Tappajamummo

Puhetta runotta

to 29.5.2014

Eilen pääsin sanomaan, että en ole koskaan oikein tykännyt lyriikasta, sillä mielestäni lyyrikot ovat epäselvästi asiansa ilmaisevia epävarmoja mumisijoita. Mielestäni runot ovat parhaillaan, kun joku yhtä kaunis mies kuin MTV3:n politiikan toimittaja Timo Haapala - Tapani Fuck Kinnunen - vetää mustan eroottiset sukkahousut päähänsä ja lukee runon Tappajamummo.

Alitajunta teki sen jälkeen töitä ja huomasin tarttuvani vaivihkaa Lauri Otonkosken Erään kalamatkan kuvaukseen. Olen pannut kirjasen merkille ennenkin, mutta olen luullut, että se on suunnattu kalamiehille. Eilen uskalsin kääntää kirjan takakannen ja lukea vieläpä pari riviä ensimmäiseltä sivulta, sillä muistin, että luinhan minä Kjell Westön Halkeamistakin suurella intohimolla nimenomaan mereen ja kalastukseen liittyvät esseet.

Jenni Haukion teräksen ja hopean harmaista merirunoista puhumattakaan.

Lauri Otonkoski on jäänyt mieleen Kodin Kuvalehden -rupeamaltani. Muistan, kuinka pullukka irokeesipäinen pikku toimittajatar kipaisi reippaasti ja äärimmäisen epäuskottavan oloisesti, epäcoolisti ja innostuneena kuin Njuoska Bittut -sketsihahmot, jonkin helsinkiläisen kerrostalon kerrokseen ja siellä oli Otonkosken työhuone.

Huone oli karu ja pelkistetty. Työhuoneessa oli hahmo, jota pidin ikivanhana ja hieman paperinmakuisena. Tein lehteen jonkin pätkän ja muistan, että tyyppi oli jokin klassinen muusikko - tylsimys jo lähtökohtaisesti, sillä itsehän olin hyvin punk. Otonkoski oli huilisti, joka kirjoitti.

Enpä hänestä juuri muuta muista. Kiharat sillä taisi olla, mutta jostain syystä olen aina välillä miettinyt Otonkoskea. Ehkä sen vuoksi, että olen pyöritellyt kirja-arkistossani kohta 25 vuotta Lauri Otonkosken Kirjaa - puhetta musiikista.

Olen monesti siirrellyt kirjasta osastosta toiseen ja pohtinut, olisiko jo aika kirjakirpputorin. En ole näköjään hennonnut siitä luopua, sillä vähän myöhemmin löysin todellisen itseni klassisten muusikoiden henkilöhaastattelijana. En sen vuoksi, että olisin lassillisesta mussiikista jotain ymmärtänyt, mutta osasin Kuopiossa sellaisia kieliä, joita muut toimittajat eivät osanneet tai eivät uskaltaneet käyttää.

Hienoa, etten ollut heittänyt kirjaa pois, sillä nyt vasta luin sen etukannen ajatuksella. Kirja on puhetta musiikitta.

Aamun Koiton päätoimittajan
syntisen punaiset tanssikengät 

Hienoa. Löysin Lauri Otonkosken ja vähän Esa-Pekka Salosenkin Isä Mitron ortodoksisen sanakirjan vierestä. Isä Mitron sanakirjaa olen etsinyt hyllyistäni jo monta vuotta. Olen tahtonut selvittää, mitä tarkoittaa, kun venäläinen ortodoksimamu löytää itsensä Suomen ortodoksisen kirkon omorfin alta.

Suomen venäläinen käytti ilmaisua Aamun Koiton yleisönosastossa joskus kiehtovan päätoimittaja Hellevi Matihaltin aikaan. Seurasin silloin lehteä tietämättä, että minusta jossain vaiheessa tulee taas sen pätkäpäätoimittaja. Hellevi Matihaltin pääkirjoitukset luin aina suurella mielenkiinnolla.

Matihaltin pääkirjoituksissa ja jutuissa oli aina jokin särmä. Joko päätoimittaja vähän piinallisesti kirjoitti omasta koirastaan tai sitten otti käsiteltäväksi jonkin kipeän teologisen kysymyksen. Kylmäksi kirjoitukset eivät jättäneet koskaan, vaikka olin hänen kanssaan harvoin samaa mieltä.

Päätoimittaja ei kirjoittanut itsestäänselvyyksien diipadaapaa Kirkkomme vuoden tärkeimmästä juhlasta. Hän jätti lipeäkalan äänen papeille ja piispoille. Hehän saavat palkkaa sovinnaisuuksien toistelusta.

