Muista Tilsitin sopimus!

Helvi Hämäläinen vihasi sovinnaista pikku porvarillisuutta

ti 28.1.2014

Marialla on tänään historian koe. Koealueeseen kuuluu Suomen autonomian aika ja nationalismin synty. Mielenkiintoista on, että historian oppikirjan kirjoittajat ovat uskaltaneet ottaa esille kansallisuusaatteellisuuden huonot puolet. Ryssänpenikoina, Marian ja Annan, jos keiden Lapinlahdella, tulisi ymmärtää, millainen tuhovaikutus on yhden kansan mystifioinnilla.

Kävimme koealueen Marian kanssa eilen suullisesti läpi. Myönnettävä on, että itsekin opin. Enpä ollut ennen tullutkaan ajatelleeksi, mitkä eurooppalaiset kuviot olivat Suomen sodan taustalla. Muistelin myös professorska Helvi Multamäen meillä Vuorimaan-pennuilla laulattamaa laulua Oolannin sota. Siinä vaiheessa Maria pani vaikkutulpat korvilleen. Ei kiinnosta vielä nämä asiat.

Professorska Helvi Multamäki asettui aina Vuorimaan salissa pianon äärelle ja kutsui Minnin (Mirja Katariina Multamäki s. 1968), Maarin (Eila Maarit Multamäki s. 1966) sekä minut laulamaan. Oikeastaan se oli mukavaa ja professorska, joka oli muuten pelottava ihminen, vaikutti pianoa takoessaan hyväntuuliselta.

Ja mehän pennut lauloimme. Sydämiemme pohjasta: Oolannin sotaa ja Oi, kallis kotimaa, Suomi sulo Pohjola. Meidän työväen puolella, Sorjosen suvun juhlissa, laulettiin aina Savolaisten laulu, josta tietenkin on jäänyt mieleen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt. Työväenlauluperinnettä minulla ei ole.

Tosin savolaisten tympeä tyytyminen on tupannut nyppimään. Ei näistä mitään työväen luokkataistelijoita taida saada. Ajattelinkin aina, että en oikeastaan ole luonnoltani kärsimyksessä kieriskelevä savolainen. Enemmän minussa vaikuttaa Sorjosten ammoinen kannakselaisuus tai Tiusasten puolalais-saksalainen sorbius.

Pahuksen pettuleivän purijat, savolaiset ja etenkin kurjat kainuulaiset kireine nälkämaan lauluineen. Tai oikeastaan. Nälkämaan laulun sanat voi kuunnella toisin. Kireitähän nämä ovat, mutta samalla jotenkin korskeita. Savolaiset ruikuttavat ja niiskuttavat laulussaan.

Nälkämaan laulun sanat tilasi Kajaanin maanviljelysseura kirjailija Ilmari Kiannolta vuonna 1911. Ilmari Kianto on kirjoittanut myös Punaisen viivan, joka kertoo köyhälistöstä ja köyhälistön vetämästä punaisesta viivasta.

En nyt ajattele sitä, että Ilmari Kianto sanoi punikkinaisia vastenmielisiksi kommunistisusinartuiksi ja huoriksi.

Köyhälistön
solisaliratti

Jos jotain oopperaa olen rakastanut, olen rakastanut Aulis Sallisen Punaista viivaa. Näin sen Tampereen työväenteatterissa joulun 1989 tienoolla. Luonani käymässä oli birminghamilainen ylisiveä kirjeystäväni Paul Adams ja vein Paulin oopperaan. Itse asiassa sen tarkemmin en tiennyt, mikä Punainen viiva edes on.

Kun vain oli ooppera kaupungissa tarjolla, ajattelin järjestää englantilaiselle ystävälleni kulttuurielämyksen.

Ja jotta synnynnäisen luokkataistelijan maine menisi lopullisesti, joudun nyt tunnustamaan, että oikeasti olen rakastanut kaikkia näkemiäni oopperoita. Ihan kaikkia.

