Lauma meni sekaisin

ma 10.3.2014

Innostuin tässä välissä Yrjö Kallisen Elämästä & Totuudesta. Sen on kirjoittanut Haanpää-elämäkerturi Matti Salminen. Kallisen elämäkerta oli pitkään yöpöydälläni ja hävisi sitten salaperäisesti. Oli joutunut vahingossa pornokirjallisuusosastoomme - vanhaan puiseen antiikkiarkkuun. Jostain syystä juolahti mieleeni kurkistaa sieltä, kun taas muistin, että sellainenkin kirja on.

Kävin hiihtämässä. Alkaa olla aika haasteellista toimintaa jopa näillä leveysasteilla. Tuolitieltä lähtee kuitenkin auraamattomia metsäautoteitä, joita voi vielä jonkin aikaa suksia. Itse Tuolitiekin on auraamaton, mutta me innokkaat metsäsamoilijat olemme ajaneet tien jäiseksi.

Vastaan tuli jokin hoikka nainen saksanseisojan kanssa. Vitutti taas. Täällähän ei ole tapana tervehtiä. Olisin kiittänyt tätä tervehtimällä väistämisestä tien laitaan, mutta nainen käänsi umpimielisesti kasvonsa muualle. Tekee aina mieli suurin piirtein räkäistä päin naamaa, kun näitä maalaisporvarillisen hillityn charmin tervehdyksen jemmaajia tulee vastaan. Oksettavaa.

Ylä-Savossahan ei ole tapana olla ystävällisiä ihan vain sen takia, että oltaisiin ystävällisiä. Äh, kun on ikävä Etelä-Savo-Karjalaan. Vilpittömien ja naiivien siemie-Antskujen maille, toisten duracell-pupujen joukkoon.

Perjantaina oli samaisella eräalueella mukava kohtaaminen. Vettä tuli kuin Esterin takapuolesta, mutta niinpä vain Anna ja veljensä juttelivat minulle iloisesti. Sain keskustelusta tärkeää informaatiota yhdestä yhteisestä tuttavastamme, josta olen ollut huolissani. Nyt on hieman rauhoittunut kuulema tilanteensa.

Ajoin sen jälkeen Iisalmeen lunastamaan kirjaetusetelini. Sain sillä David Foster Wallacen Vastenmielisten ihmisten lyhyitä haastatteluja. Jemmaan sitä hetkeen, jossa en keksi, mitä lukisin.

Kirjoitan vielä joskus esseen aiheesta Minun Heikkiseni. Soitin tänä aamuna Viljo Heikkiselle, SKP-toveri Vanhemmalla Huoneenrakentajalle, Haanpää-elämäkerturi Matti Salmisen puhelinnumeron. Elämässäni on nyt kolme Heikkistä, joista pidän - ehkä vähän liikaakin. Ainakin toivon, että en käy Minun Heikkisilleni rasittavaksi.

Kun heitä on kolme, voin rasittaa heitä vuorotellen.

Tuli myös käytyä kirjastossa toteamassa, että Paullina Rauhalan Taivaslaulua ei kannata vielä edes alkaa jonottaa. Virpi Hämeen-Anttilan uusin, ihmissuhdeviihdekirja, Marionetit, ei myöskään ollut paikalla. Vastaan tuli kiva kirjastotäti, joka sanoi, että ei ole unohtanut kirjailija Heikki Turus-hankettamme.

Olen koettanut soittaa Turuselle ja onkinut jopa hänen Juuan osoitteensa selville. Puhelinnumero ei vain suostu enää edes hälyttämään mihinkään. Kirjastotädillä oli vaihtoehtoinen suunnitelma Turusen jallittamiseksi Lapinlahdelle. Ihana ihminen tämä kiva kirjastotäti. Sanoi, että tarvitttaessa vaikka käy hakemassa kirjailjan vierailulle.

Annoin kirjastotädille Päätalo-tutkija Ritva Ylösen nimen jemmaan, sillä olisi mukava kutsua hänetkin tänne. Olen kutsunut Päätalo-blogistin Kai Hirvasnoron, mutta tämä on joka kerta sanonut minulle, ettei ole mikään alustaja - ja sitten alustanut tyynesti sekä Päätalo-päivillä että Tampereella työväenkirjallisuuden päivillä. Ehkä se on niin, että riippuu siitä, kuka kysyy.

Tai ehkä on niin, että Kusarin päällikkö Hirvasnoro jossain sielunsa sopukoissa pelkää minun kiskovan häneltä peräsuolensa sierainten kautta ulos. Kusarihan vaihtoi minut tyynesti Risto Kalliorinteeseen (vas.oik. mussukka). Ehkä sen vuoksi, että Kalliorinteellä on iloinen hangonkeksinassu ja hän hymyilee aina eduskunnassa rohkaisevasti, kun joku kokoomuslainen sanoo jotain.

Lisäksi Kalliorinne ei oikein osaa kirjoittaa.

