Kuattuasta Buttenhoffin kahvilassa

ti 31.12.2013

Eilen en kirjoittanut mitään, sillä heräsimme pirteinä ja hyväntuulisina koko perhe kello 5.30, ja matkasimme ihanan toiveikkaan tunnelman vallassa Imatralle Buttenhoffin hienoon kahvilaan syömään riista- ja vuohenjuustopiirakkaa, vadelmahillopäällysteistä makeaa piirakkaa, pähkinä-suklaapaistosta - ja lukemaan Etelä-Saimaata sekä Uutisvuoksea.

Tosi asiassa Anna oli herännyt ehkä noin kello viisi suihkuun ja laittautumaan. Sen jälkeen neitiä sai odottaa puoli kahdeksaan asti. Tarkoituksena oli lähteä matkalle seitsemältä.

Tarkoituksena oli myös aamupäivällä käydä Leonidin ja äidin sekä isän haudalla Puumalassa, syödä arkilounas ravintola Hovissa ja sitten matkustaa Imatralle ihmettelemään venäläisiä turisteja. Ei se ihan niin mennyt. Minä jaksoin olla hereillä Juvan apsilta Sulkavantien risteykseen asti ja sitten nukahdin taas.

Sanoin Matille, että jos autossa ei ole ketään muuta hereillä kuin kuljettaja - ja hänkin vain hädin tuskin - , ajetaan suoraan Buttenhoffin kahvilaan toisille aamukahveille.

Kahvilassa Anna näytti nyrpeältä ja Mariaakin nukutti. Mattia otti aivoon se, että joutuu ehkä juoksemaan kanssamme Imatrankosken rättikaupoissa. Suunnitteli, että nukkuu senkin ajan autossa Pimun kanssa. Maria makasi pakun takaosassa kuin mätä nakki, mutta halusi istumaan ja katsomaan ulos ikkunasta, kun kerroin, että ajetaan Vuoksenniskan kautta ja katsotaan, kuinka se rapistuu dekatentisti.

Aina Vuoksenniskan vanhan Sokoksen kohdalla toistan saman kertomuksen: "Tämä oli ennen hieno Sokokosen tavaratalo. Ukkinne sukulainen, Veli Sorjonen, - en ikinä muista, miten Veli Sorjonen oli meille sukua -, oli Sokoksen joku päällikkö. Ja minä aina katsoin - tavaratalon toisesta kerroksesta alas, että onpa hieno kauppa. Nyt koko rakennus on myytävänä ja näyttää siltä, että kukaan ei halua ostaa."

Voi olla, että katsoin ehkä yhden kerran, mutta aina-sana on kerronnassa tärkeä.

Tartuin Buttehoffilla heti paikallisiin lehtiin.

En turhaan, vaikka ensin ajattelin, että eipä tässä tabloid-Etelä-Saimaassa paljoa luettavaa ole. Muistan aina myös haukkua päätoimittajan, joka oli lehden kesätoimittajana vuonna 1986. Joko eilisessä tai toissapäiväisessä olivat koettaneet puristella, tuleeko Imatralle uusi paperikone, kun nyt Kaukopään tehtailta lentää ulos 70 henkeä. Etelä-Saimaa näyttää lokakuussa kertoneen, että lähtijöitä on 153.

Jouko Karvinen näytti lehden, joka nyt saattaa olla myös vallan hyvin Uutisvuoksi - molemmat näyttivät aivan samoilta -, kuvassa vastenmieliseltä juopolta ja narisi jotain diibadaabaaenpäkerrovaikkatietäisin. Vaikutti siltä, että pyyhkisi mieluusti koko pussinperällä oman perseensä.

Joko sunnuntain tai maanantain Etelä-Saimassa tai uusimmassa Uutisvuoksessa oli juttu Etelä-Karjalan murteesta. Objektiivin sijat siuta ja miuta rajoittuvat ainoastaan Lappeenrannan alueelle; muualla sanotaan, että rakastat minnuu tai jopa vähitellen yleiskielisemmin rakastan sinuu.

Jutussa oli haastateltu Kaisa Neimalaa. Nimi on minulle tuttu Parnasson-jutuistaan. Nyt opin, että Kaisa Neimala on asunut suurimman osan ajan elämästään Imatralla, opettanut äidinkieltä Vuoksenniskan yhteiskoulussa ja onkin kirjailija. Reissu oli pelastettu.

Tuli jotain tiedonmuruja, joiden avulla saan maailman pysymään edes hetken paikoillaan ja olemaan käsitettävä.

Ei näitä pirun kaikkia
ämpäreitä tajua hitolkaa!

Matinkin sain paremmalle tuulelle luettuani hänelle murrejutusta lainauksen Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta ja Rokan sanomana: "...Mut jos sie pysyt paikollais etkä lähe hitolkaa, nii minkä hää tekköö". Matti muisti repliikin.

Kyse oli siitä, kun Antti Rokka sanoi jollekin rintamakaverilleen, että jos tästä lähtee juoksemaan, saa juosta Pohjanlahteen asti - ja sen jälkeen pitää lähteä uimaan, mutta jos pysyy paikoillaan eikä lähe hitolkaa - siinä vaiheessa Matti sanoi kirjan repliikin loppuun.

