Tulihan se Kauko Sorjosen särmä sieltä

su 2.2.2014

Risto Lindstedtin isäni serkusta kirjoittama elämäkerta Mesenaatti oli ensimmäiset 70 sivua lähinnä pehmoista mussutusta. Kauko Sorjonen oli Lindstedtin mukaan niin vaatimaton, niin hyvä ja niin särmätön, että aloin hiota tuskasta. Olmiako se Lindstedt sukumme elävästä legendasta on tekemässä?

En voi kehuskella, että tuntisin isäni serkun. Olen tavannut hänet vain kerran ja silloinkin kaukaa katsoen. Kauko Sorjonen kutsui muistaakseni kesällä 2005 meidät Sorjosten sukujuhlaan Kuokkalan kartanoon. Siellä se mesenaatti hiimaili taustalla. En edes ole varma, sanoinko legendalle käsipäivää.

Koska Anna ja Maria olivat siihen aikaan pieniä, huomioni oli kohdistunut lähinnä heihin. Mietin varmaan, miten saamme kannettua sekä Marian että pyörätuolin Kuokkalan kartanon kerroksiin. Olihan se kartano hieno, mutta ei välttämättä ihan esteetön. Mietin myös sitä, että vammaisen omaishoitaja ei voi käyttää pitkää mekkoa eikä korkokenkiä.

Tuntui siltä, että sotkeudun mekonperkeleeseen ja jollen kangistuneesti pidä hartiahuivistani kiinni, kaikki näkevät, että minulla on tatuointi. Eihän se tatuointi sinänsä mitään, mutta kun se nyt sattui jo silloin sijaitsemaan allipaasikivessäni. Kaiken lisäksi aloin tuntea itseäni sumopainijaksi luonnosuolessa. Ja millaisessa makkarankuoressa - sellaisessa, jossa on kompastuttavat helmat.

Myönnän, että loikin eilen illalla huolettomasti kauppaneuvos Lallukan elämänvaiheiden ja Kordelinin säätiön syntykohtien yli Mesenaatissa. En ihan täysillä ymmärtänyt, miksi ne olivat mukana. Ehkä asiaan vaikutti se, että luin samalla Helvi Hämäläisen elämäkerrallista Ketunkivellä. Hämäläisen elämäkerran toinen kokoaja oli Ritva Haavikko, mistä muistin, että minullahan on edelleen aloitettuna, mutta jatkamattomana, Mauno Saaren Haavikon näköinen mies.

Kahlasin äkkiä sekä Ketunkivellä että Mesenaatin loppuun. Lallukan ja Kordelinin osuudet jäivät hämäriksi. Toki ymmärsin, että punikit olivat tappaneet Kordelinin Lammin ja Hausjärven välillä Mommilan veriteoissa. Siinä kohtaa Mesenaattia valpastuin vähäksi aikaa, sillä kukkeimman nuoruuteni olen viettänyt Lammin lavalla ja Oitin prolepoikia iskien.

Tyhmiähän ne Oitin tyypit olivat - fiftareita, mutta eivät lähestulkoonkaan niin tyhmiä fiftareita kuin Järvelän ääliöt. Kaikki kuitenkin tympeän äärioikeistolaisia Jenkkien etelävaltioiden lippuja liehutelleita typeryksiä.

Sori.

Kauko Sorjosen särmä tulee esille Lindstedtin kirjoittamassa Mesenaatissa siinä kohtaa, jossa mesenaatti pahoittaa mielensä Savon Sanomien otsikoista. Muistan Savarin premisivun kuuden palstan otsikon vuodelta 2002: "Kauko Sorjonen syytteeseen lahjoman antamisesta Kuopion yliopistolle."

Tottahan otsikot kirkuivat, mutta toisaalta. On se aika kova tyyppi, värikäs ja särmikäs, jos oikeuteen oli hänen takiaan marssitettu myös Petteri Paronen ja muita kuopiolaisia Hyvin Kunnollisia Ihmisiä. Minä en vinkuisi enkä pihisisi, jos olisin yltänyt moiseen.

Mommilan veriteot

Eilen mietin ohimennen sitäkin, miksi Kauko Sorjosen elämäkerrassa oli niin laveasti selvitetty pirtutrokarin murhaamaa Lafred Kordelinia. Jos olisin Kordelinin säätiö, jakaisin stipendejä irtisanotuille työläisille uuden elämän aloittamiseksi ja työväentietoisuuden levittämiseksi. Selvitän tämän ja seuraavan väliotsikon aikana, miksi.

