Kerrassaan kummallinen tapaus

Sitikan kosto

la 16.8.2014

Sitikka on aina Sitikka. Kaprisnaja kak tsort. Oikukais kuin paholainen. Nimenomaan feminiini. Toissapäivänä Nooran vanha Sitikka unohtui Meijerin seisakkeen eteen. Kävelin toimintakeskus ry:n halituksen kokouksesta tyynesti kotiin ja aamulla Matti sanoi, että eihän tässä pihassa ole koko autoa.

Ei ollutkaan. Rouva murjotti naapurissa unohtuneena. Tuli kosto. Eilen allekirjoitin seuraavan ainakin puolentoista vuoden ohjelman. Ja ajattelin, että ehdin käydä lenkillä ennen Marian kotiintuloa. Ehdin ja kotiinkin olisin ehtinyt, ellen olisi parkkeerannut autoa metsäautotien laitaan kohtaan, jossa joku on kauhaissut tiesoraa isolla kauhalla.

Nostin ensimmäistä kertaa itse Sitikan perän yläasentoon. Rouva näyttää minusta niin nololta yläasennossa, että suositan sillä tavalla ajelemista vain kaukana asutuksesta. Kun tein lähtöä parkkipussista, auto kiilautui jotenkin täysin käsittämättömällä tavalla sorakauhan tekemän kupin laitaan.

Vasen takapyörä oli ilmassa ja etupyörät sutivat hiekkaa. Ei auttanut kuin soittamaan Matille, ettei saa postua tauolta kotoa ennen kuin Maria on otettu vastaan ja minä palannut. Siinä tyttöä vessaan kiidättäessä Matti antoi ohjeita. Piti katsoa, onko pohja jostain kohtaa kiinni, onko puskuri maassa, onko käsijarru päällä. Ei ollut, ei ollut, ei ollut.

Sitten tuli klassinen vaimon kysymys: "Mihin suuntaan minä tätä rattia käännän?" Sekin vielä. Tilanne oli kasvatustilanne, joista Matti nauttii. Etenkin vaimonsa kasvattamisesta. Auto, jonka iskareita voi säätää ja perää nostaa tai laskea, ikään kuin jäykistyy ja ohjaus toimii kummallisella tavalla, kun perä on korkealla.

Kun laskin perän keskiasentoon, auto loikkasi jumista kuin kiltti ja vähän pelokas pupu. Tarvitsen oikeasti nelivetomaasturin tai sitten traktorin. Zetorin. Joroisten Jari-Pekassa oli Seppo Mikkolan omakustanne Zetor. Siinä Zetorin avulla kerrotaan neljän Zetorin omstajan tarina.

Mikkolan Zetor kertoo samasta yhteiskunnallisesta muutoksesta kuin Alapitkän kesäteatterin Jätkät. 1950-luvulla hevoset väistyivät metsätöistä ja moni maanviljelijä joutui ostamaan traktorin. Tsekkiläisvalmisteinen Zetorilla ei kuulma metsässä tehnyt mitään, mutta kaikkeen muuhun se tilatöissä kuulema kävi.

Isä ja äiti tekivät vielä 1970-luvulla Kärkölän järvelän Nummenkulmalla hevosmetsätöitä. Johtui varmasti siitä, että Vuorimaan tila oli metsätieteiden tohtorin Sulo Eemil Multamäen kehittämä. Itse professori ei enää tuolloin ollut elossa, mutta ei tilalla saanut metsään traktorilla mennä. Vuorimaalla oli osa metsistä suojelussakin.

Olisi mukava tietää, vaalivatko tilan nykyiset omistajat, hevostilallis-Flanderit, sammalprofessori Multamäen perintöä. Ajeltiin Marian kanssa talon nurkilla heinäkuussa, mutta ei kehdattu ajaa varoittamatta pihaan. Suojelumetsä on tilalta Haapasaareen johtavan tien varrella.

Olisihan sitä voinut muina munkkeina ajaa pihan läpi Haapasaaren tielle ja sanoa, että aijaa, katsokaas, kun navigaattoriin panin, että Tennilä, mitenkäs se nyt tätä tietä pitkin meidät ohjasi.

