Leijat Helsingin yllä

pe 7.3.2014

Tänään lienee ilmestynyt Tiedonantajan naisten päivän kolumnini "Pidän huivistani kiinni". Innovoiduin siihen Anja Snellmanin Parvekejumalista, joka möllötti keittiön kirjahyllyssä lukemattomana pitkään. Tunsin kirjaa kohtaan syvää ennakkoluuloa, sillä olin sen julkaisuajankohtana Kuopiossa alustamassa aiheesta monikulttuurinen avioliitto ja olin lukenut alustukseni pohjaksi Hanna Kuuselan arvion Parvekejumalista.

Hanna Kuusela valmistelee - ilmeisesti edelleenkin - kulttuurintutkimuksen väitöskirjaa Lontoon yliopistoon. Kuusela oli sitä mieltä, että Snellman lisää ja alleviivaa kulttuuristereotypioita. Minusta Parvekejumalat oli lämmintä kertomaa. Vaikkakin olen valmis myöntämään, että kirjailija ei suhtautunut kovinkaan suopeasti kirjan toiseen päähenkilöön - islamkäännynnäiseen Alla-Zahraan.

Snellman kuvaa Alla-Zahran vakavana traumatisoituneena, raiskattuna tyttönä, joka etsii helpotusta piiloutumalla huiviin. Minäkin olen verhonnut irokeesini joskus nuorempana huiviin, vaikka en ole raiskattu tai traumatisoitunut. Tahdoin vain kuulua joukkoon. Ei sen kummempaa.

Eniten Parvekejumalissa pidin kirjassa esiintyvässä vähän hassahtaneesta Alla-Zahran kirjailijaäidistä. Äiti on itsekeskeinen, rajaton ja puuttuu piinallisesti kahden tyttärensä elämään. Ehkä kirjailijaäiti on Snellmanin alter ego.

"Alter ego (lat. toinen minä) on toinen minä, toinen persoonallisuus tai persoonan sisällä oleva persoona. Termiä käytetään yleisimmin kirjallisuudentutkimuksessa kuvaamaan henkilöitä, jotka ovat persoonallisuudeltaan samanlaisia." (wikipediasta lohkaistu tämäkin kappale)

Jollain kummalla tavalla olen aina pitänyt Anja Snellmanista. Kuten muillakin 1980-luvulla naiseksi kasvaneilla, minunkin elämäntaito-oppaani olivat sekä Sonja O että Erica Jongin Lennä uneksi. Olen tavannut Snellmanin kerran livenä. Hän oli silloin vielä sukunimeltään Kauranen ja minä oli Kodin Kuvalehden toimittaja Pia Sorjonen.

Oli jokin kirjankustantajan kekkeri keskellä kulttuuri-Helsinkiä. Kekkereissä vääntelehti nykytanssija Sanna Kekäläinen. En minä siitä mitään ymmärtänyt. Minusta tanssija näytti inhan anorektiselta ja pakenin naisten vessaan. Vessan peilistä tarkastelin, olinko mahdollisesti pyyhkinyt aamulla huolellisesti otsaani piirtämät kulmakarvat pois.

Olin nimittäin aivan tuskanhikinen. Hiki valui pitkin korkeaa otsaani silmiin. En tiennyt, miten päin olla hienossa kulttuuriympäristössä pienehkössä tilassa, jossa vääntelehtii kummallisen kulmikas nykytanssija omituisissa asennoissa. Tilanne oli kiusallinen. Kaipasin konttaamaan kuraan punkfestareille tai kävelemään metsään.

En osannut silloin vielä pukea sanoiksi sitä, mitä ajattelin. Ajattelin, että Helsingissä 1980-luvun lopulla ovat ääliömäisiä teeskentelijöitä ja tahdon pois koko typerästä Suomesta. Siihen alitajuisesti tähtäsin opiskelemalla venäjää. Pääsinkin heti seuraavana vuonna pois.

Ja kun keväällä 1991 istuin taas Helsingin rautatieasemalla Moskovasta palanneena matkalaukkuni päällä, mietin, että mitä pirua. Enhän minä takaisin Suomeen olisi millään halunnut. Miten tässä nyt näin pääsi käymään?

Lämmin katse

Vierelleni kustantajan vessassa ilmestyi kirjailija Anja Kauranen ja hymyili lämpimästi. En osannut sanoa mitään, mutta arvelen, että pienikokoisen, ujon aran, pyöreän punktytön habitukseni sai kirjailijan ehkä tuntemaan jotain isosiskomaista hellyttä. Tapaus oli minulle merkittävä - varsinkin, kun olin edellisenä keväänä käynyt murskautumassa Me Naisten laihan päätoimittajan Ulla-Maija Paavilaisen työhaastattelussa.

