Aikataikan jälkimainingit

Pussisen akan suhde erotiikkaan

su 7.9.2014

Teatteriohjaaja Olavi Lyytikäinen on vulgaari, moukkamainen, karkea ja täysin prole. Lupaan vast´edeskin haukkua hänen jokaisen ohjaustyönsä.

Näin olen päättänyt. Jotta tekisin häneen vaikutuksen. Aikataikassa pääsin istumaan idolinin viereen. Mietin, miksi ihoani kummallisesti kihelmöi. Aivan kuin olisi ollut muurahaisia kalsareissa.

Lauantain ja sunnuntain välisen kauhean yön jälkeen heräsin ja olin kuin tulessa.

Luulin, että sängyssäni oli tuhat ludetta. Ei ollut. Minulla oli nokkosrokko, uriatria, ja pieni kuume. Siitä huolimatta siivosin koko talon. Viime yönä kulmakarvojani pisteli. Ajattelin puolihorteessa, saanko silmäni uriatrian takia aamulla auki. Sain silmäni auki, mutta jalkateräni olivat turvonneet ja molemmat polvitaipeeni olivat kuin nokkosilla rätkityt.

Päätalosta väitelleen Ritva Ylösen alustuksesta tekemieni muistiinpanojeni lomaan, kirjoitin liikuttavan kysymyksen teatteriohjaaja Lyytikäiselle: "Oonxmä sanonu sua joskus proleksi?" Ohjaaja mulkaisi jostain kahden metrin korkeudesta yläpuoleltani "Joo, blogissasi." Kirjoitin taas muistiinpanojen väliin: "Se oli kyllä hyvällä."

Ritva Ylösen otsikko "Päätalo naistenmiehenä" oli monimerkityksellinen. Päätalo-tohtori toi esille sen, että kirjailija teki itsestään teksteissään etupäässä tragi-koomisen antinaissankarin. Kirjailija pelkäsi, että ensimmäinen vaimo Laina ei ollutkaan niin neitseellinen avioon mennessään kuin oli antanut ymmärtää, mutta antautuu verevän vuokraemännän kommunistiukki-Kuusisen verevän ja lihakkaan Allin suudeltavaksi.

Päätalo-tohtori kertoi, että Kalle ja Alli olisivat pikaisesti rakastelleet, mutta joko minä siveyksissäni luin Päätalon Pohjalta ponnistaen -kirjasta, että suukottelivat nopeasti, tai sitten kohtaus on seuraavassa jaksossa Nuorikkoa näyttämässä. Taidan muuten heittää Jane Austenit kesken Päätalon vuoksi.

Syrjähyppyä suunnittelen

Jotenkin en jaksa nyt innostua brittiläisen yläluokan joutavanpäiväisyyksistä, vaikka Austen ilmeisesti koettaa olla kriittinen. Emma kuitenkin oli niin piinaavan yksioikoinen. Romaanin päähenkilöllä Emmalla oli tuhottomasti aikaa vatkata muiden ihmissuhteita. Lisäksi hän töräyttää tällaisen aivopierun uumoillessaan jäävänsä sinkuksi: "Minusta ei tule mitään säälittävää vanhaapikaa. Vain köyhyys tekee naimattomuuden halveksittavaksi tavallisen kansan silmissä. Yksinäinen nainen, jolla on pienet tulot, on pakostakin naurettava, vastenmielinen vanhapiika - poikien ja tyttöjen pilkan aihe: mutta varakas yksinäinen nainen on aina kunnioitettu..."

Jane Austen sanoi tässä, että köyhyys tekee ihmisestä vastenmielisen. Aika paljon sanottu, vaikka pätkä olisikin luokkaparodiaa.

Emman pätkästä tuli yhtä ristiriitainen olo kuin viimeisimmästä Voima-lehdestä ja opettajaguru Maarit Korhosen lausumasta. Hänen mielestään alkoholistiäidit eivät opeta lapsilleen mitään. Alkoholistiäitien lasten pohjasivistys on nolla, sillä äiti on nähnyt vain lähiönsä.