Mutta ensin on ihan pakko juoruta.

Mauno Saaren Haavikko-kirjassa tulee heti ensi sivuilla vastaan Jukka Kemppinen, joka on jotenkin sekaantunut Mauno Saaren kirjoitushankkeeseen. Paavo Haavikolla lienee ollut jotain tekemistä Kemppisen entisvaimon, edesmenneen Marja Kemppisen kanssa.

Jotain sutinaa näiden välillä on ollut.

Kummallisia nämä sivistyneistöporvariston sisäiset intohimot ja ristivedot. Minä muistan Paavo Haavikon lähinnä pönäkkänä patuna, jolla oli hassu leukaparta. Lisäksi olin jonkin aikaa rakastunut hänen kuolleeseen vaimoonsa Marja-Liisa Vartioon, kun luin tämän elämäkerran Kirskuvat linnut - tai jotain sinne päin - sekä nuoruuden päiväkirjoja.

Marja-Liisa Vartiolla on päiväkirjojensa perusteella ollut suurin piirtein yhtä paljon yhteiskunnallisia ajatuksia kuin minulla nuorena. Lisäksi samaistan edelleen itseni vahvasti Marja-Liisa Vartion äitiin, sääminkiläiseen harminkappaleeseen Aino Saastamoiseen, joka kävi jopa Rafael Wardin hermoille kansanomaisena eukkona.

Eukko kävi lärpättämässä Helsingin sivistöneistön kodeissa niin, että Haavikot joutuivat ostamaan tälle osakkeen Savonlinnasta. Näin ei epämiellyttävän kansanomainen nainen tahraisi perheen kyldyyrimainetta paremmissa piireissä.

Hyi saatana.

Niin ne Mommilan veriteot. Jukka Kemppinen on ollut Paavo Haavikon kanssa käsikirjoittamassa elokuvaa Mommilan veriteot. Elokuva on tehty vuonna 1974. Elokuvan ohjasi Jootatarkka Pennanen, jonka isä esiintyy sekä Helvi Hämäläisen että Marja-Liisa Vartion elämässä.

Vartio oli ehkä vähän rakastunut Jarno Pennaseen. Hän ei kuitenkaan tehnyt aloitetta, sillä arveli, ettei Pennanen ehkä olisikaan mikään rakkauden ja erotiikan jumala. Paljastuisi pahimmassa tapauksessa pelkästään lihavaksi papiksi. Hämäläinen kertoi elävästi natsimielisen jälkiviisastelijan Olavi Paavolaisen ja Jarno Pennasen ystävyydestä.

Kun jatkosodan loppuvaiheessa näytti selvästi siltä, että Neuvostoliitto voittaa sodan, Jarno Pennanen suorastaan kirmasi vankilaan mielipidevangiksi.

Pirtutrokari Skott

Kordelinin tappoivat venäläiset matruusit ja suomalainen pirtutrokari Johan Skott. Skott oli aiemmin kartanosta irtisanottu ja karkotettu alustalainen. Se selittää paljon. Ehkä pirtun trokaus oli keino selviytyä. Skott sai venäläiset matruusit kostamaan puolestaan.

No, porvaritkin myöhemmin kostivat tuhatkertaisesti. He ajoivat 20 000 punikkia Fellmanin pellolle Lahteen kuolemaan nälkään ja odottamaan teloituksia. Meidän perhe tuli pinkin taiteiden tohtorin Kaisa Salmen huijaamaksi viime keväänä ja ryntäsimme täältä Ylä-Savosta esittämään Lahteen punavankeja.

Uskoimme, että meidän on pukeuduttava harmaisiin. Olisi pitänyt ottaa edes yksi punalippu mukaan. Vaikka sellainen käsimallinen ja heilutella sitä salaa Heikki Salon uusliberalistissanoittamaa Marseljeesia hymistessä.

Mommilan veriteoista on varmasti analyyttisempi selvitys Keijo Kylävaaran kirjassa Vuosi seitsemäntoista. Reportaasi itsenäisen Suomen syntymävuodesta. Kirja kuului isän kirjavalikoimaan. Löysin sen vähän aikaa sitten Iisalmen työttömien kirjakirpputorilta.

