TYT:ssä valokuvauskurssin.

Kurssilla oli työnantajan kustantamana Iisalmen Sanomien kulttuuritoimittaja Pirjo Nenola. Arvelen, että Savon Mediat Oyj:ssä toimittajakouluja käymättömän, mutta kehityskelpoisen päätoimittajan, koulutusanomukseen suhtauduttaisiin positiivisesti.

Ärstykseni todellinen syy

Nyt huomasitte, että eniten minua Matti ja Liisa -lehden pääuutissivun jutussa ja valokuvassa ärsyttää tekijä, päätoimittaja. Suoraan sanoen minua nyppii päätoimittajan rakettimainen uranousu. Asiasta kirjoitti ihmetellen jo kollega siihen aikaan, kun päätoimittaja oli lehteen tuloillaan.

Tarkennuksena tähän, että kun päätoimittaja Heikki Valkonen, jonka kanssa kaikki luulivat minun menneen naimisiin keväällä 2005, lähti Matista ja Liisasta osa-aikaeläkkeelleen, en hakenut päätoimittajan paikkaa. Enkä edes tiedä, ketä paikkaa oli hakemassa.

Tarkennuksena vielä, että niin hullu en ole, että olisin lehdessä työskennellessäni koettanut iskeä päätoimittajaa. Sen sijaan olin täysiverinen nauta sekä vieläkin kammoittavampi vamppi - ja iskin haastateltavani. Söin kuormasta. Olkaa hyvä, saatte oksentaa.

Tunnen nykyisen päätoimittajan joten kuten jo 1990-luvun puolivälistä lähtien. Sellaisia sanotaan, odottakaas, kun mietin; ei opportunisteiksi - vaan takinkääntäjiksi. Päätoimittajan nimen kuulin Hämeenlinnan Vanajalinnassa Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton liittokokouksessa. Vuosi oli joko 1995 tai 1996.

Se oli elämäni toinen SDNL:n liittari. Elämäni ensimmäinen oli vuonna 1993 Kemissä. Minut oli juuri silloin valittu SDNL:n Kuopion työntekijäksi.

Jatkan kirjoitusta sen jälkeen, kun olemme aviomieheni, sen kuormasta iskemäni haastateltavan, kanssa käyneet pankissa.

Minä, Tero ja SDNL

Vanajanlinnan liittarissa olin jättämässä SDNL:lle jäähyväisiä - olin siirtynyt päätoimiseksi Kansan Uutisten Savon aluetoimittajaksi - tosin uuden työelämän tapaan yrittäjäeläkkeensä itse maksavaksi sellaiseksi - , mutta sen verran ehdin havaita, että Juankoskelle oli jostain Länsi-Suomesta, olisiko ollut Sauvosta, muuttanut Tero Vasamaa -niminen betoniraudoittaja.

Tässä kohtaa en ole varma vuosista. Netin mukaan Vanajalinnan liittari oli vuonna 1995. Netin mukaan Tero Vasamaa -niminen sauvolainen pitkätukka pyrki SDNL:n puheenjohtajaksi vuonna 1997. Joka tapauksessa matkustin linja-autolla Kuopiosta haastattelemaan Tero Vasamaa -nimistä puutarhuriopiskelijaa Kansan Uutisiin. Tero Vasamaa -niminen henkilö oli ehdolla EU-parlamenttivaaliehdokkaaksi.

Taisi olla alkuvuosi 1998, sillä en ollut vielä raskaana. En nimittäin voinut bussissa pahoin. Kun tulin kesällä 1998 raskaaksi, oksensin aamuisin joka kymmenes minuutti ja päivällä, kun tuli nälkä tai päivällä, jos olin ylensyönyt.

Sen sijaan lasteni biologinen isä oli jo Suomessa. Kuljetin häntä mukanani joka paikkaan, kun en kotiinkaan hennonnut jättää. Lasteni biologinen isä oli mukana Muuruvedellä, kun haastattelin ja kuvasin Tero Vasamaa -nimistä taruhenkilöä.

Sitten syntyivät Maria ja Anna. Minulla leikkaantui filmi sekä Vasemmistoliiton että erinäisten vaalien suhteen moneksi vuodeksi. Tiedän, tiedän. Muudan Matti Valkonen (vas.) oli eduskuntaan ehdolla kevään 1999 eduskuntavaaleissa. Minun piti niissä vaaleissa tekemäni Marja Kivisen (vas.) vaalityötä, mutten kyennyt.

