Tom, Tom, Tom

Paula-siskon nimipäivänä

su 22.6.2014

Pienen ja kiltin isosiskoni Paulan nimipäivä. Onnittelut Juukaan lähtevät tekstarilla. Muuhun yhteydenpitoon isosisko ei nyt jaksa. Taiteilijamiehestä on tullut lapsi jälleen ja on oikeasti täysin hoidettava. Minusta jonkun arvovaltaisen tahon sisarussarjastamme tulisi nyt marssia Paulan luokse järjestämään asioita. Kysymättä, jaksaako tämä tai onko se lainkaan tarpeellista.

Myös aika taiteilijamiehen jälkeen pitäisi miettiä isosiskon kanssa yhdessä jonkun meistä. Pitää löytää kaupunki tai paikkakunta, jossa on suvun antamaa tukea sekä vastaanottavainen ortodoksinen seurakunta. Valamon Ksenia-taloissa Paula olisi omimmillaan, mutta terveyskeskus liian kaukana.

Paula aikoinaan marssi isän luokse Puumalaan ja otti tältä auton avaimet pois koko 153-senttinen olemuksen antamalla voimalla. Paulalle tulisi nyt tehdä samoin. Tosin autonkäyttöoikeutta ei häneltä tarvinne evätä, vaan järjestellä omaishoidon tuki, omaishoidon vapaapäivät sekä terveyskeskuksen intervallipaikat hoidettavalle.

Ärsyttävää tämä meidän perheen hienotunteisuus. Minä ja Leonid oltaisiin aivan rauhassa saatu tappaa toisemme ja upottaa pennut kaivoon - eikä kukaan neljästä sisaruksesta olisi välittänyt vittuakaan.

Edelleen ihmettelen, kuinka selviydyin kesästä 1999. Olimme Puumalassa. Isä dementoitui, Leonid psykoosissa, Maria pieni keskosvauva, jolla keskosen keuhkotauti sekä spiiraus monta kertaa päivässä, maitoallergia sekä neurologisvammaisen lapsen hermoja raastava itku ja Anna vatsassa painoi kusirakkoani, keuhkojani sekä sydäntäni.

Olin niin väsynyt, etten edes tajunnut perhesurman tarjoamia mahdollisuuksia.

Eilen ylitin kaikki normit. Siivosin talon tupaa lukuun ottamatta, pesin pyykit, ripustin ne kuivumaan, pesin yläkerran ison ikkunan sisäpuolelta, käytin yläkerran kasvit suihkussa, osan kannoin eteiseen odottamaan mullitusta. valmistin ruoan, lämmitin Annalle Matin tekemää makaronilaatikkoa ja täytin vielä astianpesukoneen sekä pyyhin keittiön tasot.

Kun Matti tuli Muhokselta lapsenlapsensa ja hitsauslaitteen kanssa, pakenin yläkertaan.

En yht´äkkiä tiennyt, mitä puhua kymmenvuotiaalle ja toiselle, jolla oli kasvoillaan kymmenvuotiaan infantiili ilme. Yöllä heräsin lihaskipuihin. Tänään kysyin Matin lapsenlapselta, mitä tämä haluaisi päivälliseksi. Näytin, että meillä on jääkapissa kattilallinen cus-cusia, jota meidän pissiksetkään eivät ehkä halua syödä.

Lapsenlasta nauratti.

Sukupolvi velttoa kuin
oksennusta pussissa

Luin illalla ja pyykinpesun lomassa pesukoneeseen nojaten Riikka Ala-Harjan Tom, Tomin. En lähetä kirjaa Tikkisen Hannelelle. Kirja on niin tylsä ja päähenkilö varsinainen tympimys.

Päähenkilö oli reipas ja jäntevä kuin oksennusta pussissa. Toisin sanoen uusliberaali-Suomen ylijäämänuori 1990-luvulta. Kun ensi sivuilla kävi ilmi, että romaani kertoo 25-vuotiaasta Elsasta, joka mieltää itsensä sukunimellä Kokko, ajattelin, että eipä voisi enempää kiinnostaa.

Teksti oli tympeää, penseää ja koko ajan teki mieli potkaista Kokkoa perseelle. Kokko asui yksin. Kuunteli mieluummin puhelinvastaajan kuin puhui puhelimessa ja oli työtön. Mikä huima mahdollisuus olisi Kokolla ollut kouluttautua uuden työväenluokan pelottomaksi soturiksi.

Kissankuset. Päähenkilö muurautui omaan surkeuteensa kuin vieraantumisen ja atomisaation sosiologiaoppikirjaesimerkki. Tendessiromaanin piirteitäkin kirjassa oli. Isä palaa Afrikasta sen jälkeen, kun oli jättänyt perheensä 14 vuotta sitten. Muina munkkeina palasi ja sai aivoinfarktin.

Samanhenkinen tarina meni julkaisukynnyksen yli kirjailija Katariina Romppaiselta. Hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa, Pitkät päiväunet, sisältää moneen kertaa myllättynä, etäännytettynä ja tendenssiromaaniksi muunneltuna meidän 1990-luvun lamaan valmistuneiden sukupolvitarinan.

Jo lapsikin se tietää, kustannustoimittajista puhumattakaan, että meidän sukupolvikokemuksemme - suoranainen kusetus - an sich ei ole millään lailla kiinnostava. Katariina Romppaisella on pöytälaatikossaan romaani, jossa kerrotaan, kuinka osa meistä 1960-luvulla syntyneistä jäi uusliberaali-Suomen hitaalle kaistalle sen ylijäämäväestöksi.

