Enterorokon maaginen realismi

Lapinlahden luntut

ma 8.9.2014

Oikeasti elämä Lapinlahdella on maagista realismia. Koska olen vieläkin hieman enterorokon heikentämä, vain hiiviskelin hiljaa tämänaamuisella metsälenkillä. Kerroin eilen, että minulla on urtikaria. Se tulee sanasta polte. Nokkosihottuma, paremminkin polteihottuma, voi puhjeta melkein mistä syystä hyvänsä: allergisesta reaktiosta, kilpirauhasen vajaatoiminnasta tai jostain viruksesta elimistössä.

Maria kertoi, että Mäntykankaan lääkäri oli löytänyt hänen kurkustaan viime viikolla kaksi rakkulaa. Kertoi vasta, kun muistin kysyä, mitä tapahtui alkuviikkoiselle kurkkukivulle. Laskin yhteen kaksi kurkkurakkulaa + omituisesti kuumeileva kuopus = äidin infernaalinen enterorokko. Viimeksi meillä oli tauti edellisten eduskuntavaalien alla ja minulta lähti pari varpaankynttä.

Aamun hiiviskelylenkillä laskeuduin Pimun kanssa Varpasenmäeltä omenavarkaista Lakiharjun jyrkkää rinnettä alas sähkölinjoille, jossa joku pick up -metsuri raivasi viime viikolla linjan alustaa. Metsänraivaaja oli jättänyt sähkölinjan alle rinteeseen pihlajametsikön. Enpä ole ennen sellaista ihmettä nähnytkään.

Maaginen realismi tuli hieman epätodellisen pikkukuumeisesta olosta, pihlajanmarjojen punasta ja jo keltaisen ruskeiksi kääntyvistä pihlajapuiden lehdistä. Ajattelin, että paikalle pitää suunnistaa joskus, kun pihlajat kukkivat. En pidä pihlajan tuoksusta, mutta onhan se sellainenkin elämys elettävä. Kokonainen metsällinen pihlajan lemua.

Ei tässä mitään kantarelleja kummempia sieniä tarvitse syödä, kun saa upeita aistikokemuksia. Kävelee vain Lakiharjun päälle ja vaappuu alas. Kantarellejakin aamulla löytyi. Lähden huomenna hakemaan ne sienikorin kera.

Maagisen realismin piikkiin menee viimeviikkoinen hautaustoimisto-kukkakaupan kansanjuhla. Siellä me kirkonkylän luntut odotimme paellapannun ääressä perinteistä soppatykkilihakeittoa siemaillen, että nuori yrittäjä alkaa espanjalaisruoan paiston. Lihasoppa-astian vieressä oli lappunen: "Perinteitä kunnioittaen!"

Mietin, oliko se vanhan yrittäjän pikkuinen pisto nuorelle yrittäjälle. Meitä Lapinlahden lunttuja nauratti, kun emme olisi muuten osanneet paikalle tullakaan, ellei Matti ja Liisa -lehden etusivun ilmoituksessa olisi lukenut: "Paellaa!." Silmä vain osui siihen. Mutta hyvää se soppakin oli. En joutanut kuitenkaan odottamaan paellapannun kuumenemista.

AikaTaikaa tästä eteenpäin varmaan vielä viikko

Tekstaroin Tikkisen Hannelelle lauantaina, että nyt varmaan taasen monta päivää pääni kolisee AikaTaikasta. Käyn läpi kuulemaani alustusta ja mietin pop up -yhteiskunnallista teatteripajaamme, Tanskin teatteria.

Kirjoitin eilen, että teatteriohjaaja Olavi Lyytikäinen on vulgaari, moukkamainen, karkea ja täysin prole sekä lupasin haukkua hänen kaikki tulevatkin ohjauksensa. Oikeastaan voin haukkua hänet vain siitä, ettei ole vielä tarpeeksi vulgaari, moukkamainen, karkea eikä ihan täysin prole.

Marmatin kesällä blogissani, että Lyytikäisen ohjaukset ovat miesmiesmies-ohjauksia miesmiesmies-näytelmäkirjailijan, Simo Hämäläisen, teksteistä. Viime kesän ohjauksestaan Jätkistä nousee mieleen kuitenkin yllättävä hahmo: Merja Kortelaisen Ruusu, itselllinen nainen. Muistelen Ruusun eleitä vieläkin.

