En vastannut eilen puhelimeen

Merkinnä lopussa pääsen taas Gustave Flaubertin kuppaan

(Ja tämä kuppa oli tässä Kiteen punikkia varten)

ti 10.12.2013

En vastannut eilen puhelimeen, sillä ensin olimme Rautalammilla purkamassa telineitä ja sitten nuokuin pois tullessa autossa sekä nukuin fyysistä väsymystä pois kotona ennen illan verokoulua.

En tosin olisi vastannut, vaikka ei olisi ollut sellainen päivä kuin eilen.

Soittaja oli sukulaiseni. En vastannut sen vuoksi, että joskus tulin lähettäneeksi tälle tekstarin, jossa "tilitin". Meidän suvussammehan ei inhota mitään niin paljon kuin "tilittämistä". Suvussamme ollaan muodollisia ja kohteliaita.

En vastannut myöskään sen vuoksi puhelimeen, sillä olen kokenut, että siltä suunnalta puhelimesta tulee vain haukkuja. En nyt jaksa vastaanottaa sellaisia.

Ymmärrän sen, että kaikenlainen sukulaisten "tilitys" tekee epämukavan olon. Isäni, joka loppujen lopuksi oli kunnoitettu sukumme vanhin, oli aina hienotuneinen. Isän hienotunteisuus kuitenkin perustui siihen, että hän tunsi hienotunteisuuden kohteensa. Me hänen jälkeen tulevat emme enää tunne toisiamme. Tai minä en tunne enää juuri ketään.

Eikä minua tunneta.

Äh, sanoin väärin. Suvussamme on olemassa erilaisia sisäpiirejä, joissa on viihtyisää ja joissa ihmiset voivat olla sellaisia kuin ovat. Sisäpiiriläiset viettävät aikaa paljon yhdessä eikä heidän tarvitse enää tunnustella maaperää, joissa olla hienotunteinen tai joissa ei tarvitse olla hienotuneinen.

Sisäpiirit ikään kuin korostuivat isän kuoleman jälkeen. Isä oli liima, joka piti meidät yhteydessä. Minua ei nuorimpana sisaruksena haitannut lainkaan, että en ollut missään piirissä - en sisä- enkä ulkopiirissä, sillä oli olemassa isä. Kun isä kuoli, putosin sisaruksieni joukosta.

Jonkin aikaa me 1960-luvulla ja sen jälkeen syntyneet Unto Sorjosen jälkeläiset ensimmäisessä tai toisessa polvessa koetimme muodostaa oman piirimme tai koetimme sankarillisesti tutustua toisiimme. Alussa se toimi, mutta sitten kaikki kävi kerta kerralta yhä väkinäisemmäksi.

Välimatkat, niin henkiset kuin maantieteelliset, olivat venyneet liian pitkiksi. Minun mielestä olisi pitänyt tilittää, mutta sitähän ei siedetä. Minusta tuntui, että ihmiset, joihin hain kontaktia, pelästyivät kiihkeyttä tai hillittömyyttä, jolla hain kontaktia. Aloin pelätäkin sukulaisvierailuja, sillä koin, että olin kutsumassa kotiini ihmisiä, jotka kärsivät jonkinlaisesta pikku porvarillisesta pelokkuudesta.

Pikku porvarit eivät ole koskaan kiihkeitä tai hillittömiä. He ovat aina hallittuja.

Ehkä pelokkuus kuitenkin oli vain nuoruutta.

Aloin nuorten sukulaisteni kanssa tuntea itseni yhä enemmän hahmoksi esseisti Markku Envallin kirjassa. Envallin kirjassa perheeseen tulee vierailulle epämukavuutta herättävä, piirakoita lähettävä sukulaisnainen vaimon Tittamari Marttisen kotiseudulta Kainuusta. Kainuulaistäti tuli kylään helsinkiläiseen kulttuurikotiin vain sen vuoksi, että hänen sukulaistyttönsä on nyt hienoissa piireissä.

Ja lähetteli vielä niitä kammoittavia piirakoitaan.

Arvelen, että minulle eilen soittanut sukulaiseni olisi halunnut ensin haukkua minut ja sitten oikoa epätarkkuuksia tai suoranaisia virheellisyyksiä, joita blogissani on ollut. Sen hän voi tehdä sähköpostilla. Osoite, joka on blogissa, tulee minulle normipostiin käännettynä.

Ehkä se ei ollut
Katja Kallio

Ehkä kirjailija, jonka teoksia muuan nuori nainen, piti naurettavana, ei ollut Katja Kallio. Ehkä kirja ei ollutkaan Kuutamolla, mutta jotenkin ajatuksissani ammoisesta sukulaisvierailusta Katja Kalliosta ja hänen esikoisromaanistaan Kuutamolla tuli pelottavan helsinkiläisen media- ja kulttuuripiirin falskiuden symboli.