Kun tapasin Matihaltin ensimmäisen kerran livenä, tämä hoippui tulipunaisissa korkokengissä, jotka lisäsivät hoikan naisen pituutta ainakin 20 senttimetriä. Lisäksi rouvalla oli tulipunainen takki. Minulla on körttitausta ja koko nainen tuntui punaisissaan, ah, niin syntiseltä. Minullahan on sisimmässäni vielä sellainen käsitys, että jos panee joskus jalkaansa punaiset tanssikengät, tulee pyöveli ja hakkaa tanssikengät irti jalkaterineen.

Sitten kun menee esimerkiksi vanhempiensa hautajaisiin, tanssivat punaiset tanssikengät irtihakatuissa jalkaterissä hautajaissaaton jälkiosassa. Ai, kuka tällainen körttiteologi on? Tanskalainen lasten "ilo" Hans Christian Andersenhan se.

Aamun Koiton tosipätkä päätoimittaja olin muutamaan otteeseen jo 1990-luvulla ja olisin ehkä ollut vähän pidempien pätkienkin päätoimittaja, mutta kunnioittamani isä Leo Tuutti sanoi, että eihän se tietysti pahaa tekisi, jos valtakunnallisen ortodoksisen aikakauslehden journalistinen linjanvetäjä olisi itse ortodoksi.

Sanoin, että enhän minä, kun en ole syntymäortodoksi. Isä Leo Tuutti huokaisi, että eihän kukaan ole.

Miten Suomen ortodoksisen
kirkon omorfi liittyy Pampula-Natriin?

Jatkan kirjoitusta sen jälkeen, kun olen nostanut Marian sängystä, vienyt aamutöille ja pukenut tämän.

Nyt on Marian seurana alakerrassa kiva kaveri Iisalmesta ja Annan peili säpäleinä. Aloitin jo siivouksenkin ja Annan meikkipöydän päältä pongasin korkean peilin. Ajattelin ohimennen, kun aloin siirtää pöytätasoa imuroidakseni sen alta koirankarvat, että juu, tuo peilipä ei tuossa pysy.

Kuuluisia ohimeneviä viimeisiä ajatuksia. Seuraavaksi sohinkin imurin putkella peilin pirstaleiksi lattialle. Hyvä juttu, oli pakko siirtää meikkipöytä paikoiltaan ja imuroida koirankarvojen seuraksi mennyt lasimurska pöydän alta. Kotityöt ja minä olemme yhdistelmä, joka ei vain toimi. Aivan sama, tekeekö kotityöt mies vain nainen perheessä - kunhan se vittu en ole minä.

Hellevi Matihaltin olleessa Aamun Koiton päätoimittaja 2000-luvulla Anita Kulmalan paikalta pois siirtelyn jälkeen alkoi Moskovan patriarkaatti jotenkin hiipiä Suomen ortodoksisen kirkon reviirille. Muistaakseni juuri tuohon aikaan Kuopioon syntyi - tai jos oli syntynyt jo aiemmin - piti jotenkin kovempaa ääntä olemassaolostaan Venäjän patriarkaatin alainen ortodoksinen seurakunta.

Ikään kuin olisin pongaillut jostain lehtijutusta Kuopion venäläisen seurakunnan kuvioista Pielaveden entisen kunnanjohtajan Lempi Lyytisen. Joka tapauksessa Matihaltin Aamun Koitossa Suomen venäläinen nainen, jonka nimeä en muista, kirjoitti, että liian liberaaliteologiset käsitykset Suomen ortodoksisessa kirkossa ajavat venäläiset Moskovan kirkon omorfin alle.

Minä mietin pääni puhki monta vuotta, mikä Kirkon hallinnollinen elin on omorfi.

Kyseessä oli kielikuva. Omorfi on piispan asu. Isä Mitro kertoo sanakirjassaan, että piispa pukeutuu sakkokseen ja omorfiin; päähineenä on mitra (Isä Mitron sanakirja Liturgiset vaatteet s. 183). Jos nyt oikein tulkitsen sanakirjan kohtaa, omorfi lienee piispan asun päällysvaate. Papilla päällysasu on nimeltään feloni.

Isä Mitro ei päässyt takaisin mepiksi. Olen edelleenkin sitä mieltä, että isä Mitro on kuin eksynyt lapsi, joka kaipaa rakastavaa, mutta rajat asettavaa isää. Taisin muinaisessa Aamun Koiton pääkirjoituksessani myös lainata Eino Leinon runoa jumalten keinusta.

Ei isä Mitro -pääkirjoitukseni ollutkaan ihan niin paska kuin muistelin jälkikäteen. Kopioin sen tuonne alle. Nyt juuri ennen EU-vaalipäivää Hesarin pääkirjoittaja, ruokolahtelaisen punikin pojan poika, Juha Akkanen kirjoitti myönteisesti demareiden Miapetra Kumpula-Natrista.

Kirjoitti myönteisesti jostain syystä, vaikka Akkanen inhoaakin yli kaiken demareita - syynä inhoon on se, että Akkasparka joutui työskentelemään joskus pimeällä 1990-luvulla Sosialidemokraatti-nimisessä lehdessä.