Ruusun lausahdus on suorasukainen sekä kursailematon ja se on päässyt Jätkien käsiohjelmaan, jota jostain syystä näytän arkistoivan maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäen EU-vaaliesitteen kaverina tässä yläkerran työpöydälläni.

Verevä Ruusu sanoo: "Näin oon aatellut että jos tästä minun ruumiista on jollehin vielä iloa, niin pitäköön hyvänään. Minulle tästä on jo enemmän vaan vaivaa ja vastusta." (Simo Hämäläinen Jätkät-näytelmä, Alapitkän kesäteatteri kesällä 2014)

Ruususta tulee mieleen Kalle Päätalon ja Lainan vuokraemäntä, Alli Kuusinen. Alli Kuusinen ei ole enää nuori nainen, mutta huomattavasti nuorempi kuin talon isäntä kommunisti Aukusti Kuusinen. Olen jotenkin ihastunut Alli Kuusisen hahmoon. Ja kävi, kuten Päätalo-tohtori Ritva Ylönen sanoi: lukijat samaistuvat Päätalon lisäksi hänen kuvaamiinsa romaanihenkilöihin.

Kun Päätalo tulee raksalta Messukylän alivuokralaiskotiin kirjassa Nuorikkoa näyttämässä, hän tapaa puutarhassa vuokraemännän. Jotain eroottis-aistillista viritystä on havaittavissa - sen huomaa, vaikkei olisikaan kuullut Ritva Ylösen Päätalo-naistenmiehenä -alustusta, jossa tohtori kertoi, että Kalle ja Alli rakastelivat pikaisesti.

Luulin, että minulta oli mennyt Pohjalta ponnistaen -kirjassa rakastelukohta ohitse. Nopean pussailun kyllä panin kirjassa merkille.

Alli Kuusinen pyllöttää selkä maanpinnan suuntaisena puutarhassaan marjapensaan juurella. Päätalo kuvaa Kuusiskan vaatetuksen tarkkaan: kumpparit, hame, navettatakki ja ihana musta baskeri. Baskerin Päätalo aina mainitsee. Se on Kuusiskan muistien kutrien päällä - tai ei ole. Baskeri on mainittava melkein joka kerta Kuusiskan yhteydessä.

Kuusiska töräyttää: "Et kai nähnyt halkeintain! Pyllistin perkeleen huolettomasti juuri siihen suuntaan." ja jatkaa punastelematta: "Vaikka turhaan semmosta kysyn! Jos olisit nähnyt näin vanhan ämmän paljaan lemmenviivan irvistävän, olisit pyörtynyt. Makaisit, perkele, kuin allakantekijä nokka valkoisena." (Kalle Päätalo Nuorikkoa näyttämässä s. 32)

Tässä kohtaa piti googlata, miksi sanotaan: "Makaa selällään kuin allakantekijä." Sanonta tulee kuulema tähtitieteilijä Sigfridus Aronus Forsiuksesta (n. 1560 - 1624). En nopealla googlauksella saanut selvää, miksi allakkaa tehdessään Sigfridus oli selällään kuin Sotkamon tytöt. Meidän Pirjolla, Pirjo Ålanderilla, oli tapana sanoa niin, kun Pimu heittäytyi selälleen ja kerjäsi rapsutusta.

Pirjo on kotoisin Kajaanista ja sanonnasta on selvästi nähtävissä tietty asenne. Mokomatkin löyhätapaiset ja auliisti antautuvaiset Sotkamon tytöt! 

Puutarhakohtauksessa tunsin saman rinnan puristuksen kuin Alli, joka sitten tajuaa olleensa vähän hölmö vanheneva nainen nuorelle ja viattoman oloiselle miehelle koketeeratessaan. Ja seuraavassa kohdassa olinkin vihainen Laina, joka seisoo rappukuilun yläpäässä ja sähköistää työläisaviomiehen kotiin tulon säkättämällä: "Eikö passaa sanoa, missä olet...." 

Tosiaan! Kuten Ritva Ylönen alusti. Päätalon lukukokemus on taianomainen. Elän välillä Päätalona, välillä Alli Kuusisena, välillä Lainana. Välillä jopa vanhenevana timpurina Villenä, joka huonon näkönsä vuoksi iskee itseään vasaralla peukaloon tai Javanaiskana, joka raahaa laastikonttia muurarille.

