Kuuntelen ortodoksista liturgiaa
kodinhoitohuoneessa pyykäten

su 12.1.2014

Tarkistin hyvissä ajoin radio-ohjelmatiedoista, että Tampereelta radioidaan tänään ortodoksinen liturgia. Jätin eilen osan pyykeistä tarkotiuksella pesemättä. Äsken täytin koneet sekä viikkasin eilen pesemäni. (Nyt kuulen, kuinka tässä kohtaa merkintääni Koskelan Jussi karjaisee Vehmerissä: "Aarrghh. Taas se niistä kotitöistään.")

Myönnettävä on, että kaikki oli radiolähetyksessä kovin tuttua edelleen, vaikka en hallinnolliseen kirkkoon enää kuulukaan.

Sävelmät olivat tuttuja, isä Markku Toivanen on etäisesti tuttu kaukaa 1990-luvulta, jolloin olin taas kerran Aamun Koiton pätkäpäätoimittaja. Pääsin isä Markun ja matuška Annikki Limatius-Toivasen järjestämää ihmissuhdekurssia seuraamaan. Vai liekö ollut peräti parisuhdekurssi.

Kun kuuntelen ortodoksisia palveluksia radiosta, olen tunnistavinani tuttuja ääniä.

Eilen kävin pitkästä aikaa isä Hannu Pyykkösen Happikaappi-sivuilla Happy 1 -merkintöjä lukemassa. Merkinnässään Älä mökkiydy isä Hannu kertoo kummallisesta spontaanista eläkeläisen reissusta Lintulaan: http://happikaappi.blogspot.fi/2014/01/iii-ala-mokkiydy.html

Jostain syystä silmääni netti-Savon Sanomista osui Konevitsan igumenin Aleksanderin vierailu Varkauteen ja Joroisiin. Igumeni Aleksanderia en ehtinyt koskaan tavata, kun Leonid tuli jo Suomeen, mutta hänen veljensä Diman olen tallentanut piispa Arsenin kokoamaan Konevitsan luostarin uuteen historian kirjaan.

Kuvassa veli Dima on hieman epätarkka ja fokus on valkeassa pikku kissassa. Mariani sanoisi, että kuva on heikkolaatuinen.

Olenkin ajatellut, että otan netistä selvää, milloin isä Harri palvelee Siilinjärven kirkossa ja menen johonkin maallisen arkiaamun palvelukseen, jossa ei ole paljon väkeä. Tai katson, milloin on palvelus jossakin Maaningan minimaallisista tšasounoista, joissa käy ehkä kaksi ihmistä palvelusta kohden.

Niissä todentuu ortodoksinen idea, että rukousta on pidettävä yllä, vaikka seurakuntalaiset eivät olisi kiinnostuneita.

No niin. Jopa hallinnollisesta Suomen ortodoksisesta kirkosta löytyy paljon hyvää. Olen vakuuttunut siitä, että pyhyys löytyy nimenomaan sieltä, missä kaikki on heikkoa ja olematonta. Nyt onkin pakko kysyä, miten aikonaan onnistuin ottamaan itseeni jonkin maallisen organisaation hallinnollisia pulmia? Joutavia pikkuseikkoja.

Stigmatisaatio

Sain ensimmäisen TIA-kohtauksen keväällä 2007, kun taitoin Solea-riepuani ja Mikkelin seurakunnan sivua. Juuri silloin Mikkelissä oli suuria ongelmia; seurakunta oli jakautumassa kahtia. Niinpä Mikkelin sivu repesi keskeltä poikki ja näin, kuinka sahalaita alkoi levitä vasemman silmäni näkökentän vasemmasta reunasta sivun yli.

Samalla vasemmasta silmästä meni näkö. Tilasin itse ambulanssin, sillä luulin, että pingottunut verkkokalvoni repesi. Minua oli jo varoitettu siitä, että kun voimakkaasti likinäköisellä verkkokalvo on valmiiksi pinkeällä, ovat korkea verenpaine ja likinäköisyys riski.

Minut pelasti Lapinlahden peruspalvelulautakunnan nykyinen puheenjohtaja, vassari-persu, Ari Turunen. Kiikutti ampparilla Kysiin, jossa tulivat siihen tulokseen, että kyseessä oli aivoinfarktivaroitus. Viime keväänä, kun olin ensin marraskuussa 2012 ajanut kolmen tulipunaisen Hilti-työkalulaatikon yli, neurologini arveli, että saattavat ne olla migreenikohtauksiakin.