Huusin ääneen, kun luin keskiluokkaisen opettajan vankalla rintaäänellä sanoman lausuman. Missä on analyysi ja missä ovat syiden miettiminen - ja sitä paitsi! Mitä pahaa on lähiössä? Köyhyys on poistettava - se on selvä, mutta miksi meistä pitäisi tehdä nousukkaita, miksi pitäisi tavoitella sosiaalista nousua?

Äitini oli karjakko ja isäni putosi Kannaksen rintamalla monta vuotta olleena sukutilan isännyydestä. Prekaarina sosioekonominen asemani ei vastaa edes isojen siskojeni ja veljieni sosioekonomista asemaa, mutta kuka helvetti oikein keskiluokkaan oikeasti haluaa? En minä ainakaan, vaikka olen rakennusmestarin rouva.

Jos alan muistuttaa rakennusmestarin rouvaa, minut voi teloittaa pihasaunamme (nyk. rengasvarasto) takana.

Työväen ja maaseudun sivistys ovat eri asia. Kirjallisuustohtori Markku Soikkeli puhui hiljaittain blogimerkinnässään 1970-luvun tukahdutetusta työväenluokasta. Työväenluokan tukahduttamiseen kuuluu työväen, kansan tai miten se nyt halutaankaan ilmaista demokraattisen sivistyksen laiminlyönti.

Se, että työväellä ei ole enää TUL:oaankaan, ei ole johtanut oikeastaan muuhun kuin siihen, että työväestö on laiminlyönyt itsetiedostamisen. Maaseudun sivistyskään ei ymmärtääkseni ollut porvarillisten arvojen kopioimista, kuten Juha Siltala kuvasi Suomalaisessa ahdistuksessa herännäisiä. Siltalan mielestä herännäisyys toi maaseudun köyhälistölle ja alaluokalle porvariston arvot.

Ei kai nyt sentään, sanon ja ajattelen omaa körttiläistä äitiäni ja maaseudun sivistykseen nojaavaa isääni. Isä olisi taatusti suuttunut, jos häntä olisi porvariksi yrittänyt sanoa.

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulokaan ei lunastanut toiveita, jotka heräsivät siitä, että amerikattaret - niin naisvankilakuvaaja Piper Kerman kirjassaan The Orange is the New Black kuin alkeisluokatiedostaja Melanie Gideon kirjassaan Vaimo 22 - mainitsevat Ylpeyden ja ennakkoluulon.

Austenin maailmassa ei ole todellisia ongelmia. Yläluokkainen väki voi keskittyä siihen, miten parhaiten järjestellä lemmensuhteita ja sukujen omistuksia. Taidan jättää molemmat Austenit tauolle ja syrjähypätä Kalle Päätalon Nuorikkoa näyttämässä -kirjaan, jota Ritva Ylönen sanoi yhdeksi Iijoki-sarjan hupaisimmaksi.

Päätalo ja seksuaalisuus

Muistan elävästi itse, kun menin naimisiin itäkoskelaisen korpikommunistin kanssa. Pääni oli edelleen täynnä tyttöikäisenä luettuja Erica Jongeja, Sonja Oita ja Anais Ninejä (lisäkää aksentit itse, kirjoitan Matin miniläppärillä enkä osaa tällä kopi-peistata) ja niistä ammennettuja kaunokirjallisia käsityksiä erotiikasta.

Olin tyrmistynyt, kun korpikommunistimieheni kertoi, että sikäläisen miehen ajattelevan vitun olevan vittu, vaikka se olisi sian päässä. Ei siis kyse ollut orgasmeista, joita kuvaillaan enkelillä lentämässä jossain sfääreeissä ja hakemassa joutsenen siipisulkaa (tai jotain sinne päin Kiteen punikin Pentti Straniukselle Ärräpäissä kirjoittamassa eroottisessa novellissa).

Vittu on aina vittu. Tai niin kuin Kalle Päätalon maailmassa sanotaan: "Vanhaks ku ellää, vitunkii näkköö."

Näiden julkeiden ja mauttomien röyhkimysten kanssa se vain on jotenkin elettävä. Päätalo-tohtori Ritva Ylönen sai minut melkein tyrskimään sanoessaan alustuksessaan iloisesti, että sellaista se erotiikka sen ajan maalaisympäristössä oli. Aikamme mielestä rivoa ja irstasta.

