Juhan Luiga ei jättänyt Aino Kallasta rauhaan

Eikä kyllä näköjään minuakaan

ke 15.7.2014

Otetaanpa nyt heti aluksi. Aino Kallaksella, tiedättehän kaikki kolmiodraaman L. Onerva-Eino Leino-Aino Kallas?, oli Tarton pikkukaupungissa vain kaksi hengenheimolaista: aviokuppainen lääkäri Juhan Luiga sekä Viron tuleva pää- ja ulkoministeri, jos nyt oikein googlasin, itsenäisyysmies, Jaan Tõnisson.

Ymmärrän, oi, ymmärrän, kun Aino Kallas kirjoittaa asuessaan Tartossa - vieraalla maalla, vieraan oloisten ihmisten seassa, vierasta kieltä puhuen:

"Joskus tämä rehentelevä, kylläinen poroporvarillisuus ympärilläni tekee ilman tukalaksi hengittää. Eilen sen tunsin. Heikkoina hetkinäni." (Aino Kallas päiväkirjat v. 1907-1915 13.12.1909 s. 180)

Tõnisson vaikuttaa olevan aivan vain toverillinen sielun veli, mutta Juhan Luiga ei jättänyt kirjailijaa rauhaan koko hänen päiväkirjoissaan vuosilta 1907 - 1915. Päiväkirjoissa oli Eino Leinosta vain pari hajanaista merkintää, joten suhteesta jotain tietääkseen on ilmeisesti luettava Eino Leinon kirjeet osa IV. Tai sitten Hannu Mäkelän Mestari - Eino Leinon elämäkerta.

L. Onervan ja Eino Leinon suhteesta voi varmaankin lukea Anna Kortelaisen Naisen tie. L. Onervan kapinasta tai Hannu Mäkelän Nalle ja Moppe - Eino Leinon ja L. Onervan elämästä. Kirjaan nämä tähän näin tarkkaan itselleni muistiin. Eino Leinon naisrepertoaariin kuuluu myös Hella Wuolijoki, joka lienee ainakin jossain elämänvaiheessa ollut muutakin kuin hirmuisen massiivisen näköinen radiojohtajamatroona.

Tämä on nyt vihonviimeinen merkintä Aino Kallaksesta tällä erää. Huomenna siirryn jo eri atmosfääreihin Marian kanssa, mutta matkalla sinne heitän Hannele Tikkiselle kirjakassin kirjalistoineen. Nyt lähtee sellainen pläjäys klassikoita, että selviydymme varmasti loppukesän hengissä lukupiiritekstareidemme ansiosta.

Aino Kallas kirjaa päiväkirjoihin juorut, joita kuulee Tartossa Juhan Luigasta rouva Tallrikilta (vai olikohan se rouva Talvik). Tiedonkantajarouva kertoo, että Juhan Luiga Tallinnassa kuulema ei jätä häiritsemästä seksuaalisesti palvelustyttöjäänkään sekä keräilee ympärilleen löyhämoraalisia naisia ja järjestää erilaisia orgioita.

Kyllähän minä renttuihin rakastumiset ymmärrän hyvinkin, mutta Luiga menee minulta kyllä pahasti yli hilseen. Aino Kallas räytyy milloin (toveri)rakkaudesta aviomieheensä Oskar Kallakseen, milloin täysin epätoivoiseen tunteeseen Luigaa kohtaan. Muudan dialogi, jota käytiin "rakastavaisten" välillä saa minut täysin ymmälle.

Senkin ymmärrän, että aviomiehet harvoin imponoivat kirjoittavaa aviovaimoa kirjalliseen työhön. Näin Aino Kallas sanoo Oskaristaan. Oskar inspiroi häntä elämään.

Juhan Luiga ja Aino Kallas puhuivat kohtauksessa sellaista diibadaabaa, että saa olla melkoinen rivien välien mestari, jotta arvelisi näiden välillä olleen jotain. En kadehdi kirjallisuustutkija Kai Laitista, mikäli hän on koettanut saada selvää, ovatko kaksi olleet intiimimmässäkin yhteydessä toisiinsa.

No, enpä kyseistä päiväkirjan kohtaa löydä, kun en eilen illalla merkinnyt.

Aino Kallakselta on oppimista siinä, kuinka kirjailijana hän päiväkirjoissaankin saattaa aivan yht´äkkisesti ikään kuin irtautua itsestään ja tunnetilasta sekä siirtyä syrjään tarkastelemaan. Kohta, jossa Kallas saa tietää, että hänellä todennäköisesti on tubi, on huikaiseva.

Äiti, joka selvästi rakastaa jokaista lastaan - hieman eri tavalla tosin kaikkia heitä - rakasti varmaan muutaman päivän ikäistä Lembitiäkin, joka kuoli vesipään vuoksi -, miettii analyyttisesti, että jos äiti nyt kuolee, pääsevät kehittymään ilman hänen tukahduttamistaan. Heistä tulee vahvempia.

