Munro-kiistaan Jonathan Franzenin kanssa

eikä Pentti Haanpää jätä minua rauhaan

pe 24.1.2014

Alice Munron Karkulainen tuli eilen loppuun. Nyt voin jossain käänteessä lunastaan lupaukseni Jonathan Franzenin teesien kaatamisesta. Olen nyt lukenut myös Munron Kerjäläistytön ja novellikokoelmat Viha, ystävyys, rakkaus sekä Kallis elämä.

Tiedättehän nyt kaikki Jonathan Franzenin? Kirjoittaa neuroottisia romaaneja Amerikan keskiluokan surkeasta kohtalosta. Franzenin Vapaus on kuulema Barack Obaman lempikirja. Siitä minulle jäi mieleen nuorena kaikkien ihailema rocktyyppi, joka käy jonkinlaisen keskisuuren maineen huipulla.

Menee sitten muodista. Sen jälkeen tyyppi haahuilee ja ansaitsee elantonsa muun muassa rakennustyöläisenä. Raksatyössä elähtänytttä rocktyyppiä käy nyppimään se, että jotkut saattavat tunnistaa hänet entisestä urastaan.

(Jahas, kirjoitin, että raksatyössä elähtänyttä. Tarkoitin, että elähtänyttä rockhenkilöä alkaa raksatyössä nyppiä. Sanajärjestysvirhe. Ai, että kuinka kaipaan slaavilaisen filologian yleiskielitieteellisiä opintoja. Rakastin morfologiaa ja sain pieniä orgasmeja syntaksista.)

Aloin Franzenin esseekokoelman Yksin ja kaukana suurella mielenkiinnolla. Niminovellissa kirjailija lähtee kaukaiselle saarelle seuranaan ainoastaan tulitikkurasiallisen verran ystävänsä David Foster Wallacen tuhkaa. Hän ripottelee osan itsemurhan tehneestä kollegastaan saarelle. Mutta sitten viimeistään esseessä Mistä tiedät varmasti, ettet itse ole se suuri paha mielenkiintoni alkoi hyytyä.

Essee kertoi jostain Alice Munrosta. Never heard sanoin ja tuumasin itsekseni, että eipä tää muija edes Franzenin kuvauksen perusteella kiinnosta. Ei yhteiskunnallisuutta, ei ajankuvaa, vain ihmisiä, vain yksilöitä. Sitten päivittelin, että onpa nyt suomennettu esseekokoelma, joissa käsitellään kirjailijoita, joita ei edes ole suomennettu.

Huutakaa siellä katsomossa, että voi mikä ääliö blogisti onkaan. Ei mennyt kuin jokunen kuukausi, kun Alice Munro sai kirjallisuuden Nobelin.

Mutta Franzenin Munro-teesien kanssa olen eri mieltä. En kuitenkaan vielä ala väitellä hänen kanssaan.

Nyt juon kahvia. Ja sitten kirjoitan Tiekkarin tilausjutun.

Luen ehkä muutaman sivun Helvi Hämäläisen elämäkertaa Ketunkivellä. Löysin senkin Varpaisjärven kirjaston take away -hyllystä. Olen elämäkerran lukenut tuoreeltaan 1990-luvulla, mutten muista siinä mainintaa Haanpäästä. Haanpään elämäkerturin Matti Salmisen mukaan kirjailijat kohtasivat.

Ehkä jaksan Ketunkiveä tasan tarkkaan Haanpään kohtaamiseen asti. Muistan, kuinka kyllästyin Hämäläisen elämäkerrassa Olavi Paavolais-jahkaamiseen. Luin sen jälkeen tämän Paavolaisen Synkän yksinpuhelun ja tulin siihen tulokseen, että Paavolainen on pääasiassa melkoinen omahyväinen mulkunderi, johon kenenkään naisen ei olisi kannattanut tuhlata tunteitaan.

Hämäläisen elämäkerran kokoajasta Ritva Haavikosta tuli mieleen, että minulla on aloitettuna Haavikon näköinen mies. Luin sitä joskus A4-käsikirjoitusliuskoina, jotka olivat menossa minun kauttani kirjailja Jouni Tossavaiselle takaisin kirjailija Matti Pulkkiselta, mutta sitten kun paksu A4-pino levisi pitkin lattioita sadanteen kertaan, kokosin liuskat sen sadannen kerran ja vein nipun Tossavaiselle, ettei kukaan käytä niitä meillä piirustuspaperina.