Siinä vaiheessa, kun Ritva Ylösen alustuksen keskustelu oli lopuillaan - tosin ihmiset olisivat mieluusti istuneet paikalla vielä toisenkin tunnin - vetäisin Aikataikan kirjallisuuspöytään Haanpään suoranaisena siveyden sipulina. Haanpää kirjoittaa Pussisen akasta ja verhotusti omasta meijeristivaimostaan, mutta kertoma on jotenkin kaikesta aistillisuudesta riisuttua.

Kuka haluaisi naida Pussisen akkaa, joka on niin työteliäs, niin työteliäs sanoessaan, että enempi sitä on maailmassa vettä kuin paskaa? Muistakaan Haanpään naisista kertovista jutuista en ole pongannut mitään aistillista tai lihallista.

Salmisen Haanpää-elämäkerrasta vielä

Uusimmassa Parnassossa Lasse Koskela vasta nyt arvostelee Matti Salmisen Haanpään elämäkerran. Kirjallisuuskriitikko Koskela on sitä míeltä, että elämäkerturi Matti Salmisen esiin nostamat asiat eivät kirjallisuustutkimuksen kannalta ole relevantteja. Näitä ovat Haanpään synnyinperhe, Haanpää aviomiehenä, Haanpään suhde vaimoonsa (vastenmielisen ylimielinen muuten!), Haanpään julkaisuboikotti, Haanpään syrjähypyt ja rakastuminen kommunisti Laurikaiseen.

Juuri Salmisen esille ottamien asioiden vuoksi ylipäätänsä kiinnostuin Haanpäästä. Minusta on tärkeä tietää, millainen aviomies Haanpää oli (kusipää), mitä konkreettista Haanpää sai elämässään aikaan (ei mitään, sillä kirjailija vain joi viinaa ja pyöräili ympäriinsä) ja millainen oli kirjailijan isä (Amerikassa käynyt sosialisti).

Totta kai bongasin elämäkerrasta myös mieleiseni ihmiset: kirjailijan isän, MIkko Haanpään, joka oli sekä sosialisti että maaseudun sivistäjä-kehittäjä sekä Haanpään viimeisten vuosien pokauksen kommunisti Aune Laurikaisen.

Uudet mielenkiintoiset

Kirjailja Jouni Tossavaista olen aina välillä härnännyt milloin minkäkin kirjallisuusseminaarin tai -tapahtuman tiimoilta. Aina tämä on kieltäytynyt sillä varjolla, että kirjoittaa elämäkertaa Hannes Kolehmaisesta. Viimeksi toveri Tossavainen (kirjallisuustohtori Soikkelin keksimä nimitys kirjailijalle) kieltäytyi kirjoittamasta Matti Pulkkisen elämäkertaa sen vuoksi, että on saanut tarpeekseen toistaiseksi elämäkerroista Hannes Kolehmais -urakan takia.

Minulle Hannes Kolehmainen on vain pronssipatsas Väinölänniemeltä, josta maratonia harrrastava aviomieheni numero yksi valisti, että patsas on valettu juoksemaan aivan päin persettä. Tai siis patsaan maahan tuleva jalkaterä on aivan luonnottomassa asennossa.

Mitään muuta mielenkiintoa en ole kyseistä ilmiötä kohtaan koskaan tuntenut. Juoksua tai Kolehmaista. Nyt toveri Tossavaisen New Yorkin lentävästä suomalaisesta voi lukea, että Hannes Kolehmainen oli sosialisti ja työskenteli raksoilla.

Samalla Parnasson kritiikkiaukeamalla esitellään Riikka Takalan Ole hyvä. Takala kuulema jakautuu kirjassa kolmeksi naiseksi: arkkitehdiksi, kielenkääntäjäksi ja taidehistorioitsijaksi sekä kuvaa heidän työttömyyttään. Kyseessä on sama luovan luokan tai akateemisen luokan tuho, josta toveri Heikki Typpö pyysi minua joskus kirjoittamaan.

Ei minun enää tarvitse, kun kerta on Riikka Takala.