Luokkaitsari

to 12.6.2014

No ehkä merkintäni otsikko meni mauttoman puolelle, mutta luin eilen hätäisen etäisen selaillen Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty. Ohut kirjanen kertoo kirjailijan pikku siskon, Kirsti Härkösen, itsemurhasta.

Kirsti Härkönen työskenteli Turun yliopistossa ja oli mukana ulkoministeriön rahoittamassa Ensi- ja turvakotien liiton projektissa, joka selvitti naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa Turkissa.

Ennen kuolemaansa kirjailijan sisko, Killi, oli koettanut päästä mielisairaalaan, mutta häntä ei sinne otettu. Oli kuulema aivan liian hyväkuntoinen. Hänelle oli myös vaihdettu masennuslääkitystä ja juuri päivänä, jolloin Killi oli menossa poikaystävänsä kämpiltä Helsingin Kalliosta Turun-psykiatrinsa luokse lääkitystä säätämään, Killi kapusikin kerrostalon tuuletusparvekkeelle reppuineen ja hyppäsi alas.

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa surukirjassaan: "Mitä tahansa voi leikata, mutta ei sairaanhoidosta. Se on lyhytnäköistä, kallista ja typreää. Ja ennen kaikkea julmaa. Suomi ei ole ollut enää vuosiin hyvinvointiyhteiskunta." (Anna-Leena Härkönen Loppuunkäsitelty s. 118)

Hyvin huomattu, Anna-Leena Härkönen, vieläköhän kirjoitat Nykypäivään, kokoomuksen äänenkannattajaan?

Olen seurannut läheltä pirstaloituneen hyvinvointiyhteiskunnan ulos oksentamia entisiä toimittajia. Yksi juo itseään kuoliaaksi syrjäkylällä, toinen on välillä hoidossa Hesperiassa ja välillä pullautetaan sieltä pihalla Helsingin niin sanottuun mielenterveyspotilaiden avohoitoon ja kolmas kipuilee erilaisten psyykenlääkkeiden kanssa koettaen päästä mielisairaalaan, jotta edes joku katsoisi lääkityksen kokonaisuutena.

Kukaan ei katso, ei välitä. Eikä edes järjestä inhimillistä loppuunsaattohoitoa.

Kirjoitus jää kesken, sillä pitää herättää lapsi alakerrasta.

Lääkekoukku

Maria tuli kiskottua sängystä, lenkillä käytyä ja lounas syötyä Varpaisjärven kahvila Unelmassa. Veli-Matti Sormusen auton pongasin kylän pääraitilla juuri, kun olin selostamassa isä Hannu Ketoharjulle, että Lapinlahdelle on saatava Attacin paikallisosasto tai maaseutuosasto.

Ettei Attacille jäisi ajatus siitä, että on helsinkiläisten kosmopoliittisen ja globaalikkojen etujoukko. Ihan piruuttaankin semmoinen paikallisosasto pitää perustaa.

Kirsti Härkösen kirja Kunniallisen naisen taakka ilmestyi vuonna 2004 postuumisti vuosi kirjoittajansa itsemurhan jälkeen. Googlen kuvahaulla Kirsti Härkösestä nousee Turun yliopiston Aurora-lehdessä ollut kuva Luuletko olevasi luonnollinen -kolumnin yhteydessä.

Kirsti Härkönen on ollut huikean kaunis nainen. Hän on kuitenkin peittänyt kasvonsa paksuun meikkivoiteeseen ja piirtänyt kulmansa hiilenmustalla. Näistä asioita isosisko Anna-Leena huomautti kirjassaan Loppuunkäsitelty. Isosisko kirjoitti huolestuneensa siskon päihteidenkäytöstä, mutta narkkari tämä ei ollut, lääkeriippuvainen alkoholin liikakäytön lisäksi kylläkin.

Olen seurannut melko läheltä myös Ylä-Savoon suunnitteilla olevan Minnesota-hoitokodin perustamista. Hieman ärsyttävää hoitokodin perustamisessa on, että sinne käytännössä pääsevät vain maksukykyiset ja muut potentiaalit - sellaiset, joita kannattaa kuntouttaa.

Kuitenkaan en ole ihan täysin vakuuttunut siitä, että perustajat - niin ammattilaisia kuin ovat - hahmottavat, miten syvällä ihmiset ovat viinan ja pillereiden sekakäyttömaailmassa. Tekisi mieleni sanoa idealistietujoukolle, että näytäpä minulle yksi pelkkä alkoholisti, jolla ei ole lääkekaapissaan erilaisten uni- ja muiden ahdistuslääkkeiden arsenaalia, niin minusta kuoriutuu kerralla Ylä-Savon neito.

Anna-Leena Härkönen Loppuunkäsitellyssään sanoo suhtautuvansa psyykelääkkeisiin negatiivisesti. Kuitenkin tämä antaa pikku siskolleen tämän viimeisellä vierailulla mukaan parit diapamit. Ja kun tieto pikku siskon itsarista tulee, isosisko saa ensin selkäsäryn, joka säteilee toiselle puolelle kasvoja ja päätä; tuleehan silloin saada unen päästä kiinni ja niinpä kirjailija nappailee parit tabut taas.

Parit tabut. Lääkereservistään.