Ensinnäkin raskaus otti tosiaan koville ja toiseksi raskaus käytännössä meni kesken. Lapsi syntyi raskausviikoilla 26 + 5 tammikuussa 1999. Sen jälkeisestä talvesta tai keväästä en muista muuta kuin lapsen painonnousun gramma grammalta. Lapsi on kuitenkin hengissä ja tällä hetkellä kampaajalla.

Tero ja maatalousnäyttely

Filminpätkiä muistiini alkaa palautua muun muassa vuodelta 2002, jolloin Tuusniemellä pidettin perinnemaatalousnäyttely. Kävimme perinnemaatalousnäyttelyssä Marian ja Annan kanssa. Näyttelyn järjestäjäpäällikkö oli projektihenkilö Tero Vasamaa.

Muistan kauhulla, kuinka näyttelyssä käveli vastaan Lapinlahden kunnansihteeri Matti Sollo (keskustalaisempi kuin paavi itse). Toki tiesin, että Sollo on kotoisin Tuusniemeltä, sillä olin ollut sähköpostikirjeenvaihdossa Sulkava-lehden päätoimittajan Kalle Keräsen kanssa. Kalle Keränen valotti Sollon taustoja, sillä hänkin on syntyisin Tuusniemeltä..

Kalle Keränen kyseli paikallislehtien toimittajilta, onko meitä painostettu poliittisesti. Kerroin, millaista oli tulla julkivasemmistolaisena paikkakunnalle nimeltä Lapinlahti sekä lehteen nimeltä Matti ja Liisa.

Keränen kertoi minulle lohduksi ikään kuin toimittajien sisäpiirin tietona, millä lempinimellä Sollo tuusniemeläisten keskuudessa kulki. En kerro sitä teille, sillä näin Matti Sollon muutama viikko sitten käsityöläisaukiolla. Entinen kunnansihteeri näytti leppoisalta eläkepapparaiselta siinä pipo päässä kulkiessaan.

Seuraavaksi lehteilimme Koillis-Savo -paikallislehteä Matin ja Liisan toimituksessa. Taruhenkilö nimeltä Tero Vasamaa kirjoitti todella omituisia kirjoituksia Koillis-Savoon. Hauskojahan ne olivat kuin mitkä, mutta eivät oikeastaan lehtijuttuja.

Olin hämmästyksenä äimän käkenä, kun luin, että Matti ja Liisa -lehden päätoimittajaksi oli valittu Tero Joutselainen. Tai oikeastaan olin vain äimänä eli neulansilmänä, sillä en ollut kännissä; olenhan absolutisti.

Tällainen pätkä löytyi netistä. Keskustelivat jostain Koillis-Savon pääkirjoituksesta:

"Tällaista se on paikallislehden elämä. Ajatelkaapa vähän toimitusta. Erika Suominen on itse keskustan valtuutettu. Tero Vasamaa, tuottaja, joutuu lunastamaan hyväksyntänsä joka jutullaan. Ei ole helppoa vanhalla kommunistillakaan. Ja sitten tämä Pirjo Mononen, poloinen. Hän on suomettumien ajan jäänne. Häntä ei tarvitse Juankosken kunnan kiristää. Hän tekee valmiiksi sen niinkuin tietää Kangasperkon ja Kettusen tahtovan." http://www.vapaajuankoski.ehdolla.fi/keskustelu.html/4694?p=&c=

Nettikirjoittajalle kertoisin, että taruhenkilö nimeltä Tero Vasamaa-Joutselainen ei ole koskaan ollut kommunisti. Se hänelle miinukseksi taivaan porteilla luettakoon.

Raivon vallassa

Kun päätoimittajaksi oli valittu Tero Joutselainen, tulin vuosien mittaan raivon valtaan. Tietenkin, ymmärrän, ymmärrän, taustasta ei paljoakaan hiiskuta lähestulkoon umpikepulaisella paikkakunnalla. Siitä tulee vaikeuksia ja sukunimen muuttamiseen tiedän olevan muun syyn kuin poliittisen takinkääntämisen, mutta silti.

Minua todella kummastuttaa, kuinka ajat muuttuvat. Kun ensimmäinen määräaikaisuuteni oli päättymässä Matti ja Liisa -lehdessä, oli kollega jäämässä ties kuinka monennelle vuorotteluvapaalleen. Minulle jatkoa ei olisi edes tarjottu, ellen olisi nostanut asiaa Journalistiliiton osaston pääluottamusmiehen käsiteltäväksi.

Varapääluottamusmies oli asiassa jäävi, sillä se olin minä.