Kurkkasin wikipediasta. Vuorimaan tilan nykyinen omistaja Brita Flander on naimisissa nuoruuteni ravinimi Erik Skutnabbin kanssa. Flander on itse suunnittelija, jolla on lasiteos Helsingin Stockalla. Pitää lisätä seuraan Helsingin-käynnin yhteyteen Flanderin Stockan-lasiteokseen tutustuminen. Matinkin saan varmasti hankkeeseen mukaan, sillä Flanderin töitä on kuulema design-museossa ja sinne Matti menee mieluummin kuin kanssamme mamman pakolliseen nykytaidepakkopullaan Kiasmaan.

Brita Flander on suunnitellut kolmiosaisen helminauhan rautarouva-Maggien muistoksi. Ne ovat elämälle tärkeätä vettä muovipussissa. Netistä löytyy Ilkka-lehden artikkeli tästä itseäänn Skutnabbin muijaksi kutsuvasta hevostilayrittäjästä. Herraisä, arvelen, että tästä muijasta tykkäisin, jos tutustuisin.

Jossain vaiheessa Vuorimaan ostettuaan Brita Flander oli löytänyt piharakennuksesta vanhan kiiltokuvakirjan, jonka kanteen olin liimannut hevoskortin. Sain kirjan takaisin Tialan Sonjan, nykyisen rouva Lepolan, kautta. Sonja oli luokkamme erikoisuus. Hän oli pitkähkö tyttö, jolla oli luonnonkihara tukka ja muutenkin Sonja oli eksoottinen, sillä puhui riikinruotsia. Tialat olivat palanneet Suomeen Ruotsista ja me olimme Sonjalle niin kateellisia.

Olisiko ollut niin, että Brita Flanderin lapset olivat Sonjan lasten kanssa samassa kerhossa tai Sonjan vetämässä seurakunnan kerhossa?

Sonja oli ottanut selvää, missä asuin. Sukunimeni jo siinä vaiheessa oli Valkonen. Olisivatkohan yhteystiedot löytyneet Koulukaverit.comista? Kirjoiteltiin pari kirjettä Sonjan kanssa käsin, mutta ehkä Sonja työlääntyi kamalaan käsialaani.

Järvelästä opettajan uralle lähteneen Sami Nurmisen (rakkaan opettajamme Simo Nurmisen poika) kirjoittikin mulle kerran nuoruudessamme, että jos kirjeitä ei ala tulla kirjoituskoneella kirjoitettuna, hän panee ystävyytemme poikki. Ystävyytemme oli alkanut siitä, kun minun piti vakuuttaa, että persuasenteet myöhemmin omaksunut ei-kosmopoliittibestikseni Marja Nykopp kyllä vielä joskus rakastaa Samiaan, vaikka viettikin hurjaa nuoren asfalttityöntekijäkesätyöläisen elämää ylioppilaskirjoitusten jälkeen eri puolilla Etelä-Suomea.

Ei tainnut sitten niin käydä, mutta Samin kanssa meistä tuli oikein hyvät ystävät sen jälkeen, kun Otavan opistossa aloin naputella kirjeitä kirjotuskoneellani. Sanon Marjaa ei-kosmopoliittibestiksekseni, sillä tämä oli minun ensimmäisiin häihini (vuonna 1992) mennessä omaksunut niin tukevan ulkomaalaisvihan, että päätin olla kutsumatta häntä juhliin.

Aviomies oli kylllä niissä häissä ihan suomalainen, mutta minulle jäi Moskovan-vuodestani toinen jalka kaatuneeseen Neuvostoliittoon - ja kainalokarvoja neukkuihin. Kosmopoliittiystäväni on Seija Kaukoranta, joka lähti koulun jälkeen Kibbutsille.

Kiinnosti kovasti kirjoittaa Vuorimaan-muistoja Brita Flanderille, mutta siinä vaiheessa vielä (vuoden 2006 tienoilla) olin toimittaja ja kulumassa ammatissani puhki. Nyt voisin kirjoitellakin, sillä enää ei tunnu, että jokainen kirjoittamani sana polttaa reiän sydänalaani ja saa aivosoluni kiehumaan.