Ehkä Risto Lindstedt haluaa korostaa Mesenaatissa kauppaneuvos Lallukan ja kartanon isännän kautta korostaa Kauko Sorjosen porvariutta. Porvari, mikä porvari, mutta ehkä kuitenkin astetta mukavampi sellainen. Epäsovinnainen porvari, joka kulkee crocseissa.

Kulttuurisäätiöiden olisi syytä viimeistään nyt aloittaa työväen sivistys ja luokkatietoisuuden nostaminen, sillä luokkatiedottomat ja sivistymättömät työläiset kääntyvät helposti yksittäisiä työnantajia vastaan. Ehkä jopa murhamielellä. Mikäli väkivaltaan menevä energia suunnattaisiin itse- ja luokkatietoisuuden kasvattamiseen, polttopullot eivät ehkä lentelisi eivätkä jääkiekkomailat heiluisi.

Johan Jacob ja suku

Risto Lindstedt sanoo Mesenaatissa veturinkuljettaja Teodor Sorjosta Kauko Sorjosen etäiseksi sukulaiseksi. Lapinlahden kokoomuslaisen kirjakauppiaan Esko Sorjosen esi-isä Juhan Jacob Sorjonen lähti joskus aikoinaan Puumalasta rautatieläiseksi. Käsittääkseni Tetu oli hänen poikansa ja joutui punaisena vankileirille, josta isä hänet pelasti.

Tetun poika oli Kyösti Sorjonen (s. 1912), sukumme kaupunkilaissuojeluskuntalainen, Keskisuomalaisen pakinoitsijanimimerkki Joel. (Toivottavasti minä muuten jään Suomen journalismin historiaan Tiedonantajan kolumnistinimimerkkinä Pia Valkonen tai riippumattomana, mutta aina kokoomuslaisia haukkuvana blogistinimimerkkinä Pia Valkonen.)

Kyösti Sorjonen oli suojeluskuntalainen, siis aivan verraton käytännön humoristi. Hänen poikansa sukukantakirjamme mukaan Jaakko Sorjonen, jonka pojan Eskon kirjakauppaan törmäsin vuonna 2002, kun olimme muuttaneet Lapinlahdelle. Kirjakauppaan mennessäni en tiennyt, että olemme sukulaisia.

Eskon esi-isät ovat vuoroin olleet sinisiä ja vuoroin punaisia. Johan Jacob lienee sininen, Teodor punainen, poikansa Kyösti sininen, poikansa Jaakko ties mitä - ainakin akanvaihtaja, ja Esko Sorjonen kokoomuslainen.

Itse kirjakauppias ei silloin vuonna 2002 iloinnut kadonneen sukulaisen näkemisestä. Sen sijaan reilun avoimesti minut otti sukuun kirjakauppiaan rouva Anu Sorjonen. Teimme toistemme luona parit velvollisuudentuntoiset sukulaisvierailut, joiden aikana kävi ilmi, että meillä ei ole toisillemme juuri mitään sanottavaa.

Surullista, mutta saisin tästä ainekset lapinlahtelaiseen Säädylliseen murhenäytelmään. Helvi Hämäläinen kertoi elämäkertansa lopuksi, kuinka hän ensin Säädyllisen murhenäytelmän vuoksi lensi pihalle kulttuuriporvaristosta ja sitten Somerniemen Härjänojasta kertovien kyläkirjojen vuoksi häntä alettiin inhota ja vieroksua Härjänojan kylässäkin.

Minulla ei olisi mitään menetettävää. Lapinlahtelaisen ylisovinnaisen kulttuuriporvariston jäseneksi en ole koskaan päässyt. Mietin tässä yhtenä päivänä, mikä teki tarjoamistani päivällisistä eri ihmisille niin väkinäisiä täällä. Ja tajusin välähdyksenomaisesti! Sievistelevä ja sovinnainen porvari vapautuu ainoastaan, mikäli sille tarjotaan punaviiniä.

Meillä ei tarjottu kuin maitoa tai korkeintaan kotikaljaa. Jotan lapinlahtelainen kulttuuriporvaristo istui tuvassamme väkinäisenä ja tuppisuuna.

Minulla ei olisi mitään menetettävää siinäkään suhteessa, että myös sovinnaisvassarit inhoavat meikäläistä suurin piirtein samoista syistä ja jostain muustakin määrittämättömästä vierauden tunteesta, jota tuntevat minua kohtaan.