Päätoimittaja Heikki Valkonen, se Valkonen, jonka kanssa en ole naimisissa, sanoi pääluottamusmiehen, päätoimittajan ja Savon Mediat Oyj:n tytäryhtiön, mikä Maakunnan Sanomat Oy se nyt onkaan, toimitusjohtajan kanssa käymiemme neuvottelujen päätteeksi tokaisi minulle, enkö voisi poistaa cv:stäni Kansan Uutisia tai Vasemmistoliittoa. Niistä kun tuli koko ajan kuulema vaikeuksia.

Siinä vaiheessa olin valmis tekemään ihan mitä tahansa saadakseni vielä yhden pätkän lisää Savon Mediat Oyj:ssä.

Olin valmis muuttamaan sukunimeni, ottamaan kepun jäsenkirjan, nuolemaan Lapinlahden kunnanjohtajan kengät, kiillottamaan kunnansihteerin pöytäviirihopeat, luomaan lumen kunnanhallituksen silloisen juristipuheenjohtajan kuistilta ennen töiden aloittamista joka aamu tai jopa äänestämään kunnanvaltuuston puheenjohtajaa vaikka eduskuntaan, jotta hänen ei tarvitsisi törmätä minuun missään.

Kun päätoimittaja Tero Joutselaisella ei tullut mitään vaikeuksia vasemmistotaustastaan, oli jossain sääntöjä taas muutettu. Ette ole varmaan kuulletkaan sellaisista kuin Berit Ås ja vallankäytön tekniikat. Ette tietenkään, ellette lue tarkkaan blogiani.

Miesten yliote

Norjalainen psykologian professori Berit Ås huomasi, että moni mies kohtelee naista - joko tiedostaen tai tiedostamattaan - kuin alamaisia säilyttääkseen valtansa ja yliotteensa.

Maakunnan Sanomat Oy:n toimitusjohtajasta sanoi muudan entinen Savon Mediat Oyj:n toimittaja minulle, että sanopas sille bensakauppiaalle, että haistaa pitkän paskan.

Bensakauppiaalla toimittaja, joka nyt on eri konsernin palveluksessa, tarkoitti sitä, että paikallislehtiyhtiön toimitusjohtajalla ei ollut alkeellisintakaan ymmärrystä substanssille. Tulihan täysin eri sfääreistä. No, enpä tiedä, onko seuraajallakaan.

Vuodesta 2005 yhtiötä johtanut tyyppi on kyllä saanut journalistikoulutuksen - aikuisena ja ihan yliopistossa jopa. Olen tavannut tämän livenä kerran. Olin jälleen Salmettaren saattohoitopäätoimittajana, kun tämä purjehti toimitukseen. Salmettaren alasajo oli jo alkanut.

Me toimittajat istuimme suurin piirtein kaatopaikkakuormasta pelastetuilla työtuoleilla. Minunkin tulistani pursusivat superlonit todella nolon oloiseseti.

Siinä lopettelin pätkääni ja taitoin koneen ääressä viimeistä lehteäni - sillä erää. Paikallislehtijohtaja tuli huoneeseen tarmokkaana kuin pyörremyrsky. Kätteli kaikki muut huoneessa olijat ja kutsui heidät kanssaan kahville.

Minut, pätkäpäätoimittajan, tyyppi jätti kättelemättä. Enkä saanut kutsua kahville.

Åsilaisena sääntöjen muutoksena tarkoitan tässä sitä, että kun minä olin pyrkimässä tavallisen rivitoimittajan tehtävään paikallislehteen, vasemmistolainen taustani pyyhki kokonaan rekrytoijien aivoista sen, että minulla oli alan yliopistotutkinto, monipuoliset sivuaineet, kokemusta sekä aikakauslehdestä, eri maakuntalehdistä ja vielä paikallislehdestäkin lukiovuosiltani.

Säännöt muuttuivat yht´äkkiä niin, että kun tarjolle tulee kaunis mies - ei sen väliä, onko vasemmistotausta tai oikeastaan minkäänlaista substanssia alalle. Sama tietysti koskee kauniita nuoria naisia.

En sitten myynyt enää

Seuraava havainto uudesta yliopistojournalistikoulutetusta paikallislehtiyhtiöjohtajasta oli, kun laskutin Salmettaresta Antti Sarvelasta tekemäni henkilöhaastattelun. Koska haastateltava oli innovoiva - siitä huolimatta, että on kokoomuslainen, kuvasin tätä huurteisella sänkipellolla ja taitoin jutunkin valmiiksi.

Silloinen päätoimittaja vingahti minulle laskun saatuaan, että paikallislehtijohtaja on valittanut juttujeni kalleudesta. Soitin oitis paikallislehtijohtajalle ja sanoin, että vast´edes ette varmaan tilaa minulta juttuja, koska ne ovat kalliita. Näin myös tapahtui.