Olivat mitä olivat, mutta silloin tajusin, että olen niitä ihmisiä, joiden ei ehkä kannata ryhtyä ainakaan hoitoalalle. Pystyn ilmeisesti suggeroimaan itselleni vaikka millaisia Münchhausenin oireyhtymiä. En pidä stigmatisaatiota lainkaan yliluonnollisena ilmiönä.

Samalla tavalla uskon persoonalliseen pahaan, jopa pieniin olkapäillä istuviin pirulaisiin, eikä minusta Pirkko Jalovaaran saarnoissa ole loppujen lopuksi mitään kummallista. Turkkilaisen Elif Shafakin romaanissa Kirottu Istanbul oli kuvattu eksentrisen tädin kahta džinniä (arabiaksi: جني ). Tyypit kirjaimellisesti istuivat tädin olkapäillä ja kuiskuttelivat hänen korvaansa.

Aivan uskottavaa. Sisareni salmilaissyntyinen mies, ortodoksinen patriarkka, Ville Mäkinen, puhui kerran näkymättömästä maailmasta, joka saattaa jopa olla olemassa.

Me entiset ortodoksiset päätoimittajat

Ennen kuin menen klikkailemaan minnekään "liityn takaisin hallinnolliseen kirkkojärjestelmään" -sivuille, pitää kuitenkin tutkiskennella sydämessäni sitä, pystyisinkö pitämään suuren suuni kiinni.

Nauroin melkein tuolilta pudoten seuraavaa kohtaa isä Hannu Pyykkösen merkinnässä:

"...Ja kuten jo taisin jossain sanoa, kun piispatkin ovat nyt kirkolliskokouskähinöitten jälkeen keskenään kuin kissat ja koirat ja kun kunkin piispan hovi lymyilee kuka missäkin meren tai järven rannan pusikoissa, ei piispoiltakaan oikein muuta järkevää tiedotettavaa tule kuin uudelleen editoidut tai avustajien esi- ja aukikirjoittamat joulutervehdykset. Mutta eipä sekään oikein pitkälle riitä, kun tuo Kristuksen syntymäjuhlakin on vain kerran vuodessa." http://happikaappi.blogspot.fi/2014/01/ii-joko-sina-erosit-kirkosta-vai-jaitko.html

Olin ortodoksisen lehden päätoimittaja seitsemän vuotta. Parhaana tai pahimpana vuonna kahden yhtä aikaa - kolmatta, Hehkuvaa hiillosta, jemmasin koneellani ja toivoin, että Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta ei herää horteestaan muistamaan, että sellainenkin olisi hyvä koota.

Isä Hannun kirjoitusta lukiessani nauroin, mutta sitten hymy hyytyi, kun jatkoin netin haromista.

Kotimaan tiedotuskanavasta K24.stä luin, että metropoliitta Ambrosius oli junaillut maamme parhaimman ortodoksilehden Analogin yhdistämisen Helsingin mitäänsanomattomaan Ortodoksiviestiin. Ja ruumiita on tullut lisää - nimittäin ortodoksisten päätoimittajien ruumiita. Lehden päätoimittaja isä Hariton, siviilinimeltään Kari M. Räntilä, on saanut potkut.

Kotimaan K24-kanava kertoo isä Haritonin sanoneen näin:

"- Hän (Ambronpirulainen, toimituksen huom.) on halunnut omana virkakautenaan luoda hiippakuntalehden. Olen itse pyrkinyt järkiperäiseen journalismiin enkä niinkään kirkon asiakaslehden tekemiseen. Tästä on syntynyt erilaista näkemystä, miten asioista pitää kertoa. Se on loppujen lopuksi johtanut siihen, että minut on kirkkoherroja painostamalla saatu pois. Ambrosius on usein arvostellut minua ja lehteä ortodoksisen kirkon sisäisillä foorumeilla. Tämä liittyy osaltaan tarpeeseen keskittää valtaa sekä hiippakunnassa että tulevina vuosina myös kirkossa, Kari M. Räntilä sanoo Kotimaa24:lle."

No niin. Nyt olen taas kaulaani myöten tässä samassa suossa, mistä klikkasin itseni irti 15.12.2011 saatuani kirkolloishallituksen syvältä kurkultani kuulla, että Solea lopetetaan ja yhdistetään Aamun Koittoon, eikä kukaan ortodoksinen vellihousuisä ollut uskaltanut kertoa sitä päätoimittajalle, minulle.