Anna-Leena Härköselle käy pikku siskon sotkuisen Turun-päihdekämpän tyhjentämisessä selville, että pikku sisko todennäköisesti kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Sen sijaan, että kirjailija olisi kyseenalaistanut lääkkeet, tämä vain mietti, että masennuslääkitys oli väärä.

Myös lukiessa Marja-Liisa Vartion elämäkertaa Kuin linnun kirkaisu silmiin pisti tabumäärä, minkä Vartio nakkeli naamaansa. Aila Meriluodon vanhuselämän päiväkirjat ovat yhtä päättymätöntä puliakkatarinaa. Meriluotohan ei jää huonommaksi Saarikoskeenkaan verrattuna kiskotun viinan määrässä tai päihdekuvausten värikkyydessä.

En tiedä. Ehkä olen ainoa maailmankaikkeudessa, jota päihdekeskeisyys ja -täyteys on alkanut kypsyttää.

Killi halusi työväenluokkaan

Kirsti Härkönen oli itsemurhan aikaan jättämässä yliopistoa. Harmi, sillä hän ainakin tunnistaa sanan uusliberalismi ja kolumnissaan Luuletko olevasi luonnollinen? hän tunnistaa Fiedrich A. Hayekin uusliberalistiksi ja lainaa anarkisti-sosialisti Pierre Proudhonia.

Tässä oiva analyysi Kirsti Härköseltä: "Puheet luonnollisesta järjestyksestä poliittisten ideoiden yhteydessä kumisevat tyhjyyttään juuri siksi, että luonnollisuus on viime kädessä yhteiskunnallisesti määräytynyttä. Siksi poliittisen idean perusteluksi ei riitä, että sen eteen laitetaan sana luonnollinen." https://apps.utu.fi/media/aurora/pdf/2-2001/47.html

Uusliberalistithan markkinoivat aatettaan "terveenä järkenä", "luonnollisena maailmanjärjestyksenä" ja argumentein: "Se nyt vain on niin." Siksi jokainen poloinen, joka housut tutisten tulee minulle mussuttamaan, että ei ole ollenkaan poliittinen henkilö, saa minulta osakseen väheksyvän tuhahduksen. Voi porvaripulua, kun pelottaa.

Näin muuten usein tapahtuu vaistonvaraisille pelokkaille uusliberalisteille, jotka poukkaavat meille eteiseen ja iskevät ensimmäisenä silmänsä punalippuihin sekä otsansa Leninin rintapysteihin tai rakennusinsinööri Arbeiter-Arbeliuksen lahjoittamaan Che Guevara kasvoveistokseen, joka tosin näyttää enemmän Pentti Rythiltä (SKDL-vas.).

Kirsti Härkönen oli seuraavana keväänä aloittamassa maalarikoulua, siis proletaarimaalari - ei Turun piirustuskoulua. Hän halusi työväenluokkaan. Nykypäivään kolumnoinut isosiko Anna-Leena Härkönen tyytyy kommentoimaan asiaa lyhyesti: "Niinhän se halus." (Anna-Leena Härkönen Loppuunkäsitelty s. 113)

No tämän pidemmälle Anna-Leena Härkönen ei yhteiskunta-analyysissään pääse. Tässä kirjassa. Ehkä joskus sitten, kun akateemisen luokan ja luovan luokan proletarisoituminen iskee hänen kunnolla.

Entä jos työväenluokka olisikin in?

Oma valistunut arvaukseni oli se, että Kirsti Härkönen oli melko hyvin hajulla heikoista signaaleista. Työväenluokkaan - edes uuteen sellaiseen - alkoi olla jotenkin kunniakasta mennä. Ettei loppujen lopuksi tarvitse olla kyse luokkapudotuksesta tai luokkaretkestä alaspäin.

Kirjoitin Kusariin kolumnin Anna Heberleinin sangen kepeistä narinoista kirjassa En tahdo kuolla, en vain jaksa elää otsikolla Liian helppo elämä. Kirjassa on kyse ruotsalaisintellektuellin luokkaretkestä kohti proletariaattia.

"Ehkä Heberlein on antautunut maanis-depressiivisyydelleen juuri sen vuoksi, että hän ei ole koskaan joutunut toden eteen. Hän on voinut kaivella mentaalihygieniaongelmansa nätistä navastaan."  (KU 12.5.2010 Pia Valkonen Liian helppo elämä)

Minusta ne masentuvat, joilla on siihen varaa. Jos joka päivä joutuu miettimään kynnenaluset verellä, kun uusliberalismi heittää seinälle, miten lapsille ruokaa pöytään, ei ole mahdollisuutta masentua.

Kirsti Härkönen ei malttanut odottaa luokkatietoisuuteensa kypsymistä. Hänellä todennäköisesti oli liian helppo elämä, joten välillä oli otettava pikantisti selvää Turkin naisten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Sitten hän syventyi itseensä ja hyppäsi parvekkeelta. Tiedän, että on julma sanoa vakavasti masentuneelle, että otapa nenä nyt pois sieltä omasta navasta ja katsele ympärillesi, tekemistä on paljon, mistäs aloittaisimme, mutta sanonpa nyt kuitenkin.

Lisäksi uustyöväenluokassa oli vuonna 2003 varmasti vielä melko yksinäistä. Siellä ei silloin vielä ollut edes 1930-luvun työväenluokkatutkija Anu Suorantaa.