Mitä enemmän ajattelen Jyväskylän Mitä työväenkirjallisuuden jälkeen? -tapahtumaa, sitä enemmän ärsyynnyn. Vaikka Päätalo uusinsikin lähinnä porvarillista työn eetosta, olisin tahtonut kuulla Ritva Ylöstä enemmän.

Tilaisuuden vetäjä oli jotenkin pihalla kaikesta kuin lumiukko. Siinä vieressä näytti jopa kulttuuriministeri olevan todella hyvin kartalla uudesta työväenkirjallisuudesta ja työväenluokasta, vaikka sivulauseessa haikailikin brittiläisen työväenluokan nuorten miesten sosiaalista nousua.

Lisäksi vetäjä oli niin järkyttävän armoitetun täynnä itseään, että sivuutti pienen ja hiljaisen oloisen Päätalo-kirjallisuustutkijan tyystin. Ritva Ylönen on entinen Yhteyneiden Kuvalehtien myyntipäällikkö ja luki ensin alta viisikymppisenä ylioppilaaksi sekä sen jälkeen kirjoittautui Tampereen yliopistoon kirjallisuutta opiskelemaan.

Netti-Kusarin jutun mukaan Ylönen osaa ulkoa Iijoki-sarjan. Päätalo oli hänen tutkimiensa lukijakirjeiden mukaan äärimmäisen tärkeä sen vuoksi, että hänen tekstinsä aktivoi lukijoiden koteloidun identiteetin. Niin kuin meidän isän, Unto Sorjosen, identiteetin. Kaupunkiinhan isä ei joutunut, mutta pois sukutilalta päättymättömään jeremiadiin ympäri Suomea.

Isäni koki sosiaalisen laskun. Koulutuksestani huolimatta minulla on nyt suurin piirtein sama yhteiskunnallinen asema kuin isällä ja äidillä. He tekivät elämäntyönsä maataloustyöläisinä. Kuulun prekariaattiin. Mitään sosiaalista nousua en ole koskaan halunnutkaan ja pelkkä ajatuskin keskiluokkaan kuulumisesta kääntää vatsani ympäri. Ellottaa.

Olisihan tuo mukava, jos tähän prekaariluokkaan kuuluisi joku toinenkin. Lisäksi toivon, että kirjailija Katariina Romppainen saa joskus julkaistua sukupolvemme tarinan.

Tiedän, että sukupolvemme tarina on hänellä moneen kertaan kirjoitettuna ja jonkinlaisessa asussa se saikin kirjan muodon romaanissa Pitkät päiväunet. Raivostuttavaa sen sijaan on, että Pitkiin päiväuniin edes jonkinlaisen sukupolvitarinan esille saamiseksi Katariina Romppaisen piti kuorruttaa kakku mediaseksikkäällä aiheella - hänet pakotettiin kirjoittamaan tendenssiromaani vanhustyöstä.

Jeesus Kristus. Toivottavasti joku kirjallisuustutkija ja elämäkerturi vuosikymmenten päästä paljastaa tämän ajan sensuurin, kuten Matti Salminen paljasti sen, kuinka oikeisto sensuroi Pentti Haanpäätä. 1990-luvun lama on niin vaikea käsitellä, että esimerkiksi eräskin kirjallisuustutkija, jolle asiaa sähköpostissani sivusin, mieluummin vaikeni koko asiasta, vaikka oli omilla nettisivuilla pyytänyt sähköpostiinsa kirjoituksia 1990-luvusta.

Häntä jossain vaiheessa oli kiinnostanut, mitä meidän yliopistosta valmistuneelle sukupolvellemme silloin tapahtui, mutta kiinnostus oli jostain syystä hiipunut. Ehkä olin väärä henkilö sanomaan asiasta hänelle. Voihan tuo olla niinkin. Vähän sama kuin Päätalo-blogisti Kai Hirvasnoron tapauksessa.

Kyseessä ei ole aktiivinen ylhäältä päin saneltu sensuuri, vaan tympeä itsesellainen. Uusliberaaalipaskalätinä syvällä korvien välissä. Pitää tietää, mitä aiheita tarjoaa, jotta pääsee läpi. (Ja sitten tärkeää myös on, kuka sanoo. Kuka pyytää. Muistan ikuisesti, kun soitin Matti Pulkkis-asiasta kirjallisuuden läänintaiteilija Marjo Heiskaselle. Vastassa oli jäätävä ääni: Kuka se sinä sitten olet (luulet olevasi? Hihi, en muista, mitä vastasin, mutta olin vähällä vastata, että en ole tämmöisestä Marjo Heiskasesta koskaan ennen kuullutkaan.)

Pitää varmaankin lukea hänen Idiootin valintansa. Jospa se selventäisi jotain.

Eilen meillä meni eläinlauma sekaisin. Enna toi Murun moikkamaan äitiään ja meitä. Äiti kuitenkin murisi ja näytti hampaitaan. Emme saaneet edes rapsuttaa Murua. Oskukin luuli, että Muru tulee takaisin ja hän putoaa hierarkiassa yhden pykälän alaspäin. Osku puraisi minua hädissään käsivarresta ja kävi kusemassa Matin täkille.