Nyt ymmärrän, miksi en päässyt Me Naisiin. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin. Tilasin vääriä lehtiä. Tilasin Akkaväkeä, Kulttuurivihkoja ja ties mitä vaihtoehtoista. En ollut lainkaan kiinnostunut vaatteista, meikeistä tai ulkonäostä. Lisäksi olin valmistettu pehmeistä palloista. Ulla-Maija Paavilaisesta tuli myöhemmässä elämässä kirjailija ja esikoisteoksessaan Sinulle luotu, hän kuvaa intohimoisen inhoavasti päähenkilön luottonaisen niskaihrapoimuja.

Lisäksi sinänsä ihan hauskassa Hanki elämä! Jokanaisen voimakirjassa Ulla-Maija Paavilainen kirjoittaa, että pyöreä nainen on ehkä 20-vuotiaana suloinen, mutta 50-vuotiaana pyöreys on jo muuttunut vastenmieliseksi lihavuudeksi. Voihan tietysti olla, että Ulla-Maija Paavilainen on käynyt perusteellisesti läpi jotain omia traumojaan ja että Voimakirjansa kohta on monikerroksellista metaironiaa, jota en vain tajua.

Anja Kaurasen elämänvaiheita olen seurannut naistenlehdistä ja kirjoistaan. Pelon maantiede, Paratiisin kartta, Safari club, Äiti ja koira, Lyhytsiipiset, Harry H ja Lemmikkikaupan tytöt näyttävät kuitenkin olevan minulta lukematta.

Pelon maantiedettä muistan aloittaneeni ja se tuntui niin tympeän rakennetulta, että lakkasin lukemasta rakastamaani kirjailijaa moneksi vuodeksi. Hassua on, että nyt kun googlasin Lemmikkikaupan tytöt, osuin Sallan lukupäiväkirjaan, jossa blogisti sanoo samaa. Hänen suhteensa Anja Snellmaniin oli pitkään jäähyllä.

Kun imetin Annaa, luin Snellmanin sanoneen haastattelussaan, että lakkasi imettämästä omia tyttäriään varhain, koska pelkäsi rintojensa menevän pilalle. Ajattelin, että Jeesus Kristus. En lukenut sen jälkeen vuosiin edes Snellmanin kirjojen kritiikkejä. Tympi todella.

Anne Tylerin Avioliiton lyhyt oppimäärä tuli nopeasti loppuun. Aloitin Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. Olen lukenut Leijat heti sen ilmestyttyä 90-luvulla. Arvelen, että luen kirjaa nyt toisin kuin silloin.

Huolestunut äitihahmo

Seuraan kirjailijapariskunnan - kirjailija Saara Henrikssonin ja kirjallisuusrosentti Markku Soikkelin - elämää kummankin blogista. Meni kuukausi, eikä Margaret Pennyn muistikirjassa tapahtunut mitään. Aloin jo huolestua. Nyt voin rauhoittua. Kirjailija Saara Henriksson on ollut vain kiireinen.

Lisäksi hän on tullut ulos kaapista. Voi, että nauroin tässä kohtaa: Kirjailija oli leikannut hiuksensa ja aloittanut fitnessin.

Tämäkin sai minut hymyilemään: " Välillä tuntuu, että minulla menee niin paljon aikaa ja energiaa siihen, että pystyn järjestämään itselleni jonkinlaiset vapaan kirjoittajana toimimisen puitteet, ettei itse luomiseen jää sen jälkeen voimia." http://margaretpenny.blogspot.fi/2014/03/uuden-edessa.html

Niin tuttua, niin tuttua. Onneksi on blogi, joka on kaikkiruokainen kuin sika. Romaaniin filosofi Ludvig Feuerbachin ajatusta sovelsi kirjailija Matti Pulkkinen, joka arvatenkin kyllästyi jossain vaiheessa sanomaan, että enhän se minä ollut, joka alunperin niin sanoi.

Ja kuka Feuerbach? Hegeliläinen uskontokriitikko. Savon Sanomissa esiintyvä kirjallisuuskriitikko Hannu Waaralan Knausgård-kritiikista opin, että sikavertaus on Feuerbachin. Tämän syvällisemmin en voi tässä sikavertausta avata, sillä pitää tehdä nyt puoli tuntia raksaliikkeen töitä, jotta pääsen keskipäivällä hiihtämään.

Klovni-runoilija tekstaroi tänään olevan Yläpitkällä siivouspäivän ja lukevansa Heikki Turusen Mualaista. Minulla on klovni-runoilijalle ikiomaksi kolme Turusta. Olen niitä muutamilla euroilla kirja-aleista hänelle koonnut.