Lembitin syntymästä, lyhyestä elämästä ja kuolemasta kertoma sai minut myös hämmennyksiin. Minun, jonka esikoinen on pelastettu elolle sikiöasteella (raskausviikoilla 26 +5)  ja kasattu kokoon kovan lääketieteen avulla, on vaikea ymmärtää 1900-luvun alun ihmistä, jolle kuolema oli melkein jokapäiväinen asia.

Luin päiväkirjamerkinnät pojan kuolema-elämästä niin, että Kallakset vain nakkasivat rotanraadon syrjään ja antoivat kuolla. Niin varmaan tekivätkin - pääpiirteissään - sillä mikä olisi ollut vaihtoehto? Koska edessä oli varma kuolema, ei tuore äiti saanut antaa itsensä kiintyä pienokaiseen.

Koetan nyt kuroa umpeen ammottavaa aukkoa kirjallisessa sivistyksessäni perehtymällä Brontën sisaruksiin. Löysin Varkauden Kirjapörssistä halpoja klassikoita, kuten jo kerroinkin. Kirjalöydöksistäni minua eniten kiinnostaa Emily Brontën Humiseva harju. Muistan, kuinka Puumalan Koivulassa, joka tosiaan oli vielä sahajauhotäytteinen pikkuinen lautatalo ja minä alle 15-kesäinen tyhjäpää, koetin lukea jotain Brontën sisarusten tuotannosta.

En muista, oliko se Kotiopettajattaren romaani, vai ehkä kuitenkin Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. 1800-lukulainen brittimaailman tuntui niin vieraalta, etten kyennyt jatkamaan tutustumista pidemmälle. Eilen luin Humisevan harjun prologista kääntäjän kertoman Brontën sisaruksista.

Eivät olleet missään kirjallisissa piireissä, vaan kökkivät jossain Länsi-Yorkshiren nummilla pienessä Haworthin kylässä, mutta isänsä, vaikka olikin änkyräuskovainen kirkkoherra, ruokki tyttäriänsä sanoma- ja aikakauslehdillä sekä kirjallisuudella. Sisarukset tarkkailivat maailmaa ja myös lähiympäristöä mikroskooppisen tarkasti.

Brontën sisarusten esimerkki luo toivoa! Vaikka Vasemmistoliitossa on vallalla ajatus, jonka mukaan jokainen pieni maalaistoimija on jotenkin vajakki, voi täältäkin ponnistaa ajatuksineen. Öh. Jonnekin.

Lisäksi Humisevan harjun prologissa mainittiin, että kolmen sisaren veli oli hunningolla alkoholista ja huumeista. Veli on siivilöitynyt Anne Brontën Wildfell hallin asukkaaseen. Luin pikavauhtia Aino Kallaksen päiväkirjat loppuun, heitin Humisevan harjun nurkkaan odottamaan yhteiskäsittelyä Tikkisen kanssa, ja ryntäsin omalle kirjahyllylleni, jossa on osasto: "Nuorena hankittuja kirjoja, osa luettu, osaa aloitettu, osa koskemattomia."

Siellä oli Anne Brontën Wildfell hallin asukas, jonka sisälehteen olin vienosti kirjoittanut Pia Sorjonen -79. Eikä muuta. Arvelen, että myös Sidney Sheldonin Pahan kasvojen sisälehdessä lukee sama teksti. Pöllin nimittäin Karvisen Seijan (ja Paven) Järvelän-kotitalon vastapäisestä VR-asuintalosta, joka oli jo 1970-luvun lopulla tyhjillään, kasan kirjoja.

Oikeasti. Meillä oli tapana kiipeillä sisään autiotaloihin ja hiippailla huoneissa hiljaa sukkasillamme. Järvelän VR-talossa ei ollut enää huonekaluja, vaan yhdessä huoneessa röykkiöittäin kirjoja. En muista, millä kriteereillä valitsin sieltä omani. Hemingwayta hyllyssäni on kyseiseltä kirjavaraskeikalta kaksikin.

Kun Karviset asuivat VR-työläisten talossa Hollolan Tennilässä, murtauduimme läheiseen mummon mökkiin. Mökissä oli kaikki huonekalut paikoillaan. Emme hajottaneet mitään, vaan tutkimme paikkoja. Emme vieneet mitään. Oli vain kiva tietää, mitä mökin mummusella oli piirongin laatikoissaan.

Wildfell hallin asukasta olen koettanut lukea, sillä kansilehti oli kirjanmerkkinä. Muistan kuitenkin, että enemmän ajatteluuni oli vaikutusta Sidney Sheldonilla. Muistan melkein ulkoa erään pornografisen kohtauksen kirjasta.

Matti tuli työmaalta. Oli piikannut 1 m 20 cm betonista jättiläissavupiippua. Musta teepaita oli niin hikinen, että heitin sen heti pesukoneeseen kuin ainakin rakennustyöläisen kuuliainen vaimo.