Ja kun yhden syö, toista jo tekee mieli. Koska Nuorikkoa näyttämässä ei vielä vie kirjailijaa ja Lainaa eroon, on luettava Iijoki-sarjan seuraava osa ja sitä seuraava. Päätalo kuvaa eroprosessin hienosti. Avioero alkaa hiuksenhienoista murtumista. Pohjalla ponnistaen -kirjassa avioliiton hiusmurtuma oli kohdassa, jossa tuleva kirjailija koettaa haastaa lukemistaan kirjoista ja vaimo kääntää puheet käytännön asioihin.

Nuorikkoa näyttämässä alkusivuilla tuleva kirjailija tahtoisi miinanraivaajaksi tekoselkosilleen ja miettii, että sieltä saattaisi löytyä jotenkin enemmän hänen elämänsä nainen kuin Laina. Lainan kanssa naimisiin menon kirjailija toteaa melko viileästi olleen sellaisen tyypillisen sota-ajan pikapäätöksen. Koska ei tiedetty, onko toinen enää kohta hengissä, oli avioiduttava nopeasti.

Keittiöön ei ole nyt menemistä

Olisin tuohon vielä jotain kirjoittanut Ritva Ylösen Päätalo naistenmiehenä -alustuksesta, mutta muistiinpanoni ovat keittiön pöydällä. Alakertaan ei ole nyt vähään aikaan menemistä, sillä Anna läimäsi äsken palo-oven kiinni. Pihaan tuli mopo.

Päätalo-alustuksen jälkeen kirjaston salissa kuultiin vielä Esko Laitisen, Petri Väisäsen ja Heikki Ahosen runot sekä koettiin Tanskin teatteri. Runoilija-klovnilla oli muutama runo, jotka jo luonnosteluvaiheessa olin päässyt lukemaan puhelimestani. Esimerkiksi runo vanhasta äidistä oli koskettava ja niinpä tilaisuuden jälkeen Raili Virranta oli valmis ehdottamaan Esko Laitista julkaistavaksi.

Petri Väisäsellä oli ihastuttavan rabulistisia vihjeitä säkeissään ja Heikki Ahonen oli tallentanut viime viikon sumuaamut tuoreimpaan runoonsa.

Ja tämä on paljon sanottu ihmiseltä, joka lukee runoja vain veitsi kurkulla!

Istuin ohjaaja Olavi Lyytikäisen vieressä kuin kiinni pultattu. Pidättelin häntä, että olisi mukanamme kantaaottavassa Tanskin teatterissa. Jos olisi koettanut rymistellä ohitseni ovea kohti, olisin kampannut. Yleisöä en kuitenkaan ehtinyt kampata ja niinpä pop up -teatterista tuli teatteripaja.

Tanskin Jussi oli tehnyt iltapäivän ajan rekrytyötä Meijerillä ja tuonut sieltä illan parhaat näyttelijät - sekä teatterimme yleisön. Kyllä halasin lämpimästi Kakon Helkaa ja ystävätärtään, kun jaksoi meidät hourupäät loppuun asti. Minä en ole näytellyt sitten ala-asteen näytelmäkerhon, jota veti punatukkaisen uhkea Eija Hakkarainen, josta tuli kohta rouva Karine.

Vru, sanoisi venäläinen, eli nyt valhettelin. Esiinnyinhän viimekin vuonna Tanskin kantaaottavassa pop up -teatterissa AikaTaikassa ja sitä ennen vappuna Valkeisen rannalla Kuopiossa räntäsateen rätkiessä suoraan kässäriliuskaan.

Elämäni Laura Rätynä

Me aina kouluaikaan ihmettelimme, mikä sukunimi se sellainen on, josta puuttuu viimeinen kirjain. Tuli jostain muusikko Karine ja nai meidän piristävän näytelmäkerho-open. Neiti Hakkarainen erottui selvästi itäsuomalaisena etelähämäläisessä hengenmaisemassa. Nyt hänestä on kirjoittanut Etelä-Saimaa http://www.esaimaa.fi/Online/2012/12/06/Eija+Karine+sai+Savitaipale-palkinnon/2012114769544/4

Minusta tuli Tanskin teatterissa kokoomuslainen Laura Räty, kun rakensin päälaelleni kamalan tukkasipulin. Pop up -teatteriesityksen jälkeen ministeri Antti Rinne ei kun ohjaaja Olavi Lyytikäinen sanoi, että tämä oli hänen elämänsä ..öh ... toistaiseksi kummallisin teatterikokemus.