Myöhemmin Haavikon näköinen mies löytyi Varkauden Portin Kirjapörssistä.

Kemppinen kirjoitti eilen Päätalon Nikke Vilosta. http://kemppinen.blogspot.fi/2014/01/kalle-paatalo.html

Viittaa Haanpäähän. Että Haanpää kun oli valtiopäivämiehen pojan poika ja syntyi isoon taloon, ei tiennyt jätkän elämästä muuta kuin värikkäät tyypit hänelle kertoivat. Jätkän esitys meni Kemppisen mukaan päihin Helsingin kirjapiireissä niin kuin häkä. Minä en jätkyyden esittämiseen. Haanpään tarinassa niinkään kiinnittänyt huomiota.

Ärsytti vain Haanpään huoleton elämä. Ja sitten kun tuli akka peliin ja syntyi lapsi, heittäytyi Haanpää häijyksi. Tietysti tyhmyys ja oikeistolaisuus naisessa on varmasti maailman vastenmielisin ilmiö, mutta mitä herran tähden Haanpää ryhtyi edes tekemisiin moisen naudan kanssa.

Sitä paitsi kaikessa tässä todentuu kirjailija Siri Hustvedtin ajatus. Jos lukija pitää jonkun kirjailijan teksteistä ja haluaa niiden perusteella tavata kirjailijan, saattaa käydä niin kuin käy hanhenmaksan ystävälle, joka haluaa tavata hanhen.

Minä tosin olisin halunnut tavata Pentti Haanpään isän Mikon. Mikko Haanpää sai aikaan paljon muutakin elämässään kuin tekstiä. Perusti Leskelään koulun, piti kirjakauppaa, oli Amerikoissa ja tutustui siellä sosialismiin. Teki liudan lapsia. Rakasti todennäköisesti vaimoaan.

Tai ehkä sellaisen pentulauman kanssa rakkaus tai palava intohimo ei ollut olennainen kysymys. Tähän häntään koetan etsiä Mikko Haanpään lausuman vanhuuden päiviltään, mutta siihen menee jokunen tovi.

No, niin nyt löytyi. Mietin, miksi pidän kovasti Mikko Haanpäästä. Tämähän on aivan, kuten meidän isä. Haanpään elämäkerturin mukaan huumorintaju on Haanpäillä sukuvika. Isän ja pojan yhteishaastattelussa vuonna 1952 Mikko Haanpää sanoo:

"Nykyään on Maaseudun Tulevaisuudessa joka päivä kirjeenvaihtoilmoituksia, joissa varallisuutta ja kohtalaisen ulkomuodon omaavat etsivät tosiystävää vaatien tältä samoja ominaisuuksia. Minä lähetän sinne myös omani, joka kuuluu seuraavasti: ´Köyhä ruma ukko hakee kirjeenvaihtotoveria. Sitten runo: ´Vaikka me yhdessä kerjättäis, kerjättäis, kerjättäis, eihän me sitä peljättäis, peljättäis, peljättäis, kun rakkaus se rinnassa raksuttais, raksuttais, raksuttais´. Loppuun tulee vielä vaatimus, että kirjeenvaihtoon haluavan pitää vielä kyetä kävelemään." (Matti Salminen Pentti Haanpään tarina s. 243)

Meidän isä, Unto Sorjonen, rakasti tansseissa käyntiä. Se ei ollut koskaan körttiläisen äitimme Vieno Sorjosen (os. Tiusasen) mieleen. Ja kyllä äiti erilaisista synnillisistä menoista jaksoi motkottaa! Kun äiti vuonna 1996 kuoli, vapautui isä-Sorjonen harrastamaan tansseissa käyntiä oikein tosissaan.

Panin lisäksi merkille, että isällä oli eri puolilla tanssikavereita. Kerran isä nojasi konevitsalaisen taiteilija Aleksander Kepnerin vesitämään ja piirroksinsa koristelemaan kävelykeppiin ja tuumasi, että hän kyllä aikoo vielä alkaa seurustella vakavasti. Tyttöystävän tulee olla ainakin kymmenen vuotta häntä nuorempi. Lisäksi tyttöystävän tulee harrastaa tansseissa käyntiä ja hänellä tulee olla ajokortti.