Nimittäin kaikkia kahta muuta: Verdin Aidaa Savonlinnnan oopperajuhlilla vuonna 1987 ja Jevgeni Oneginia joskus 1990-luvun loppupuolella Kuopion musiikkikeskuksessa. Jevgeni Oneginin kanssa ei ollut rakkautta ensi kuulemalta. Suunnattomasti häiritsi oopperassa kohta, jossa pääosan esittäjät laulavat yhtä aikaa, eri biisiä ja toistensa päälle kakofonisesti, mutta monta kertaa kotona oopperaa hinkatessa levyltä edestakaisin, homma ikään kuin aukeni.

Nyt kuuntelen Jevgeni Oneginia yläkertaa siivotessani.

Savolaisten laulu on ensimmäinen maakuntalaulu, mikä on sepitetty. Sen on sanoittanut joku hemmo nimeltä A. Oksanen. Oksanen näyttääkin olevan pseudonyymi kylmiä väreitä selkäpiissä aiheuttavasta nimestä Karl August Engelbrekt Ahlqvist. Ahlqvistin ansiot unohdan mieluusti, sillä hän oli Aleksis Kivestä sitä mieltä, että tämä oli "taitamaton tahruri" ja "hullu viinan juoja".

Niin. Aleksis Kivi. Teidättehän? Se, josta uusvasemmistolainen, ehkä juuri niitä inhoamiani punavihreitä, kirjailija Jani Saxell sanoi, että jos bentsodiatsepiinit olisi keksitty 1800-luvulla, Aleksi Kivi olisi voinut jatkaa tuotantoaan ainakin kymmenen vuotta vielä. Bentsojahan sitä eittämättä olisi tarvittu, jos kimpussa oli koko ajan joku nationalistis-romanttinen oikeistoääliö, kuten Ahlqvist.

Seilas engelsmanni
sammakkolammella

Helvi Multamäen kuolinilmoituksen pongasin Hesarissa jokunen vuosi sitten. Kun isä kuoli kesällä 2002, soitin professorskalle. Ei enää ollut siinä kunnossa, että olisi tullut hautajaisiin, mutta kuulosti ilahtuneelta, kun soitin. Puhelun kuluessa oli ajoittain kartalla, horisteli ajoittain.

Nyt katsoin netistä. Erityisesti professorskan laulutunneista mieleeni piirtyi hoilaus Oolannin sota ja kohta "seilas engelsmanni Suomemme rannoilla". Laulu ei liitykään Suomen autonomian alkuun, vaan vuoden 1854-56 sotaan, jossa vastakkain olivat Venäjä sekä engelsmannit ja fransmannit. Sota oli Krimin sota.

Olen joskus sanonut, että elin lapsuuteni feodaalisissa oloissa. Asia on huomattavasti monimutkaisempi. Toisaalta Multamäet olivat oman arvonsa tuntevia ja tekivät pesäeron meihin proletaareihin. Muistan aina kolkon puhuttelutavan: Rouva Sorjonen ja työnjohtaja Sorjonen. Muistan, kuinka professorskan ääni kaikui eteisessä: Rouva Sorjonen!?

Niinpä Multamäen sakki oli meille professorin rouvaa, metsänhoitajaa, ekonomia, metsänhoitajan rouvaa, ekonomin rouvaa sekä farmaseuttia, joka tarkoitti Minnin ja Maarin Sippa-mummia, ilmeisesti Sippolan apteekin farmaseuttia. Ja kun metsänhoitaja saapui tilalle viikonlopun viettoon, alkoi ulkoeteisessä tuoksua hieno sikari. Äiti haravoi aina paraatipuolen väylän eikä siinä saanut edes kävellä, jotta tie olisi talonväelle tasoitettu hienolle kiviterassille, kun tulevat lomilleen Helsingistä Kärkölän Järvelän Nummenkulman siemenviljelystilalle Vuorimaalle.

Lapsuuteni tekee monimutkaisemmaksi se, että toisaalta olin Minnin ja Maarin, hieman pelokkaiden kaupunkilaisporvarispentujen oma maalais-Peppi Pitkätossu. Multamäen väellä oli myös loputonta pitkämielisyyttä meidän leikkejämme kohtaan. Saimme levitellä barbimaailman vapaasti esimerkiksi pianosaliin, kunhan vain jätimme yötienooksi aikuisille jonkinlaisen kulkuväylän salin keskelle.