En tosin tiedä, onko Romppaisen sukupolviromaanin päähenkilö yhtä vätys kuin Riikka Ala-Harjan Elsa Kokko.

Riikka Ala-Harjalla on Tom, Tomissa loppupuolella lievää yritystä: "Vuosi menee ja toinen, minä alan olla vanha, eikö mitään erityisen onnistunutta näy missään, Kokko ajatteli. Ei työtä, ei omaa asuntoa, kakaroita, vaikka en minä kai niitä halua, katsoa niiden kanssa televisio-ohjelmia ja selittää tapahtumia, etteivät näe seuraavana yönä pahaa unta. ... Ainoa vahvuuteni on paksun kotelon seinän vahvuus, vaikka en tiedä, olenko sisältä keitetty vai raaka, mieto vai tulinen, pakastunut vai kokonaan kovettunut. Mistä saisin jonkinlaisen pommin, vaikka polttopullon, jolla räjäyttäisin itseni liikkeelle..." (Riikka Ala-Harja Tom, Tom, Tom s. 141-142)

Jokin vääntö puuttuu: "Ja niillä on nykyään kaikki paremmin, termostaatitkin, nykyisillä kakaroilla, vauvauinnit, ne oppiikin nopeammin, tottuu veteen paremmin. Miksi nykyajan lapsilla on hienompia vaatteita, paremmat opettajat ja koulut, erityislukiot, tietokoneet, kielikylvyt, sähköpostit, erivärisiä ystäviä, tietoverkkosuhteita, muutakin paremmat mahdollisuudet. Miksi Tomin ja Tinan (Kokon vanhempien) ikäisillä inflaatio söi kaikki lainat, työpaikkoja riitti, virkasuhteita aina, oli kauniimmat maisemat parempi ilmanlaatu puhtaampi ruoka."

Ruokaa, asuntoja
työtä, saatana!

Tämä muuten on se juttu, miksi en oikeastaan jaksa puhua kuin Kosti-isoveljeni kanssa meistä sisaruksista. Kosti sentään on jotain mieltä ja tuntuu, että tajuaa, mistä on kyse, vaikka äänestääkin ehkä äärioikealla. Sodanjälkeisen sukupolven kaikki jäsenet kelpasivat jonnekin. Työtä, saatana oli, jos vain halusi tehdä.

Kun minä valmistuin yliopistosta 1990-luvun alkuun, jokaiseen perkeleen työpaikkaan, jota hain: Kuopion kaupunginteatterin kuiskaajaksi, nuorisoseurojen liiton piirisihteeriksi ja ulkomaalaisopettajaksi, oli päteviä ja ylipäteviä hakijoita jonoksi asti. Näkisittepä työhakemuskasani noilta ajoilta.

Tai kasan kirjeitä, jossa työnantaja valittelee, että tällä kertaa valinta ei osunut sinuun. Sen jälkeen ajauduin aivan harhareiteille ja Kansan Uutisiin, joka oli sama kuin journalistisen uran itsemurha.

Ah, muistan selittelyn, kun kävin äitiyslomieni loppupuolella haastattelussa Lahden luterilaisten seurakuntien tiedottajaksi. Tiedottajapäällikkö, pahinta jakkupukutätimallia, vääntelehti työhaastattelun jälkeen, että juttuni ovat kyllä aivan ihania, mutta sinä, sinä, sinä .... ja sitten ei sanonut mitään, punastui varmaan puhelimessa itsekin.

Minussa henkilönä oli jotain vikaa. Monta stigmaa.

Työnväenkirjallisuutta
- helmiä sioille

Miten oikeasti voi yhdestä sukupolvesta kasvaa niin veltto ja taistelunhaluton? Kun olen koettanut jakaa kokemuksia edes jonkun kanssa, mutta en ole päässyt juttusille oikeastaan edes kirjailija Katariina Romppaisen kanssakaan. Kirjailija Romppaisen kera  jaoimme sentään samanlaisen penishuumorin Lapin Kansassa kesällä 1988.

1990-luvun alku on meille niin traumaattinen kokemus.

Muistan, kuinka viime Lapinlahden AikaTaikan jälkeen seisoimme pimeässä syyskuun illassa talomme kuistilla. Kirjailija Jouni Tossavainen teki meiltä Tikkisen Hannelen kuljettajana nopeaa lähtöä ja kirjailija Katariina Romppaisen kamppeet piti hakea Lastulta.

Puhuin Tampereen työväenkirjallisuuden päivistä. Kummatkin kirjailijat tuntuivat ikään kuin hätkähtävän - mitä se oli? Inhoa vai pelkoa? En nähnyt kummasskaan minkään valtakunnan paloa ryhtyä uuden työväenluokan - prekaaripätkä-, silppu ja pupputyöläisten - kirjoittavaksi soturiksi.

Jotain iloa tässä kuitenkin on. Olen perinnetyöväenkirjailjan tekstarilistalla. Eilen tuli Keijo Siekkiseltä lyhyt ja ytimekäs viesti: "Hyvää Jussia tv. Keijo" Tapani mukaan henkilökohtaistin ryhmäviestin ja kiitostelin sekä kerroin, että pienyrittäjän perheessä juhannus sujuu autoja hitsatessa.

Pihalta kuuluu äreä kompressorin murina.

Jätän Märta Tikkasen Emman ja Unon tauolle. Menen alakertaan. Alan kannella kukkamultia pihan maalaustelineelle. Matin mielestä se on ergonominen kukanmullitustaso. Ei tarvitse olla selkä linkussa.