Sen jälkeen keskustelimme hetken siitä, mikä on kuattua. Se on sellainen paksu, todennäköisesti rekipeitto, jonka toisella puolella on lampaankarva ja toisella puolella jokin paksu kangas. Muistan aina, kun jossain oli kylmä, kuten saunamökissä, jonne välillä Vuorimaalle tulleet kävijät, kuten Ulla-siskon perhe, pantiin nukkumaan, tai Touko-veli sillä aikaa, kun Ulla-siskon perhe oli meillä kamarissa, komerosta kaivettiin kuattua.

Se haisi lampaan rasvalle ja painoi ainakin 25 kiloa.

Matin kanssa saimme riidan aikaan sangoista, sankkoista, ämpäreistä, pääläreistä, soikoista ja korvoista. Matti on tarkka siitä, että veden kantamiseen käytettävistä astioista käytetään asianmukaista nimitystä. Veden kantamiseen tarkoitettuja astioita on erimuotoisia ja asia on Matin mukaan paljon monimutkaisempi kuin se, että ämpäri on pienempi astia ja saavi isompi.

Sankoa ei Matin mielestä ylipäätänsä ole. Sana kuulema tulee sanasta sanka ja oikeasti esineestä kuuluu sanoa, että sankko.

Siinä vaiheessa riitaa sihisen aina raivoista näille raivostuttaville pohjoissavolaisille siitä, että ne tunkevat rumaa k-kirjainta liikaa sinne, minne se ei kuulu. Mitäänhän ei täällä saa oikaista kielessä ekonomisesti - ja kaikki on ilmaistava niin vitun kiemuraisesti, että kukaan vain ei loukkaannu.

Minulla on ikävä Etelä-Savoon tai -Karjalaan.

Anna hymyili,
söimme burgerit

Annakin hymyili eilisellä reissulla. Se tapahtui iltamenuta odotellessa Puumalan Hovissa. Meille tarjoili tuttu nuori mies, Harri Hokkanen. Harri se vain jaksaa kestää Puumalaa. Kokki lähti keittiöstä kello 16 ja Harri sanoi, että jää aina sen jälkeen illaksi yksin noiden kanssa. Noiden takia Hovista ei saa illalla pihviä tai muuta sellaista valmistettavaa ruokaa.

Noi olivat puumalalaisia tuopin kumoajia, joita oli juomaosastolle parkkeerannut reilu puolenkymmentä. Meno oli kuin amerikkalaisessa sarjassa Villi Pohjola. Hovissa oli oikein kotoisaa eivätkä tuoppijuopot pilanneet edes Annan ruokahalua, vaikka ensin kuulin sieltä suunnalta hieman valitusta siitä, että Hovi on nyt semmoinen kapakka eikä semmoisessa kapakassa voi syödä.

Taisin mutista takaisin, että Puumalassa ei nyt ole muutakaan vaihtoehtoa ja olisimme syöneet täällä lounaan, jos joku olisi ollut siihen aikaan autossa hereillä.

Harri Hokkanen on ilmeisesti aina Hovissa töissä. Tehnee työtä vuorotta. Sanoi, että on tullut paikkakunnalle joskus isänsä mukana. En ole ehkä muistanut kysyä, miksi isänsä on tullut Puumalaan. Harri kertoi ensimmäisellä haastattelukerrallani, että työskenteli jonkin aikaa satamassa sijaitsevassa ihastuttavassa kalaravintola Poijussa, joka näytti viime kesänä haihtuneen lopullisesti historian hämäriin.

Ravintola Poijussa oli kuulema ideaa. Harri oli siinä mukana jo rakenteluvaiheessa, jos oikein ymmärsin. Ideaahan siinä oli, meillä oli aina tapana ruokailla siellä Puumalan-pikareissuillamme, mutta minne lienevät nyt idea ja yrittäjä hävinneet? Eipä silti. Kyllä meille Villi Pohjola-meininkikin käy.

Kelpasi jopa Annalle, joka on nirsohko.

Hautausmaalla
ihan oma elämä

Leonid oli toivoakseni pysynyt haudassaan kääntyilemättä. Matin veljen, hopeaseppä Tapio Valkosen, tekemä hautamuistomerkki oli hieman oikaistavissa, kun maa on edelleen pehmeä ja vetinen. Hannelen ja minun keväällä tuoma käpykukka näytti olevan hengissä haudalla ja isä sekä äiti olivat vähän aikaisemmassa rivissä

Puumalan hautausmaalla on nykyään aikamoinen elämä. Viimeisin haudattu näyttää olevan monen serkku Sari. En muista Puumalasta ketään Saria eikä minusta Puumala-lehden kuolinilmoituksissa ole ollut ketään Saria. Sarin vieressä on joku Tapio, jonka omaiset lienevät Venäjän-ortodokseja.

Tapiolle oli tuotu kaksi kinkkuvoileipää sekä votkalasi. Harmittaa, kun me emme älynneet tuoda Leonidille mitään henkilökohtaista.

Leonidin vasemmalla puolella on harmaatukkaisena isona herrana muistamani Aulis Hakala. Takana vuonna 1977 syntynyt, siis nuorehko mies, jonka haudalla oli komeasti kynttilöitä. Nuorehko mies lienee intohimoinen tenniksenpelaaja, sillä hautakiveen kuului  tennispallo.

Arvelen, että Puumalan luterilaisen seurakunnan seurakuntaneuvostolla sekä suntio-pelastussukeltaja Huttus-Pekalla on nyt pään raapimista näiden uusien ja kummallisten, vähän primitiivistenkin, hautatapojen kanssa.