Katja Kallio piirtyi mieleeni myötähäpeää herättävänä tyhjäpäänä, joka on yhtä kammoittava ilmestys kuin Kata Kärkkäinen. Menestystä ansiotta.

Mainittakoon nyt tässä yhteydessä, että en ole lukenut yhtään Kata Kärkkäisen tekstiä tai kirjaa. Jollain perverssillä tavalla olen onnistunut seuraamaan Kata Kärkkäisen vaihteita Suomi-lehden tekemästä haastattelusta lähtien.

Ja yhtä perverssillä tavalla pidän ilmiöstä nimeltä Kata Kärkkäinen. Ehkä sen vuoksi, että minulla on kuvitelma Kata Kärkkäisen mummolasta Kiuruvedellä. Käsitys voi olla täystin väärä. Vähän sama ilmiö, että Elinkeinoelämän keskusliiton kasvu ja kehitysjohtaja Leena Mörttisestä tai kenestä tahansa kokoomuslaisesta tulee paljon, paljon siedettävämpi kananpaskan hajun kera.

Viimeksi Kata Kärkkäinen esiintyi Katariina Sourina Eeva-lehden kansijuttuna. Kansijuttu oli tehty hänestä sen vuoksi, että lehti edistää julkkiksen liiketoimintaa. Näin saimme tietää, että Katariina Souri on avannut bisneksen Helsingin keskustassa. Toivottavasti liikkeessä myydään bisnesnaisen tauluja. Arvelen, että ne ovat hyviä.

Olen nähnyt niistä vilauksia jossain naistenlehdessä. Jossain vaiheessa Katariina Kärkkäinen maalasi Jumalanäidin innoittamia tauluja. Arvelin, että julkkis tahtoo lähestyä Suomen ortodoksista kirkkoa ja ehdotin silloiselle Aamun Koiton ylipäätoimittaja Jyrki Härköselle Katariina Kärkkäisen haastattelua.

Ylipäätoimittaja siinä kohtaa vain vetäisi toimituspalaveriviinerinsä väärään kurkkuun ja sanoi, että julkkisortodoksit ovat aina ongelmallisia. Koska olin lehden vastaava päätoimittaja eikä tapanani ole ollut totella ketään edes rivifriilancerina, annoin friikulleni Eeva Mehdolle toimeksiannon tiedustella haastattelua itseltään Kata Kärkkäiseltä.

Ei tämä ollut pyynnöstä pahastunut. Juuri silloin haastattelu ei vain olisi palvellut hänen bisneksiään. Jäimme odottamaan sopivaa hetkeä. Ja sellaistahan ei tullut, sillä päätoimittaja vaihtui, kuten siinä firmassa oli tapana.

Taas minä kerroin tämän jutun. Siitä Katja Kalliostahan minun piti. Olen lähdössä lenkille ja hakemaan firman tilikansiota tilitoimistosta ja siksi aikaa, kun lämmittelin autoa roikalla, istuin ja selasin Katja Kallion Kuutamollaa. En olisi sitä ehkä ilman Hannele Tikkistä lukenutkaan.

Hannele Tikkinen on elokuvafriikki ja Kallio imaisi hänet maailmaansa elokuvallisuudellaan heti kirjan ensi sivuilla. Tartuin omaan kappaleeseeni kirjaa epäillen ja nyt ei voi sanoa muuta kuin, että pakko on kiittää esilukijaani.

Auto on käynyt pihassa tyhjäkäyntiä jo varmaan niin kauan, että etuovet ovat sulaneet. Menin repäisemään apukuskin puoleisen oven äsken auki ja lukonpaska ei mennyt enää kiinni. Niinpä piti panna lämmityslaite täysille ja jättää auto käyntiin. Myös kuskin puoleisen oven lukossa on sama vika, mutta kuskin puoleista ovea voi pitää ajaessa toisella kädellä kiinni.

Joku on ovella. Ovikello soi.

Kävin alakerrassa. Jalat ovat eilisestä ponnistelusta hiton kipeät. Luulin, että olin jättänyt oven lukitsematta. Se tarkoittaa sitä, että taloon saa kävellä sisään kaikessa rauhassa, jos koirilta ja kissoilta uskaltaa. Ovikelloa voi kyllä soittaa halutessaan.

Eteiseen tuli Edvard W. Saidin Oritentalismi. Nyt voimme yhdessä Ärräpäiden kielipoliisin ja wikipedian paheksujan Tapani Kaakkuriniemen kanssa snobistella - listan isä Pentti Stranius sanoi, että vain snobit ovat lukeneet Orientalismin - ja kärvistellä sähköpostilistalla yhdessä sitä, että emme ole vieläkään ko. teosta saaneet aikaiseksi lukea.

Mutta voihan Orientalismia lehteillä aina silloin tällöin. Jospa vaikka sattuisi silmään Gustave Flaubertin kuppa.