Kiipeilimme puissa sekä rakennusten katoilla. Kolusimme ulkorakennuksissa. Tutkimme maatilan vinttejä. Multamäen aikuiset hiihtelivät vain ympäri kartanoa uppoutuneena ihastuttavan vapauttavasti omiin ajatuksiinsa ja me kakarat elimme pienten villi-ihmisten omaa itsenäistä elämäämme.

Ei se synkkä lapsuus ollut lainkaan. Sitä paitsi Multamäet olivat joskus jopa jotenkin anteeksipyytäviä, kun tulivat talouspihalle. Se oli meidän, työväestön, aluetta.

Säädyllinen murhenäytelmä

Helvi Hämäläisen elämäkerrassa Ketunkivellä, olen kohdassa, jossa Säädyllinen murhenäytelmä ilmestyy. Kohu ei ole vielä alkanut. Hämäläinen kuvaa hyvin ristiriitaa, joka syntyy työläistaustaisessa ihmisessä, joka äkkiä huomaa, että juopa porvaristoon on ylittämätön. Homman nimi on se, että jos työläistaustainen haluaa kulttuuriporvariston osaksi, tulee niellä tietty sovinnaisuus.

On osattava olla.

Helvi Hämäläinen ei osannut olla. Hänellä oli aina jotenkin mauttomat vaatteet tai ainakin katse oli liian terävä. Se havaitsi ikäviä asioita kulttuuriporvariston tyynen ulkokuoren alla.

Säädyllinen murhenäytelmä kertoo pääosin Tyyni Tuuliosta ja hänen miehestään Oiva Tallgrenista. Kirjassa vanheneva dosentti iskee romaanissa silmänsä vastapäisen talon ikkunoita pesevään palvelijattareen ja joutuu jonkinlaisen oudon viimeisen intohimon ja pakkomielteen, obsession, valtaan.

Tosielämässä ei tapahtunut mitään. Vanheneva aviomies vain hehkuttaa tilanteen kamaluutta ronskiksi tietämälleen tuoreelle työläiskirjailijattarelle, joka hiimailee kulttuuriporvariston laitamilla. Samoin vaimo purkaa sydäntään Helvi Hämäläiselle. Kukaan ei pane ketään keittiön pöydän päällä eikä palvelijatar ehkä todellisuudessa ole lainkaan kartalla siitä, millaisen sopan on pelkällä reippaalla ja työteliäällä olemuksellaan sovinnaisessa porvarisperheessä keittänyt.

Löysin omasta kirjaston poistomyyntiarkistostani Tyyni Tuulion nuoruuden kirjeet. Kokoelma on painettu vuonna 2008 ja kuvastaa jossain määrin kirjastoväen sivistyneisyyden tasoa. Kysyn vain, miksi Tuulion kirjeet on jo poistettu valikoimasta?

Säädyllisen murhenäytelmän ilmestymisen jälkeen joku kulttuuriporvariston jäsen oli sanonut, että ei uskalla kutsua enää koskaan Helvi Hämäläistä kotiinsa, sillä hän kuvaa kirjoissaan esimerkiksi miljöitä niin pilkun tarkasti, että se tuntuu pelottavalta sekä vieroittavalta. Porvarit vapisivat kauhusta.

Helvi Hämäläinen näkee myös terävästi Olavi Paavolaisesta sen, että Paavolainen etsii naisestaan juuri työläistä, joka puhkoisi reikiä piirien ahdistavuuteen. Kuitenkaan Paavolainen ei kestä sitä, mitä näkee naisessaan.

Kun eilen kysyin Marialta koealuetta kuulustellessani, mille asialle nationalismi 1800-luvulla perustui, Maria vastasi salamannopeasti: Jääkiekolle! (Kirjassa oli siinä kohtaa ilmaveivi-Granlundin kuva.). Huutelin aamulla tytön perään, kun hovikuljettaja Hannu Pesiö lastasi pyörätuolia autoon: "Muista Tilsitin sopimus!"