Avioliiton lyhyt oppimäärä

to 6.3.2014

Eilen oli mukava päivämatka Sotkamoon. Potentiaaliset asiakkaat, jotka tapasimme tuntuivat mukavilta, enkä vedä hernettä nenään, jos olemme heille liian kallis firma.

Asiakaskäynti oli hyvä syy laajentaa maailmakuvaa, sillä Matti tahtoi ajaa Sukevan kautta. Matti näytti minulle Suomen suurimman pihattonavetan Iskolan, jossa on 450 paikkaa sekä Sukevan vankilan. Jostain syystä en Sukevalta ole koskaan älynnyt ajaa Iskoloiden - myös Vankila on nimeltään Iskola - ohi.

Iskola Oy on kolmen yläsavolaisen maidontuottajan yhteinen maatalousyhtymä.

Vankilalla olen käynyt marraskuussa 1994. Olin Atik Ismailin kuljettajana. Atikilla oli omaelämäkertaansa liittyvät monologi, jonka hän vei vankilaan. Muistan, kuinka hain Atikin Kuopion Tasavallankadun oikealla puolella olevasta kerrostalosta - taitaa olla jotain taka-Niiralaa se, ja köröttelimme kaamoksen pimeydessä Sukevalle.

Tein keikasta juttua Kansan Uutisiin. Kuvat olivat karmeita, sillä jouduin läiskyttelemään salamalla päin pläsejä. Kuitenkin Sukevalla ottamani kuva Atikista oli vielä jokunen aika sitten kelvannut Kusarin Viikkolehteen. Mies ei ole muuttunut 20 vuoteen yhtään mihinkään.

Matti halusi näyttää minulle myös Talvivaaran kaivosalueen. Hän arveli, etten kuitenkaan olisi osannut ajatella kaivosalueen laajuutta. Se on totta. Aloin heti miettiä sotkamolaisen taideväen perustamaa Ruma-ryhmää. http://ruma-projekti.blogspot.fi/

Siitä tulikin mieleen, että pitänee tilata Elonkehä.

Heikkisen Aaro sitä on minulle Elonkehästä puhunut pitkin matkaa. Arvelin, että jos lehti on edelleen surkeasti taitettu sanomalehtilipare, jollainen on Työkansan Sanomat, ei sitä lue erkkikään. Arvelin, että yhden surkeasti taitetun sanomalehtilipareen tilaaminen kannatusmielessä saa riittää.

Mutta ei se niin ollutkaan. Uudistunut Elonkehä on samaa formaattia kuin Vasemmistofoorumin Peruste. A5-kokoinen pikku kirjanen, joka on niin kaunis, että sen tekee mieli arkistoida. Tosin painotekniikka ei ihan tee oikeutta kannen kuvalle, kuvataitelilija Jussi Kiven Metsälle kuutamossa.

Kannen kanssa on käynyt vähän samoin kuin Juha Mustosen valokuvakirjalle Mustonen 1. Näköjään nykyisellä painotekniikalla ei saa irti pimeyden kaikkia sävyjä, mutta tästähän marmatin jo aiemmin blogissani.

Tervon Pasi (skp) salakuljetti minulle Aarolta yhden Elonkehän häveliäästi S-marketin pussissa. Turhaan paketoi. Lehti oli täynnä mielenkiintoisia artikkeleita ympäristöestetiikasta. Hauskin yhteensattuma oli, että Ville Rantanen (ViPu) oli kirjoittanut prerafaeliiteistä, joksi keksin Lapinlahdella nimittää Päivi Nissisen.

Päivin pihassa Nerkoolla on ollut jo useita vuosia Talvivaaran hattutemppu ja flash mobile -taideteokseksi luulemani kangaspuut ovat viitostien varrella edelleen. Kangaspuiden valaistus oli vain jossain vaiheessa siirtynyt hieman syrjään. Eilen esimerkiksi lamppu valaisi kangaspuiden punaiset langat - aivan kuin ne olisivat olleet verisuonia.

Kun katsoin Talvivaaran kuljettimia ja sellaista jättiläismäistä nikkeliseosvaunua, teki mieli pitkästä aikaa tarttua kameraan.

Kammottava Hiljaisuus

Matkalla luin Anne Tylerin Avioliiton lyhyttä oppimäärää. Kummallista on, että Anne Tylerillä on melkein identtinen kertomus tyttären häviämisestä johonkin joogiyhteisöön kuin Alice Munron novellissa Hiljaisuus. Tyler on julkaissut romaaninsa vuonna 2004 ja Alice Munro novellikokoelmansa Karkulainen myös vuonna 2004.

Munron Hiljaisuus on yksi kammottavimpia tarinoita, joita olen lukenut. Kammottava ja ahdistava. Johtuu varmasti siitä, että itse olen juuri menettämässä yhteyden toiseen lapseen, tyttäreen. En yhtään ihmettele, vaikka lapsi päästäkseen hallitsevasta äidistä, minusta, eroon ottaisi totaalisesti hatkat ja häipyisi.

Toivon tosin, että tataarisukuinen lapseni lähtisi kaukaisten esi-isiensä maille Turkkiin ja perustaisi kampaamo-kosmetologisalongin venäläisille upporikkaille turisteille.

Tosin en ymmärrä amerikkalaista tai kanadalaista poliisia. Miksi kummassakaan tarinassa poliisi ei voinut karkulaiselle mitään?

Alice Munro on julma - ei ainoastaan minun mielestäni. Jyväskylässä maanantain kirjallisuuspäivän jälkeen tarjosimme kyydin keskustaan naiselle, jota meistä kumpikaan ei tuntenut. Siinä vaiheessa, kun minä kiittelin kirjailija Keijo Siekkistä hyvästä brittiläisestä working class -puheenvuorosta, oli pastori-Raija alkanut jututtaa jotain kirjallisuustapahtumarouvaa.

Minä tulin kesken rouvien small talkin paikalle ja kun olivat niin tuttavallisia, luulin, että Raija oli tavannut jonkun vanhan opiskeluaikaisen teologiystävänsä. Ajattelin, että voimme jatkaa juttua kaupungin keskustaan asti autossa. Jatkoimmekin. Puhuimme Anna Kareninasta ja kirjan niittokohtauksesta ja Ulla Lundbergin Jäästä, jossa on kuulema myös tenhoavia työn kuvauksia.

Kirjallisuustapahtumarouva mainitsi Munron ja minä sanoin, että olen lukenut Tuula-Liina Varista sanottavan Suomen Alice Munroksi. Pastori-Raija parkaisi takapenkiltä, ettei kestä Munroa, sillä aina jossain alakuloisessa kertomuksessa on sisällä jokin kauheus tai julmuus, insesti tai pienen lapsen äidin tekemä pikapano junassa.

Minua nauratti, sillä olen samaa mieltä. Kirjallisuustapahumarouva opasti meidät jyväskyläläiseen kulttuurikahvilaan ja loikkasi itse kohti jotakin yleistä kulkuneuvoa. Sain kahvilla kakaistua pastori-Raijalle kysymyksen, kuka se rouva oikein oli. Raija sanoi, ettei tiedä, alkoi vain jutella tämän kanssa siinä minua odotellessa.

Taisi olla taruhenkilö koko nainen.