Akkasen kirjoituksen otsikko oli "Voisipa antaa miinusääniä" (HS la 24.5.2014). Kirjoituksessa Akkanen voivottelee sitä, että Miapetra Pampula-Natrille annettu ääni saattaa hyödyttää isä Mitroa eikä tämä olekaan tunnettu EU-asiantuntemuksestaan.

Nyt ei auta muuta kuin alkaa seurata, onko Pampula-Natri oikeasti asiantunteva, vai onko punikin pojan poika vain hurmaantunut sopivan pikkuisen, mutta ei missään nimessä liian, vasemmistolaisesta blondista.

Aloitin kirjoitukseni Lauri Otonkoskella - tai tarkalleen ottaen aloitin teema-reemalla. Otin edellisestä kirjoituksesta Tapani Kinnusen ja sukkahousut kirjoittaakseni Lauri Otonkoskesta,  jonka Erään kalamatkan kuvaukseen hurmaannuin eilen illalla. En kuitenkaan ole esseekirjassa vielä kovinkaan pitkällä, joten en tällä kertaa päätä kirjoitustani Otonkosken elämänmittaisen kalamatkan kuvaukseen.

Tässä isä Mitro -pääkirjoitukseni vuoden 2009 EU-vaalien alla:

Muihin asioihin

Olen tavannut kuuluisan isä Mitron yhden kerran ja lyhyesti. Voin pohdiskella häntä vain lehti- ja televisiojutuista välittyvän kuvan kautta.

Tiedotusvälineistä hyörii lapsenkaltainen mies, jonka käytös on impulsiivista ja spontaania. Toiset joutuvat kohtaamisesta hurmokseen ja toiset raivon partaalle.

Raivon volyymi jupakassa kummastuttaa. Siinä on jopa jotain pelottavaa. (Tässä kohtaa pääkirjoitusta tarkoitin raivoa, jonka tapaus isä Mitro Kirkon piirissä herätti. Pääkkärissä oli rajattu määrä merkkejä ja joskus tekstin tiiviiksi tikistäminen sai aikaan epätäsmällisiä lauseita. Nyt kun luen kappaleen (to 29.5.2014) ensin mietin itsekin, kenen raivoa tarkoitin: isä Mitronko? Tarkoitin raivoa, joka nousi muun muassa siitä, että Aamun Koiton kamikaze-päätoimittaja oli saanut aikaan tekemällä isä Mitrosta pikku pikku haastattelun vaaleja edeltävään lehteen. Pyysin demarien julkkisehdokkaalta EU-saarnaa Eurooppa-päivänä ilmestyvään lehteen, mutta tämä ei suostunut kirjoittamaan mitään. Niinpä haastattelin isä Mitroa tämän EU-visiosta ja haastattelusta tuli väkisinkin pikkuruinen.)

Näin jatkuu kohupääkirjoitukseni:

Julkkispapin tuloja on kauhisteltu sekä paheksuttu hänen loistoautoaan. Jostain syystä mies vaikuttaa enemmän uusien ja kiiltävien lelujensa keskellä hyrisevältä kissalta kuin ahneelta.

Voisiko olettaa, että isä Mitro tarvitsisi nyt todellisen auktoriteetin? Auktoriteettihan tulee latinankielisestä sanasta augeo ´edistää kasvua, suurentaa, lisätä´. Todellinen auktoriteetti mahdollistaa kasvun, mutta ei tukahduta sitä.

Auktoriteettiin tulee kuitenkin suostua. Raimo Mäkelän kirjan Terve mieli – terve usko mukaan mieleltään terve suostuu auktoriteettiin, tunnustaa oman tietämättömyytensä ja monitahoisen avun sekä tuen tarpeensa, muttei kuitenkaan taannu vastuuttomaksi.

Piispa Panteleimon sanoi viime numeron syntymäpäivähaastattelussaan, että piispan olemuksen ihanteena ovat apostoli Paavalin määreet: ”harkitseva, rauhallinen, lempeä ja sopuisa.” (1. Tim. 3:1-7). Impulsiivisen joukkion kanssa tarvittaisiinkin nyt suorastaan lehmän hermoja. Lohdulliselta tuntuu, että arkkipiispa Leo on sanonut isä Mitron olevan tervetullut takaisin joukkoon, kunhan on tarpeeksi keinunut Jumalten keinussa.

Tiedättehän Eino Leinon runon?

”Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan -
siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät.”

Miten olisi pikaisesti siirtyminen isä Mitrosta muihin asioihin? Esimerkiksi siihen, että köyhyys on räjähtämässä käsiin – sekä globaali ja kotimainen. Suomessa on jo nyt OECD-maista rajuimmin kasvaneet tuloerot.

Pia Valkonen Aamun Koiton pääkirjoituksessa 11/2009.